maanantai 18. joulukuuta 2023

Linkolalainen todistuskappale kirjallisuuden ylivertaisuudesta

Jokainen itseään kunnioittava lehti on kirjoittanut lähiaikoina Ágota Kristófin trilogiasta, jonka ensiosa suomennettiin jo 80-luvulla mutta kaksi muuta osaa vasta hiljattain. Kirjat tuntuvat olevan mielenkiintoisia. Lukemalla selviää, onko Kristóf niin erityinen kuin sanotaan. 

Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Iso vihko. Se osoittaa, että mediahuomio on paikallaan. Kirja on todella erikoinen ja erityinen. Se kertoo kaksospojista, jotka kasvavat sodan keskellä. Heillä ei ole nimiä eikä identiteettiä, he ovat vain ”me”. Äiti vie kaksoset oman äitinsä hoiviin. Pojat kasvavat lian ja köyhyyden keskellä. Selviytyminen vaatii kekseliäisyyttä ja kurinalaisuutta. 

Kirjan kerronta on tuollaista kuin tämän jutun alku: lyhyitä, toteavia lauseita. Idea kerrotaan kirjassa suoraan: tekstin on oltava totta. ”Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme. - - On kiellettyä kirjoittaa: ’Pieni Kaupunki on kaunis’, sillä Pieni Kaupunki voi meistä olla kaunis ja jostakusta toisesta ruma. - - Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.” 

Tässä eetoksessa on jotain tuttua. Petri Tamminen on puhunut hyvin samansuuntaisesti, ja hän on maininnut myös esimerkiksi Veijo Meren ja Antti Tuurin kirjoittavan samankaltaisten maksiimien alla. Mutta kukaan heistä ei vedä totuudellisuuden vaatimusta niin äärimmilleen kuin Kristóf tässä tekee. Kristófin ehdottomuudessa on jotain linkolalaista. 

Aluksi teksti tuntuu vain tylyltä. Sitten se alkaa tuntua julmalta, ja kun tarinaan tulee kaikenlaista perverssiä, se voi tuntua luotaantyöntävältä. Mutta se on huiman kiehtovaa. Ja totta. Juuri näistä julmuuksista ja perversioista olemme saaneet lukea sotauutisista. Sota on juuri niin kamalaa kuin tämän kirjan teksti. Musiikissa samaan on yltänyt George Crumb teoksessaan Black Angels (1970). 

Ja samalla Kristófin teksti on äärimmäisen helppolukuista, tietenkin. Kuin lastenkirjassa. Mikä on luontevaa, kun kertojina on kaksi lasta. Mikä taas tekee valtavan ristiriidan kerronnan ja tarinan tapahtumien välille. Saasta, kuolema, raiskaukset, kaikki ne ovat sodan todellisuutta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjallisuus on ylivoimainen taiteenlaji. Mikään muu ei voi  yhtä aikaa olla korkealaatuista taidetta ja helppoa vastaanottaa kuin kirjallisuus. Tämä kirja jos mikä on todistuskappale kirjallisuuden erityisestä laadusta taiteenlajien seassa. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Suom. Anna Nordman

Tammen keltainen kirjasto


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!