Historiantuntemus tuo nöyryyttä ja ekologiaa

Olen opettanut reilusti yli kymmentätuhatta opiskelijaa, ehkä jo viittätoistatuhatta. Ei ole siis mitenkään mahdollista että muistaisin edes pientä osaa heistä. Parhaiten mielessä ovat viimeisimmät, ja toisaalta myös aivan uran alkupuolen tyypit. Eräs aikanaan lähtemättömän vaikutuksen tehneistä on Panu Savolainen, nykyinen arkkitehti ja tutkija.

Turun hienoimmat talot on upea teos, sekä sisältönsä että ulkoasun puolesta. Se jatkaa Muuttuva kaupunki -kirjasarjan jalanjäljillä, tässä tosin keskitytään olemassaoleviin rakennuksiin. Hienoa on, että kirjaan valittujen 101 rakennuksen joukossa on provokatiivisuutta ja huumoriakin. Sekä Talven kuviin Savolaisen että teksteihin on nähty isosti vaivaa, ja niiden takana on valtavasti työtä ja asiantuntemusta. Ja myös nöyryyttä.

Savolaisen toiminnassa voi hahmottaa kaksi kärkeä: ensinnäkin hän suhtautuu itseensä ja aiheisiinsa nykyaikana harvinaisella vaatimattomuudella ja nöyryydellä. Sellainen on erittäin ilahduttavaa, fiksujakin ihmisiä maailmassa on siis edelleen. Toiseksi Savolainen jaksaa pitää ääntä ekologisuuden puolesta, hänenlaisiaan kertakäyttökulttuurin ja turhan purkamisen vastustajia tarvittaisiin paljon enemmän.

Syvällinen historiantuntemus antaa parhaan ponnen puhua nykyajan ja tulevaisuuden asioista.

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Turun hienoimmat talot

Sammakko

Katja Kettu tekee priimaa

Kaunokirjallisuudessa kieli on tärkein asia. Katja Kettu on yksi Suomen parhaita kielenkäyttäjiä, joten odotukset olivat melkoisen korkeita uuden Brita-Kajsa-romaanin äärellä. 

Katja Ketun mestarillisella kielenkäytöllä on myös varjopuoli, joka syntyi katastrofaalisesta Ismo Alanko -elämäkerrasta. Siksi lukeminen oli myös pikkuisen pelottavaa.

Brita-Kajsa on kertomus Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta, vaimosta, äidistä, parantajasta. Samalla se kertoo tietenkin paljon myös hänen miehestään, herännäisyydestä ja 1800-luvun alkupuolen Lapista. Eksotiikkaa riittää, oli nimittäin melko erilaista elämä tuolloin kuin nyt.

Kaikesta näkyy, että vaivaa on nähty, paljon. Lähdeluettelokin löytyy. Kettu on päässyt erinomaisesti etäiseen aikaan kiinni, ja hän jos joku osaa tehdä hahmot ja ennen kaikkea kielen eläväksi. Ensimmäiseltä sivulta lähtien kieli lähtee vetämään, se on hersyvän rikasta. On mahtavaa, kun vähän väliä on sanoja, joita ei ymmärrä. Ja vaivannäöstähän se laatu syntyy.

Sitaatin voisi ottaa miltä tahansa sivulta.

”Sie siinä makaat rupinahikkaana, silimäjäkälänä ja puolirotassa riuvut. Ja mie sinusta huolta piän. Aina mie piän, viimiseen saakka.”

Pohjoisen kirjailijoilla taitaa olla saavuttamaton etumatka muihin nähden: tällaista kielellistä ilotulitusta on todella vaikea ellei mahdoton saada aikaan eteläisin puhujin, eikä myöskään tällaista maagista elämännäkemystä etelän pelloilta tai kaupungeista löydy.

Alanko-pelot tykyttivät takaraivossa, mutta eivät onneksi aktualisoituneet. Muutamia kirjoitusvirheitä kirjassa vielä on, ja yhdessä luvussa väärä vuosiluku. Muuten kaikki on priimaa.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Otava

Kaksinkertaisesti suljettu todellisuus

Tämän kirjan taisin löytää Suomen Kuvalehden arvion perusteella. 

En ollut koskaan kuullut Alia Trabucco Zeránista mitään. No, hän on vuonna 1983 syntynyt chileläinen kirjailija, ja Puhdas on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Ei siis ihme, ettei hänestä näillä nurkilla ole kuultu.

Kertoja on Estela, varakkaan perheen kotiapulainen. Tarinan nykyhetkessä Estela on lukittuna huoneeseen tai saliin, ja hän puhuu ikkunan tai oven läpi jollekin, joka ei vastaa. Koko kertomus on siis monologi. 

Herkullista! Tiukka rajaaminen ja suljettu todellisuus ovat aina loistavia lähtökohtia taideteokselle, missä tahansa taiteenlajissa. Omaperäinen kertojaratkaisu toimii ja kannattelee romaania, on sen painopiste suorastaan. Ja suljettuja tiloja on tässä kaksikin, koska kotiapulaisen elämä tapahtuu oikeastaan kokonaan tuon varakkaan perheen kotona, yhdessä talossa. Ainoastaan muistot vievät toisinaan Estelan ulos ahtaudesta.

Heti käy ilmi, että perheen tytär on kuollut. Estela kertoo ajasta, jonka hän on perheen kanssa asunut, seitsemästä vuodesta, joiden päätepisteenä on tuo tyttären kuolema. Kotiapulaispestiin mahtuu arkea, muistoja, poikkeamia, ja monenlaisia murtumia perheen ja Estelan sisällä. Vaikka Estela puhuu vuolaasti, työssään hän on lopettanut puhumisen kokonaan. Tämäkin on mielenkiintoinen asetelma.

Estelan äidin sanat ”sellaisia me ihmiset olemme” toistuvat usein, ja aina niillä viitataan ihmisen hyvyyteen. Vaikka kaikenlaista pahaa tapahtuu. Hetkittäin kerronta viistää maagista realismia, Gabriel Garcia Marquezin tapaan, mutta palaa sieltä pian takaisin. Ehkä. 

Alussa ei tapahdu kovin kummoisia, ja lopussa tapahtuukin sitten paljon, ihan niin kuin kertoja alussa lupaa. Loppupuolella aloin miettiä samaa kuin Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä -romaania lukiessa: tarvitseeko asiat viedä aivan tappiin saakka, tarinat ääripisteisiinsä? Riittäisikö vähempikin? Joskus riittää, joskus ei, erilaisissa kirjoissa toimivat erilaiset ratkaisut. Tässä toimii tällainen.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Suom. Emmi Ketonen

Tammi

Mömön tarina

Alkuvuodesta 2026 ilmestyi ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut. Se on suunnattu 1-5-vuotiaille lapsille. Aikuislukijan käsi on Mömö, joka seikkailee erilaisissa ympäristöissä ja toisinaan hyppää ulos kirjasta, esimerkiksi kutittamaan lasta. Kirjan kuvissa ei siis ole itse sankaria ollenkaan, vaan ainoastaan paikat, joissa Mömö seikkailee.

