Tommi Kinnunen tunnetaan huikean taitavana kirjoittajana, erityisesti menneiden aikojen pienten ja vähäosaisten ihmisten kuvia hän on piirtänyt kolmessa aiemmassa romaanissaan.
Ei kertonut katuvansa jatkaa samaa linjaa, ja tuo myös uutta Kinnusen kirjailijuuteen. Kirjan aihe on lähellä Kauko Röyhkän Maan korvessa kulkevi -romaania: kummassakin tavalliset ihmiset kulkevat toisen maailmansodan aikaisessa Lapissa. Röyhkän teos sijoittuu vuoteen 1944, Kinnunen pistää vuodella paremmaksi.
Viisi naista kävelee keväällä 1945 Norjasta käsivarren kautta poltetun Lapin läpi. Kotiin he ovat kaikki matkalla, päähenkilö Irenen määränpäänä on Kuusamo. Aluksi ollaan hetki saksalaisten leirissä Pohjois-Norjassa, ja sieltä sitten alkaa "vaellusromaani", niin kuin kirjan nimiölehdellä kerrotaan. Muoto toimii hienosti, ovathan monet klassikot vaellusromaaneja, vaikkapa Lolita, jota ei ensimmäisenä sellaiseksi miellettäne.
Matkan varrella naiset kohtaavat monenlaisia ongelmia, nälkää ja kylmyyttä ja epäystävällisyyttä, ja siitä Kinnunen fokusoi hienosti ihmisen mieleen. Ongelmista suurin ei ole sota vaan se, millaisiksi sota on naiset muuttanut. Paljaaksi ajellut päät paljastavat heidät "saksalaisten huoriksi", vaikka heillä on ollut ihan oikeat ja kunnialliset toimenkuvat aikaisemman asevelimaan palveluksessa. Saksalaiset ovat hävinneet sodan ja polttaneet Lapin, ja samalla naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi. Millaiseen elämään he voivat palata, voivatko lainkaan palata? Osaako kukaan enää elää normaalia elämää? Raskaan matkan aikana alkaa tuntua, että perille pääseminen saattaa olla vielä pahempaa kuin matkan kurjuudet.
Ristiriitaisista asetelmista ja mietteistä syntyy komea kuva pienistä ihmisistä suurten mullistusten kynsissä, ja millaisella kielellä!
Uutta ja erilaista aiempiin Kinnusen romaaneihin on rikas luonnon kuvaus, tässä kirjassa ollaan sillanpääläisen maalauksellisissa tunnelmissa todella usein. Maisema on tietenkin eri kuin Sillanpäällä, mutta kieli on huikeaa. "Aili ei enää tehnyt eroa itsensä ja metsän välillä, vaan kaikki oli samaa sykkivää elämää. Hän eli pienten havunneulasten kärjissä ja puolukanvarsien lehdissä. Hänen hengityksensä humisi honkien latvustoissa ja sydän hakkasi tikkana lahokannosta toukkia." Tai: "Purojen solina sekä sammalten tuoksu kulkivat hänen lävitseen. Hän kuunteli heitä seuraavien kuukkeleiden huutoja ja tarkkaili metsän kasvien hajuja, tunsi kasvoillaan ilman virtauksen ja erotti suljettujen luomiensa läpi puiden varjot. Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa."
Aiemmat romaaninsa Kinnunen on nimennyt niin, että ne on helppo muistaa ja erottaa kaikista muista maailman nimistä: Neljäntienristeys, Lopotti, Pintti. Tätä nimeä en oppinut muistamaan ennen kuin sain kirjan päätökseen. On se hieno ja osuva nimi, mutta veikkaan että moni tulee kävelemään kirjakauppaan muistamatta sitä. Eiköhän se sieltä löydy ihan vaan "Kinnusen uusin" -nimelläkin.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
Wsoy
Ensiksi on sanottava, että pidin kirjasta. Ja olen lukenut tästä häpeän ilmapiiristä aiemminkin, joten en kiistä sitä. Mutta väitän, että oli siihen aikaan muun laistakin ajattelua ja olisi mukava, jos joku joskus kirjoittaisi siitäkin, sellaisen tavallisten ihmisten kirjan. Vanhempani asuivat Pohjois-Suomessa sota-ajan. Isä saksaa osaavana invalidina työskenteli armeijassa saksalaisten kanssa kotirintamalla. Vaikka vanhempani jo ennen sotaa inhosivat Hitleiä ja olivat poliittisesti aivan vastakkaisella puolella, he pitivät saksalaisista yksilöinä siinä missä muistakin ihmisistä. Heidän tarinoissaan saksalaissotilaat olivat aivan tavallisia inhimillisiä ihmisiä, joilla suurin tunne oli kova hätä omaisista, vaimoista ja lapsista Saksassa sodan ja pommitusten keskellä. Vanhempieni tarinoissa saksalaiset eivät olleet öykkäreitä eikä hyväksikäyttäjiä vaan ihan tavallisia ihmisiä. Myös saksalaisten kanssa seurustelevat suomalaisnaiset olivat ihan tavallisia ja heidän lapsensa myös. Suurin tunne oli suru ja sääli, kun ei tiedetty, miten lapsien isien oli käynyt. Enkä jaksa uskoa, että vamhempani olisivat olleet mitään poikkeusyksilöitä, koska kokemukseni mukaan hekin olivat ihan tavallisia. Mutta tulisiko kirjasta sitten liian lattea, jos kaikki olisi ihan tavallista ja mutkatonta?
VastaaPoistaTaidat olla oikeassa: tavallisesta ja mutkattomasta ei synny tarinaa samalla tavalla kuin siitä että on konflikteja ja pahiksia.
Poista