Mömön tarina on pitkä. Idea Mömöstä syntyi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun kerroin Mömö-juttuja omille lapsilleni. Kuka keksi Mömö-nimen, minä vai joku kolmesta lapsestani? En muista. Miten tarinat sitten ovat syntyneet? Improvisoimalla, hetkessä keksimällä, yhdessä lapsen kanssa.

Aluksi Mömö oli vain minun käteni, joka seikkaili lapsen sylissä. Jossain vaiheessa tein kuvituksen. Otin valokuvia, jotka käsittelin tietokoneella piirretyn näköisiksi. Sitten printtasin ne A4-kokoisille papereille ja liitin tekstit kuvien päälle.

Alkukesästä 2025 muistin nuo muinaiset kuvat ja kysyin kustantajalta, voisiko niissä kenties olla potentiaalia kirjaksi asti. Kustantaja innostui kovasti, joten aloin pohtia, kuinka edetään. Kustantaja olisi jopa hyväksynyt nuo minun valokuvani kuvitukseksi, mutta en suostunut siihen. Halusin, että kuvat ovat käsin piirrettyjä.

Niinpä kysyin tutulta kuvataiteilijalta Vilma Sinivaaralta, josko häntä kiinnostaisi lähteä mukaan tällaiseen projektiin. Kun lähetin kustantajalle Vilman taiteilijasivujen linkin, sieltä tuli pian vastaus: ”toivottavasti ovat erilaisia, nämä ovat aika pelottavia”. Vilman teokset ovat synkkiä ja toden totta pelottaviakin, mutta luotin siihen, että lastenkirjaan löytyisi sopivaa ilmaisumuotoa. Vilma lähti saman tien mukaan, ja toimitin Mömö-valokuvani hänelle. Kävin kirjastossa kuvaamassa lastenkirjoja ja mietiskelin, mitä kuvissa voisi olla ja mitä niissä ei saisi olla. Ensimmäiset luonnokset syntyivät nopeasti, ja kynänjälki miellytti minua, tai enemmänkin: olin heti varma, että tästä syntyy upea kirja!

Kustannussopimus allekirjoitettiin syyskuussa.

Siitä projekti lähti etenemään kolmikantaisena minun, Vilman ja kustantajan kesken. Vilma piirsi kuvia, kaikista useita versioita, ja Vilman ja kustantajan kanssa mietittiin värimaailmaa, kuvien asemointia ja kirjan rakennetta. Koska lukijan käsi on Mömönä, kirjan piti pysyä auki ilman käsiä. Kävin kirjastossa kokeilemassa, millaiset kirjat pysyvät auki. Päätettiin, että kirjan tulee olla vaakasuuntainen, jotta Mömö-käsi mahtuu touhuamaan sivuilla, ja lisäksi päätettiin, että tekstit asemoidaan vasemmalle sivulle ja kuvat oikealle sivulle. Näin oikeakätisen aikuisen on luontevinta lukea kirjaa lapselle. Vasenkätisiä tässä sorretaan, mutta parempaa ratkaisua emme keksineet. Eikä kukaan ole kyllä tullut valittamaan.

Paljon mietittiin värejä ja kuvien pinnan struktuuria. Vaihtoehtoja oli paljon, valinnat olivat vaikeita, mutta kaikesta selvittiin. Myös tekstien värityksiä pohdittiin paljon, siihenkin löytyi oiva, kaksivärinen ratkaisu.

Marraskuussa koevedokset hyväksyttiin ja tehtiin vielä viimeiset hionnat. Sitten kirja oli valmis painoon. Vasta silloin minulle tuli mieleen, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, millaiset julkkarit lastenkirjalle voisi järjestää. Romaanien julkkareissa on helppo kaava: lasi kuohuvaa käteen, vähän musiikkia, kirjailijahaastattelu, signeerauksia ja vapaata seurustelua. Toimii varmasti. Kyselin tutulta lastenkirjailijalta vinkkejä, ja sainkin useita. Mutta en silti tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Halusin osallistaa pienet lapset mahdollisimman isosti mukaan.

Työpaikkalounaalla tuskailin kollegalle tätä ongelmaa, ja hän keksi, että mitä jos tekisitte nukketeatteria? Minulla ei ole mitään kokemusta nukketeatterin tekemisestä, mutta idea tuntui hyvältä. Otin yhteyttä kirjailijatoveriin, joka opettaa Turun Taideakatemialla, ja sain muutamia yhteystietoja. Poimin listalta ensimmäisen ja lähetin hänelle sähköpostia: kiinnostaisiko tällainen projekti? Vastaus tuli pian: kiinnostaa! Näin löytyi Joanna Hammarberg, joka opiskelee muun muassa nukketeatteria. Joannan ja Vilman kanssa lähdimme sitten kehittelemään asiaa, ja monien kokousten ja kokeilujen jälkeen saatiin esitys kasaan. Minä tein musiikit, Vilma teki siskonsa Veeran kanssa lavasteet, ja Joanna käsikirjoitti näytelmän.

Ensimmäinen läpimeno pidettiin kollegan olohuoneessa hänen lapsilleen, ja naapureidenkin lapsia saatiin mukaan. Homma toimi. Vielä oli kuitenkin yksi ongelma ratkottavana: Kaarina-talon Kaarina-sali on todella suuri siihen nähden, että esityksen päähenkilö on yksi käsi. Tämä ongelma ratkesi sillä, että yksi pojistani tuli hyvän kameransa kanssa paikalle, ja Kaarina-salin isolle näytölle heijastettiin kuva esityksestä kuin festivaaleilla ikään. Lapset istuivat esityksessä tyynyillä aivan lavan vieressä, ja aikuiset istutettiin tuoleille puoliympyrään lasten taakse. He saivat valita, katsovatko näyttöä vai lavaa. 

Kirjat olivat tulleet painosta ajoissa, ja ne olivat täydellisiä. Värit olivat kohdallaan, kirjan koko oli juuri oikea, ja kirja pysyi auki itsekseen. Sivut olivat sopivan paksuja, kansi komea. Kelpasi niitä laittaa esille.

Julkkaripäivänä 21.3.2026 oli montakin jännityksen aihetta, suurimpana niistä se, tulisiko ketään paikalle. Romaanien kanssa tätä ei ole niin paljon tarvinnut jännittää, kun tutut ovat tulemisensa ilmoittaneet jo etukäteen. Nyt tilaisuus oli suunnattu kenelle tahansa, ja isossa salissa tilaa riitti. Ilo oli suuri, kun ihmisiä - ja etenkin lapsia - tuli paikalle paljon. Sali oli lähes täysi, ja esitys meni kerrassaan loistavasti. Äänentoisto, valot, ja ennen muuta Joannan taitava esitys imivät lapset mukaansa täysin.

Teatterin jälkeen oli vielä tarjolla Mömö-mehua ja Mömö-aiheisia väritystehtäviä. Värityspöytä täyttyi, mehu juotiin loppuun. Kirjoja myytiin mukavasti. En tiedä, olisiko mikään voinut mennä paremmin. Tilaisuuden jälkeen pidettiin karonkka, vein koko kahdeksanhenkiseksi paisuneen työryhmän syömään lastenateriat Kaarinan Hesburgerille. Jotkut ottivat lelun, jotkut jäätelön. Kaikilla oli kivaa.

Mömö on maailmalla! Julkisuutta lastenkirjat eivät saa juuri ollenkaan, mikä on surkeaa. Tiesin tämän jo ennalta, eikä se tullut yllätyksenä. Lukijoita silti riittää, varsinkin kirjastoissa Mömö on löytänyt paljon lukijoita. 

Tomi Norha

Tälle kirjasarjalle on helppo povata menestystä

Vaikka pyrin lukemaan ihan kaikenlaista, cosy crimea tai muutakaan puhtaasti viihteeksi luokiteltua harvemmin osuu käteeni. Nyt osui, ja oikein hyvä niin.

Laura Arikan tuore Synkeä juhannus aloittaa Kuolema Farlaxissa -sarjan, jonka seuraava osa ilmestyy vielä tänä vuonna.

Tässä kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. On idyllinen paikka, Farlax-niminen kuvitteellinen saaristopaikkakunta. On käsittämätön kaksoismurha, ja muutakin pimeää. Idylliä luovat myös onnelliset ja hyvinvoivat ihmiset, joiden vaatemerkit ja makutottumukset jokainen voi tunnistaa. On mainiot hahmot ja paljon heidän taustojensa ja miljöön kuvausta. On sopivan verkkaisesti toimintaa ja johtolankoja. Kieli on kikkailematonta ja jouhevaa, ja fyysisyyttä on mukana ilahduttavan paljon. 

Vähän väliä tulee koukkuja, jotka pakottavat kääntämään sivua. Mysteeri etenee hitaasti, mutta varmasti. Ja kun se sitten lopulta selviää, ratkaisu on sekä yllättävä että tyydyttävä.

Ja kyllä, tässä mennään yksin pimeässä pelottavaan paikkaan.

Pitkää kirjaa pitää lukea useissa sessioissa, joten sekin on hyvä, että lukija asemoidaan sopivin väliajoin pienillä kertauksilla hahmoihin ja tapahtumiin. (”Toomas, Abbe ja Sofie ajoivat pitkin sisäsaareen johtavaa tietä kohti Lumin parhaan ystävän, Vilma Lundellin lapsuudenkotia.”)

Ja vähintään yhtä tärkeää kuin paikallaan olevat palaset on maneerien puute. Jokainen, joka on lukenut vähääkään esimerkiksi Satu Rämöä, Ilkka Remestä tai Reijo Mäkeä, tietää, mitä tarkoitan.

Oikeastaan ainoa kauneusvirhe kirjassa liittyy autoon. Auto käynnistetään samassa kohtauksessa kahteen kertaan, eikä kenenkään tulikuumassa sähköautossa ilmastointi ala ”hurista hiljalleen”, vaan automaatti-ilmastointi puhaltaa täysillä. 

Kävimme viime viikolla Jämsän Suomalaisessa kirjakaupassa, ja tämä kirja oli ensimmäinen, joka myymälässä vastaan tuli. Kustantajakin uskoo siis tosissaan kirjasarjaan, joten menestystä on tälle helppo povata.

Laura Arikka: Synkeä juhannus

Otava

Riehakas ja moniulotteinen tarina

Vaihdoin omasta käsikirjoituksestani erään hahmon sukupuolen, ja olin epävarma ratkaisun toimivuudesta. Kyselin apua kirjoittajatoverilta, ja sain vinkin tästä kirjasta. Olipa onni, että sain, tämä on kertakaikkisen riemukas opus!

Karila on vaihtanut kahdenkin hahmon sukupuolen miehestä naiseksi, ja kun tämän tietää, voi huomata, että ratkaisu on ollut erittäin onnistunut ja raikas.

Elina ajaa autolla Itä-Lappiin, isänsä autioituneeseen lapsuudenkotiin. Hänen tehtävänään on pyydystää hauki suolammesta, niin kuin joka vuosi. Elinan perässä on poliisi, joka epäilee häntä henkirikoksesta. Alussa lukijaa pidetään aika pimennossa, on vain Lapin maisemat, erikoiset ihmiset ja kaikesta huokuva viisto tunnelma.

Kaikki kyllä saa selityksensä, mutta melkoisen fantasian kautta. Jossain nimitettiin tätä kirjaa kielellisesti virtuoottiseksi, alkuun virtuositeetti näkyi tosin vain mielikuvituksen lennossa. Tarina on kuin satukirjasta, mitä tahansa saattaa tapahtua.

Ja tuleehan sitä kielellistäkin virtuositeettia, jahka lapinäijät pääsevät ääneen.

”Ja vasta ne meni onnesta soikiaksi ko se katto ossuuskaupan kulumalla pyörivistä juopoista yhen ittelleen ja se yks sattu olemaan Ylijaakon Kauko. Net meni naimisiin ja ensi töikseen tämä nuoriemäntä kairas suolle reiän helevettiin ja ralli alako.”

Lopputulos on kerrassaan huikea, moniulotteinen ja riehakas tarina. Tämä kirja on jo seitsenvuotias, ehkä olet lukenut sen jo. Jos et ole, lue nyt!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Siltala

 

Olemassaolon vakavuutta

Norjalainen Vigdis Hjorth oli minulle täysin tuntematon nimi. Olipa siis kiva, että Storytel ystävällisesti vinkkasi minulle hänen kirjansa nimeltään Toisto.

Kirjan alussa kuusikymppinen nainen on mökillä koiransa kanssa. Hän siirtyy muistelemaan kuusitoistavuotiasta itseään. Nuorta, joka aikuisuuden kynnyksellä haluaa palavasti tutustua alkoholiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Äiti vahtii tyttöä tiukasti, poissaoleva isä on jossain taustalla.

Sitten tapahtuu, ja kaikki kulminoituu yhteen marraskuiseen yöhön vuonna 1975.

Teksti kulkee erinomaisen komeana, myös Katriina Huttusen suomennos. Niin kuin kirjan nimi lupaa, toistoa on paljon, kaikilla tasoilla, ja sehän se toimii loistavasti. Kirjan avainlause ”toisto on olemassaolon vakavuutta” on hienosti monitulkintainen.

Hyvä taideteos on sellainen, jossa on tarkka fokus. Tässä jos missä sellainen on. Koko tarina kiertyy yhden illan ja yhden tapahtuman ympärille, ihan kaikki liittyy siihen ja vain siihen.

Vasta lopussa huomasin, että tämähän on varmaan autofiktiota, totta siis. Ja traumakirjallisuutta. Joista kummastakaan en pidä. Mutta näköjään on olemassa oikein hyvääkin trauma-autofiktiota. Tällaista. 

Kirjan alussa suomalainen lukija on hiukan hämillään. Miten niin orkesterikonsertissa valitaan itse paikka? Miksi päällysvaatteet otetaan saliin? Nämä ovat niitä kulttuurisia eroja. 

Vigdis Hjorth: Toisto

Suom. Katriina Huttunen

S&S

 

Ennätyskirja

Olen ennenkin ihmetellyt, miksi Annie Ernaux on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Jostain kumman syystä tartuin silti Nuori mies -kirjaan.

Tämä kirja lyö lyhyydessään kaikki ennätykset. E-kirjana siinä on yhdeksän (9) sivua, ja sen lukee vartissa. Piti oikein tarkistaa, että myydänkö tätä oikeasti kirjana. Kyllä vaan myydään, fyysisessä kirjassa nuo sivut on saatu jotenkin venymään neljäänkymmeneen. Tämä voisi olla lehtijuttu, sellaisena tämä olisi oikein hyvä. 

Ja kuten ennenkin, en löydä tästä mitään kirjallisia ansioita. Ei erityistä kieltä tai muotoa tai rytmiä tai tunnelmaa tai tenhoa. Aihekaan ei ole mitenkään ainutlaatuinen: 55-vuotias naisminäkertoja on suhteessa 25-vuotiaan miehen kanssa, ja pohtii, millaista se on.

Ihan mielenkiintoisia pohdintoja toki löytyy.

”Monessa asiassa - kirjallisuudessa, teatterissa, sovinnaistavoissa - olin hänen opastajansa, mutta hänen kanssaan opin uutta itsekin. Minulle tärkein syy jatkaa suhdetta oli se, että olin oikeastaan elänyt saman jo aikaisemmin ja olin nyt suhteessa fiktiivisenä henkilöhahmona.”

”Toisinaan puhuimme ajasta, jolloin hän olisi naimisissa ja pienen lapsen isä. Tulevaisuus, josta puhuimme sylikkäin, toisiamme silmiin katsoen, itkua nieleskellen, ei ollut mitenkään surullinen. Se teki nykyhetkestä vieläkin väkevämmän ja koskettavamman, koska koimme sen ikään kuin jo valmiiksi menneisyytenä.”

Johtopäätös on tyly vanhenevalle ihmiselle. Tyly, mutta tosi.

”Koin yhä selvemmin, että voisin koota kuvia, kokemuksia ja vuosia tuntematta enää mitään muuta kuin toistuvuuden.”

Hops, tulin sitten siteeranneeksi melko suuren osan tästä kirjasta.

Annie Ernaux: Nuori mies

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus

 

Varoittava analogia sadan vuoden takaa

Kirjan kannessa on puun kaarnaa. Tarina vie menneisiin aikoihin, sotaan. Lauseet ovat kerrassaan upeita, tekstin rytmi on taidokas, kerronta samalla niukkaa ja äärimmäisen tarkkaa.

Ei, kyseessä ei ole Tommi Kinnusen viimeisin teos Kaarna, vaan Olli Jalosen viimeisin teos Puhdas viiruinen elämä. Jos Cheek lukisi kirjoja, hänkin varmaan toteaisi, että ”jotain samaa näis on”. 

Suurin ero on, että Jalosen kirja ei sijoitu toisen maailmansodan aikaan, vaan ensimmäisen. Tai tarkemmin, tämä kirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Aloitetaan hiukan niitä ennen ja lopetetaan hiukan jälkeen. 

Kertojia on paljon, niin paljon, ettei niistä pääse aluksi kärryille ollenkaan. Ja joka luvussa on uusi kertoja, jota ei kerrota luvun alussa. Niinpä ison osan koko kirjasta lukija taivaltaa eräänlaisessa sumussa. 

Mutta kun teksti on näin komeaa, sillä ei ole niin väliä. Asiat tulevat sumun keskeltä kyllä selviksi, aivan selviksi. Monet kertojista ovat ainakin alussa lapsia, ja kertojien äänet ovat huikean hienoja.

”Saan sen takaisin paikoilleen kun ajattelen että pöllö on pöllö, yön lintu ja lentäessään äänetön kuin tuuli puista tyhjällä aukealla. Tuulessa ei ole kahinaa ilman oksia ja lehtiä eikä pöllössä lentoääntä koska niin se osaa.” 

Ja loppupuolella alkaa hahmottua, että tarinan keskiössä on kaksi ihmistä, Kaarlo eli Kalle ja Kerttu, tämä on heidän rakkaustarinansa. Kerrontaa rytmittävät lehtiartikkelit, joissa punaisten ja valkoisten välinen ero näkyy selvästi. Ja siitä kasvaa kirjan pointti: kansa ja perheetkin ovat pahasti kahtiajakautuneet, vielä kauan vuoden 1918 jälkeen. 

Tästä on helppo lukea varoittava analogia meidän aikaamme. Historian surut on syytä tuntea, ja tällaisten kirjojen sivuilla historia on hienoimmillaan. 

Tekstissä näkyy valtava tietomäärä, mutta aina vain pikkuruisina detaljeina. Minkäänlaista infodumppausta ei ole. Monella historiallisen viihdekirjallisuuden tekijällä olisi paljon opittavaa Jaloselta. Minua viehättää se, että mukana on myös oikeita henkilöitä. 

Luinko kirjan huonosti, kun en löytänyt selitystä kirjan vaikeasti opittavalle nimelle? En muista noita sanoja kirjasta löytäneeni. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Otava

 

Lukevalle nuorelle

Kollega vinkkasi minulle tämän kirjan, en tiennyt siitä ennalta mitään. Ja kannen perusteella en sitä kyllä koskaan olisi avannutkaan.

Tai tarkemmin: kirjan nimi tökkii, tämänkaltaiset opukset jätän suosiolla muiden luettavaksi. Hyvän elämän ohjekirjoja julkaistaan paljon, joten niille on ottajansa.

Takakansi sanoo: ”Psykologian suurnimen Alfred Adlerin teorioihin pohjautuva hittikirja koostuu filosofin ja nuoren miehen välisistä keskusteluista.” Erikoista on, että eurooppalainen filosofia ja psykologia kierrätetään Japanin kautta.

Mutta mikäs siinä, tämän lukeminen oli ihan raikas kokemus. Dialogimuotoon en ole toviin törmännyt, ja luin sen kokonaan. (Aika monta kirjaa olen tänäkin vuonna jo jättänyt kesken.)

Adlerin ajattelun lähtökohtia on kolme:

1. Kaikki ongelmat ovat sosiaalisten suhteiden ongelmia.

2. Ihmiset voivat muuttua ja tulla onnellisiksi tästä hetkestä lähtien.

3. Ongelma ei ole kykyjen, vaan uskalluksen puute.

Ehkä tämän kirjan otollisin kohdeyleisö on kuitenkin lukeva nuoriso, jos sellaista jostain löytyy.

Ichiro Kishimi ja Fumitake Koga: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta. Vapaudu muiden odotuksista ja uskalla olla oma itsesi.

Suom. Saana Rusi

Gummerus

 

Lotosta, jota elämäksi kutsutaan

Päivi Pekanheimon kirja Katoava äiti kertoo äidin muistisairaudesta ja siitä, millaista on elämä muistisairaan läheisenä.

Aihe on todella vaikea. Kuinka kirjoittaa omasta äidistään niin, ettei lopputulos ole kiusallinen? Ettei kirja ole vain ylistystä äidille? Että se resonoisi muissakin kuin asianosaisissa?

No, juuri näin. 

Päivi Pekanheimo on kirjoittanut erinomaisen kirjan tästä lotosta, jota elämäksi kutsutaan. 

Ensimmäinen valinta on kieli: se ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan arkisen toteavaa ja raportoivaa, Veijo Meren tai Petri Tammisen tapaan. 

Teksti alkaa vanhoista valokuvista, sekin on hieno valinta. Valokuvien lisäksi aineistona on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, jutusteluja ja lukuisia sitaatteja runoista ja proosateoksista. Kirjoittajan lukeneisuus on olennaista, se kohottaa tekstiä. 

Kirja on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta myös kaunis ja lohdullinen. Olen itse kokenut saman, ja meitä vertaisia on valitettavan paljon. Mukana on tuntemuksien ja tapahtumien kuvailujen lisäksi paljon tietoa, esimerkiksi muistisairauden eri vaiheista.

Ja upeita havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka vähän me toisistamme lopulta tiedämme. ”- - äiti ei juuri puhunut omasta elämästään eikä ajatuksistaan. Hän oli aina taustalla ja tuki minua kyllä kaikessa, mutta ei tuonut itseään mitenkään esille. Hänen sukupolvensa tyypillinen tapa oli vaieta monista asioista.”

Päivi Pekanheimo: Katoava äiti. Tyttärenä muistisairauden varjossa

Atena

Epätäydellisiä ihmisiä ilman traumapuhetta

Jos Wilhelmiina Palosen esikoisromaani 206 pientä osaa tuntui haastavalta, tämä toinen kirja on aivan toista maata.

Suolavedet etenee täysin kronologisesti, takaumin toki, eikä kerronnassa ole juurikaan aukkoja. Lauseet ovat lyhyitä. Kieli on raikasta ja täsmällistä: ei sanota, että on aamu, vaan että ”on vielä pimeää”. Se on komeaa. Tapahtuma-aika kerrotaan Tsernobylin kautta. Vertaukset ovat tyylikkäitä: ”Poika vilkuili minua värittömien kulmiensa alta tyytymättömänä, niin kuin katsotaan taivasta ennen kuin alkaa sataa.” Dialogi voi olla esimerkiksi tällainen: ”Sitä samaa, sitä samaa, minä huikkaan.”

Erityisesti tykkään rajauksesta, pieneen keskittymisestä. Jo Igor Stravinski sanoi aikoinaan, että taiteen tekemisessä tärkeintä on tiukka rajaaminen.

Kikki muuttaa ulkosaariston saarelle päiväkodin johtajaksi. Hän tapaa yhteysaluksella miehen. Saaren ankarat olot koettelevat, mutta Kikki kestää. Imu syntyy helposti. Miksi Kikki menee saareen, pakeneeko hän jotain? Mitä Kikkille saaressa tapahtuu?

Kehyksenä on vuoden kulku ulkosaaristossa, juonena riuhtoilevat ja säntäilevät ihmiset ja ihmissuhteet.

On monenlaisia epätäydellisiä ihmisiä ja heidän välisiään suhteita. Ja mikä ilahduttavinta, epätäydellisyys on vain elämää, eikä traumoista tai terapioista puhuta sanaakaan - niin kuin nykyään kirjallisuudessa liian usein tapahtuu. 

Ei traumoja, ei oman navan ympärillä pyörimistä. Ei toista maailmansotaa, ei dekkaria. Toisinaan sitä niin ilahtuu kaikesta negatiivisesta.

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

Gummerus

Ei aivan tavallinen rikosromaani

Viime kesänä kuuntelimme reissuillamme muutaman kirjan autossa ajankuluksi. Yritimme pääsiäisenä samaa Niina Revon uuden Miehesi on minun -kirjan kanssa. Ei onnistunut.

Kun autossa tulee juteltua ja katseltua ympärilleen, mikään vähänkään intensiivisempi kerronta ei oikein käy. Tässä kirjassa on lukuisia muitakin kuuntelua haittaavia juttuja: puhujat ja aika vaihtelevat usein, ja jopa fontti vaihtuu toisinaan.

Nämä selvisivät heti, kun aloin lukea. Äänikirjaksi tämä ei erityisen hyvin sovi, mutta luettavaksi kirjat pitääkin tehdä. Silloin kirjallisuus on kirjallisuutta. Saa olla eri mieltä. 

Laihialla on tapahtunut kesällä 2018 murha. Vuonna 2024 turkulainen Saara käsikirjoittaa tuon rikoksen pohjalta tv-sarjaa. Saaran mies Kalle työskentelee myös tuotantoyhtiössä. Tästä lähtee liikkeelle moniulotteinen tarina.

Mysteerejä on paljon, heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kerronta limittyy, samat asiat nähdään eri kulmista. Se on nautinnollista se. Kierrokset kasvatetaan korkeuksiin, kaikki kiemurat hyödynnetään.  Kerroksellinen tarina vaatii keskittymistä, sekin on hienoa.  Varsinkin kun kaikki selkenee lopussa - ainakin melkein. 

Teksti ei ole aivan tavallisinta rikosromaanikerrontaa, siitäkin tykkäsin kovasti. (Tosin en ole alan ekspertti, mutta näin uumoilisin.) Kirjalliset sitaatit ovat erinomainen lisä. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta se ei ole edes oleellista.

Kaksi asiaa jää mietityttämään: miksi kahden hahmon kerronta on hän-muotoista, kun kaikki muut ovat minämuotoisia? Tähän varmaan löytyisi syy kun penkoisi tekstiä vähän. Ehkä joku asia jäisi kertomatta ilman tätä ratkaisua. Toinen kummastuttava seikka on se, että jos kirjoituskonefontilla kirjoitetut luvut ovat käsikirjoitusta tv-sarjaan, miksi ne ovat näin kaunokirjallisia? Luvuissa ei juuri kuvailla toimintaa (jota tv-sarja on), mutta päänsisäisiä tapahtumia senkin edestä. Tähänkin on varmaan joku syy, Repohan on käsikirjoittanut elokuvaa. En vain keksi sitä. 

Niina Repo: Miehesi on minun

Johnny Kniga

 

Opettajat saavat suunvuoron

Turun Sanomat nosti isosti, koko sivun jutullaan, mielenkiintoisen oloisen opuksen silmiini.

Opettajilta armovitonen peruskoululle pureutuu peruskoulun 2000-luvulla kohtaamiin muutoksiin, ja se lähtee liikkeelle Tommi Kinnusen kolumnista: kun peruskoulua muutetaan, koskaan ei kysytä opettajilta. Tai jos kysytään, meitä ei kuitenkaan kuunnella. 

Nytpä kuunnellaan. Mitä mieltä opettajat ovat muutoksista?

Vastaus tulee jo kirjan kansikuvassa. Kaikki muutokset saavat erittäin alhaiset arvosanat. Digitalisaatio on muutoksista parhain, mutta senkin arvosana on vaivainen seiska puoli. Muuten menee sitten heikosti, siellä vitosen hujakoilla. 

2000-luvun alussa oltiin Pisa-huipulla, ja kouluissa ramppasi väkeä ympäri maailmaa ottamassa oppia suomalaisesta kouluihmeestä. Sitten on menty alas. Ei niin kovaa kuin joskus uutisoidaan, mutta suunta on laskeva joka tapauksessa. Yhdeksäsluokkalaisten keskimääräiset koulunkäyntivalmiudet ovat romahtaneet.

Kirjan rakenne ja idea on selkeä. Kannessa mainitut muutokset käydään läpi yksi kerrallaan, ja opettajat pääsevät ääneen sekä kyselyssä että haastatteluissa. Lopuksi tehdään yhteenveto ja esitellään mm. peruskoulun ahdingon syyt kuutena teesinä. 

Opettajien työmotivaatioon vaikuttaa negatiivisesti neljä tekijää: hallinnollinen kuormitus ja ylimääräiset tehtävät, liiallinen työmäärä ja resurssien puute, oppilaisiin ja vanhempiin liittyvät haasteet sekä johtamisen ja rakenteiden ongelmat. Työmotivaatiota kasvattaa sen sijaan oikeastaan vain yksi tekijä, pedagoginen merkityksellisyys.

Hyviä huomioita tulee paljon.

”- - ’hankehumppa’ - - voidaan nähdä opetushallituksen epätoivoisena yrityksenä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla se voisi edes uskotella vaikuttavansa kouluihin ja kuntiin.”

Yllättävä sen sijaan on tämä johtopäätös: ”on vakavasti harkittava luopumista ylemmän tason opiskelupaikkojen rajoituksista erilaisin pääsyvaatimuksin”. Tekijät kannattavat siis keskieurooppalaista mallia, jossa kaikki pääsevät sinne, minne haluavat. Tälle ei taida ymmärtääkseni kovin laajaa kannatusta olla Suomessa.

Muutama muukin erikoinen juttu kirjassa on. Kirjan tekijät ovat kyselleet opettajilta yleisistä muutostrendeistä, jotka eivät ole jokaisen opettajan työssä välttämättä näkyneet ollenkaan. Esimerkiksi meillä Luostarivuoressa ei ole avoimia tiloja, joten meiltä tuskin kukaan vastaisi tilojen menneen huonompaan suuntaan. Tutkimusasetelma vaikuttaa siksi hiukan kummalliselta.

Ja missä on Pasi Sahlberg ja kirjansa Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia? No on tuo kirja sentään lähdeluettelossa, mutta olisi sen voinut leipätekstissäkin ihan mainita, niin merkittävä kirja on kyseessä.

Ville Pernaa, Risto Rinne, Hannu Simola ja Erika Carlson: Opettajilta armovitonen peruskoululle

Siltala

Viisaita sanoja lastenkirjan kirjoittamisesta - ja kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut ilmestyi tovi sitten, joten kuulun taatusti Ville Hytösen uuden Kuinka kirjoitan lastenkirjan -teoksen kohderyhmään. 

Tämä on erinomainen opus, kattava, selkeä ja syvällinen. Koska Hytönen on kirjoittanut valtavasti lastenkirjoja, hänellä on paljon painavaa sanottavaa aiheesta. 

Aluksi käydään läpi lastenkirjallisuuden historiaa, niin kuin tietysti pitää. Historiaa seuraa ”Lastenkirjan purku- ja rakennusopas”, jossa puhutaan ideoista, nimistä, aloituksista, hahmoista, maailmoista, juonista, dialogista, kielestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Kolmas osa keskittyy ulkokirjallisiin kysymyksiin, eli kustantajan löytämiseen, yhteistyöhön kuvittajan kanssa, myymiseen, kritiikkiin ja sen sellaiseen. 

Tässä muutama näyte Hytösen viisaista ajatuksista:

”- - tärkeintä on muistuttaa tulevia aikuisia siitä, mikä on lukemisen tehtävä: ymmärtää myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat uusia ja vieraita.”

”Jos lapsi oppii lukemaan, hän oppii kuvittelemaan ja näkemään mahdollisuuksia. Ei samanlaista taloa, samanlaista asuntoa, samaa tehdasta tai pyykkitupaa, vaan loputtomasti asioita, joita voisi olla.”

”Lastenkirja ei ole kevytversio aikuisten kirjasta vaan oma lajinsa, joka vaatii oman ammattitaitonsa.”

Tekstissä on paikoin toistoa, samankaltaisia lauseita peräkkäisissä kappaleissa tai sama asia kahdessa eri luvussa. Mutta nämä ovat pikku juttuja, niin kuin vaarini sanoisi. Paljon enemmän kirjan arvosta kertoo se, että heti kun aloin tätä lukea, minussa heräsi halu kirjoittaa. Ja niinpä kirjoitin, vuorovedoin tämän lukemisen kanssa. Kirjoitin omille lapsilleni parikymmentä vuotta sitten keksimäni sadut ylös, ja nyt minulla on satukirjan ensimmäinen käsikirjoitusversio valmiina. 

Parhaat kirjat tunnistaa tästä: niiden lukeminen innostaa kirjoittamaan.

Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa)

Vastapaino

ihmisellä on kyky olla huono

Satunnaisselailu toi käteeni Tuomas Palosen kirjan Etymologian etymologia ja muita etymologioita. Se vaikutti mielenkiintoiselta, kieli kiinnostaa aina.

Jo kirjan toisessa kappaleessa on kirjoitusvirhe: ”alkuperäinen merkitykseksi”. Eipä lupaa  kovin hyvää tämä. No, tuon jälkeen en tainnut sitten enää bongata ensimmäistäkään virhettä, ja saatoin keskittyä tekstiin.

Kirjan tarkoitus jää aluksi epäselväksi, mutta tarkentuu pian: tässä käydään pohdintoja joidenkin sanojen alkuperästä. Miksi juuri näiden, ei selviä. Tämä on esseististä haahuilua etymologian sisällä ja ympärillä, ja sellaisenaan oikein nautinnollista.

Niin kuin esseissä kuuluu, kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia. Esimerkiksi se, että etymologialla on ”kiinteä suhde virheisiin, väärinymmärrykseen ja vanhentuneisiin käsityksiin. Niissäkin on kauneutta, joskus myös rumuutta. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin erehtyminen. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin kieli.”

Ja myöhemmin Palonen vielä tarkentaa tuota: ”eläin tekee kaiken aina samalla tavalla, ihminen voi tehdä myös huonommin. Ihminen on erityinen siksi, että ihmisellä on kyky olla huono. Vain ihminen alisuorittaa, myöhästyy, reputtaa kokeissa, hankkii moraalikrapulan, ajattelee laiskasti tai sortuu kliseisiin.”

Muita hienoja oivalluksia:

”Lainasanojen erilaisia tyyppejä ja lieveilmiöitä on monia. Toisinaan lainassana imitoi mahdollisimman tarkasti toista kieltä, kirjoitettua kieltä. Jotkut kutsuvat tätä silmälainaksi. Tai se imitoi äännettyä kieltä, jolloin se puolestaan on korvalaina.” Indierock on silmälaina, kantri ja hevi korvalainoja.

”Aikaa on kahdenlaista: numeerista ja verbaalista. Ensimmäistä voi laskea. Se tottelee matematiikkaa. Jälkimmäinen ei. Se nimeää, kuvailee, tarinoi. Etymologit mielellään välttävät ensimmäistä ja suosivat jälkimmäistä.”

”Valloittajat, roistot ja murhaajat kirjoittavat historiankirjat.” Tästä olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti: millaista elämä olisi, jos historiankirjoissa kerrottaisiin niistä, jotka ovat erityisen hyviä säveltämään, kirjoittamaan tai tanssimaan? Sen sijaan että kerrottaisiin suurimmista epäonnistumisista eli sodista.

”Suomen kieli on pysynyt hengissä muuttumalla, mukautumalla. Sattuma ja maantiede ovat olleet sille suopeat. Se on oppinut muilta. Se on kääriytynyt lainavaatteisiin.”

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

SKS

Itsekkyys, some ja pahoinvointi

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusi kirja on tullut vastaan siellä ja täällä, ja se näytti mielenkiintoiselta. Luin sen. Se on hyvä kirja. 

Keltikangas-Järvinen esittää kirjassa kolme rinnakkaista, mutta ristiriitaista muutosta: yhteiskunta on tullut paremmaksi, mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja individualismi on kasvanut. Näin opettajan näkökulmasta aihe on erittäin mielenkiintoinen ja huolestuttava: nuoret, jotka eivät ole koskaan kokeneet mielenterveyden ongelmia, alkavat olla vähemmistö.

Ongelmien ratkaisut ovat periaatteessa helppoja, käytännössä vaikeita. Irti somesta ja kohti aitoa, reaalimaailman yhteisöllisyyttä. ”Mun jutuista” ja ”mun valinnoista” kohti ”meidän luokkaa”. Tähän on äärimmäisen helppo yhtyä, itse olisin lukio-opettajana valmis luopumaan esimerkiksi luokattomasta lukiosta ja sen mahdollistamasta äärimmäisestä valinnaisuudesta.

Keltikangas-Järvinen on taitava ja kokenut kirjoittaja, tekstiä lukee ilokseen ja sen rakenne on selkeä. Hän viittaa tutkijoihin pelkällä sukunimellä, mikä tuntuu hassulta. Freudin kohdalla sen ymmärtää, Heidtin kohdalla välttämättä ei.

Monenlaisia herkullisia huomioita kirjasta löytyy:

”Ujouden ajatellaan joskus olevan sosiaalisuuden vastapooli. Niin ei ole, vaan ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaikki eri asioita.”

”Opetushallituksen oppilaiden ohjaukseen suosittelema teos Ihmiseltä ihmiselle nimeää 93 sosiaalista taitoa. Merkille pantavan monet tässä kirjassa sosiaalisiksi taidoiksi katsotut ominaisuudet, paitsi etteivät mitenkään liity sosiaalisiin taitoihin, nimenomaan kääntävät katseen vuorovaikutuksen sijasta itseen. Sosiaalisina taitoina pidetään esimerkiksi huomion hakemista ja saamista, katseiden kohteena olemista ja omien oikeuksien puolustamista.”

”Ryhmätyön kaikinpuolista ja kaikkeen soveltuvaa tehokkuutta ei ole missään osoitettu. Se on uskomus. Se tiedetään, että ryhmätyö hukkaa aikaa. - - Ei ole sellaista seminaaria, jossa ei ihmisten tule edes 15 minuutiksi vetäytyä työskentelemään ryhmissä. Ei ole niin tärkeää, mitä he tekevät, kunhan istuvat ryhmissä ja yksi kirjaa asioita ylös.”

”Talvella 2025 oli Helsingin Sanomissa otsikko, miten yliopistolta jää vuosittain saamatta valtavia summia rahaa opiskelijoiden viivästyneiden opintojen takia. Opiskelijan tehtävä ei ole rahoittaa yliopistoa, hänen ei tarvitse tuottaa yliopistolle mitään.”

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

WSOY

Voiko keski-iässä elää uuden teini-iän?

Tässä maaliskuussa pääsen osallistumaan peräti neljän kirjan julkistustilaisuuteen. Yksi on oma kirjani (Mömön seikkailut -lastenkirja), muut ovat keskenään ilahduttavan erilaisia.

Aku-Tuomas Mattilan edellisvuotinen Bogart co -historiikki Ainoa. Yksinäinen. oli erinomainen. Tämä uusi kirja pyörii samalla aikakaudella ja samankaltaisessa musiikki-ilmastossa. Se kielii tekijän omakohtaisista mieltymyksistä, mikä on paras lähtökohta tietokirjan kirjoittamiselle.

Classix Nouveaux tai muukaan brittipop tai futu tai mitätämänytonkaan ei minuun 80-luvulla kolahtanut, kuuntelin punkbändejä tai suomirokkia tuolloin. Vähän jotain raskaampaakin. Otin tämän kirjan siis opintomatkana: tutustun bändiin, josta en mitään tiedä, ja kuuntelen samalla bändin musiikkia. Ehkä opin pitämään siitä.

Nyt jo voin paljastaa, että en opi. Teini-ikä on ihmisellä vain kerran, ja teini-iässä syntyvät syvimmät musiikkielämykset. Keski-ikäisenä voi kyllä löytää uusia elämyksiä, mutta ne eivät selvästikään voi olla sieltä oman teini-iän ajalta. Niiden pitää olla jotain aivan muuta, joko uudempaa tai vanhempaa tai kokonaan jonkun toisen lajin musiikkia, vaikka sitten klassiselta puolelta.

Mutta tämä tosiasia ei vähennä tämän kirjan arvoa yhtään. Luin kirjan vuorokaudessa, koska Mattilan kertomus vei mukanaan. Vaikka tämä käsittelee vain Classix Nouveauxin vaiheita Suomessa, kirjassa tulee melkolailla käydyksi läpi bändin koko historia. Ja monia 80-luvun muitakin ilmiöitä siinä ohessa. Jolloin tietenkin herää monenlaisia omakohtaisia muistoja, vanhoja valokuviakin piti kaivaa esille.

Mattila on paitsi kirjoittanut hyvin, myös löytänyt valtavasti arkistomateriaalia ja hyviä haastateltavia, jopa bändin laulajan Sal Solon, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa ja työskentelee kirkon nuorisotyössä, eläköityneenä toki.

80-luvun alussa hinku Suomesta maailmalle oli valtava, ja suuren maailman kansainväliset markkinat näyttivät paitsi puoleensavetäviltä myös lähes mahdottomilta saavuttaa. Jimi Sumén teki sen, mistä iso osa suomalaisista soittajista haaveili, pääsi soittamaan maailmaa kiertävään, isohkoon bändiin. Tämä pioneerityö kyllä ansaitsee kirjansa, tämän kirjan. 

Jos olit nuori 80-luvulla, sinun pitää lukea tämä kirja. Saatat tykästyä musiikkiinkin, mutta liian suuria odotuksia ei kannata siihen suuntaan kuitenkaan viritellä.

Aku-Tuomas Mattila: Classix Nouveaux. Matkalla jossain päin Suomea 1981-1983.

Plastbok

Rantakaupungin raukeus

Pari viikkoa sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Terttu Autereen kirjalliseen tuotantoon, ja otin saman tien lukuun toisenkin hänen dekkareistaan.

Kuolema Eedenissä sijoittuu 1930-luvulle, niin kuin edellinen Kaunis mutta kuollut -romaanikin. Tällä kertaa ollaan kovasti Hankoa muistuttavassa, mutta nimeämättömässä rantakaupungissa. Täysihoitola Eedeniin on kokoontunut joukko lomanviettäjiä, ja helteinen heinäkuu kulkee leppoisissa merkeissä. Kunnes yksi hoitolan asukeista, kirjailija Armas Laeste, löytyy murhattuna huoneestaan. 

Tässäkin kirjassa on mainio tunnelma, kesä ja rantakaupungin raukeus vievät lukijan mukanaan. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja päivittäisissä askareissa, murhatutkimus etenee hyvin verkkaisesti. Iso osa tekstistä on dialogia. Autere sirottelee tekstiinsä ajankuvaa tyylikkään hillitysti, mikä on erinomainen ansio. 

Hassua on, että Autereen kirjojen kannet ovat hämäävän samankaltaisia kuin juuri lukemani Pekka Vartiaisen kirjassa - sisällöllisesti kirjat eivät oikeastaan enempää voisi toisistaan poiketa. 

Mikä sen mukavampaa, lukea erilaisia kirjoja. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto

Kokemusta, näkemystä ja perspektiiviä

Vähän ennen viime syksyn kirjamessuja minulta kysyttiin, josko olisin halukas haastattelemaan Suna Vuorta hänen uuden kirjansa tiimoilta. Kirja kertoo Esa-Pekka Salosesta. Tottakai olisin! No, haastattelijaksi ehti joku toinen, mutta pitihän tuo kirja lukea. Se on aika kookas. 

Kirjan piti tulla lukuaikapalveluihin jo jouluna, mutta jostain syystä näin ei tapahtunut. Viime viikolla huomasin sen saapuneen Storyteliin, joten ei muuta kuin kimppuun. 

Salonen jos joku on mielenkiintoinen henkilö, supertähti klassisen musiikin taivaalla. Maailmankuulu kapellimestari ja säveltäjä, isojen asioiden ihminen. Eikä kirja petä, se on tosi mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tällaiselle 90-luvulla musiikkitiedettä opiskelleelle.

Kirjaa on moitittu toisteisuudesta, ja se pitää paikkansa. Jo parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana tulee toistoa. Mutta kyllä lukija sen kestää. Kirja perustuu Vuoren ja Salosen jutusteluhetkille, minkä lisäksi Vuori on kolunnut ison määrän erilaista lähdeaineistoa. Salosen elämänvaiheiden ja tähtihetkien lisäksi käsitellään monenlaisia musiikinhistorian detaljeja. Jutustelujen aiheet loikkivat villisti, tuoksuista tekoälyyn ja maailman nykytilaan. Sehän sopii. 

Muutamat jaksot, kuten selostukset Kaija Saariahon oopperoista, kuuluisivat kyllä johonkin toiseen kirjaan. 

Salosella on todella paljon sanottavaa, ja perspektiiviä riittää. Hän sanoo esimerkiksi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa ”olla luova”, tai mistä luovuudessa ylipäätään on kyse. ”Olen enemmänkin objektimaakari. Ajattelen tekeväni vähän samanlaisia hommia kuin vaikkapa leipurit tai kokit.” Salosen CV:llä jos millä on varaa vaatimattomuuteen, ja se onkin yksi hänen menestyksensä salaisuus.

”Olin nuorempana hyvin fanaattinen siinä suhteessa, että en käsitellyt metaforia musiikin ulkopuolella. Olin ylpeä siitä, että harjoituksissani puhutaan vain fysikaalisesta todellisuudesta.”

”Naiset ovat jo murtautuneet läpi monesta kohdasta. Etnisen taustan vaikutus näyttää muuttuvan hitaammin. Salosen mukaan musta keskiluokka romahti jo Reaganin hallinnon myötä 1980-luvulla, ja sen jälkeen kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. - - Liittovaltio on painostanut San Fransiscon konservatorion panemaan Emerging Black Composers -ohjelman toistaiseksi tauolle.”

Salosen ero San Fransiscon orkesteripestistä saa kirjassa paljon tilaa, ansaitusti. Aiheuttihan lähtö maailmanlaajuisen kohun. Pelkkää ajankuvaa kirja ei kuitenkaan ole, vaan universaaleja ajatuksia pohdiskellaan paljon.

”Mitä vähemmän asiat kuulostavat niin sanotulta tulkinnalta, sen parempi.”

”Parhaassa tapauksessa konsertti olisi luonnonilmiön kaltainen. Niin kuin kevät: jäät lähtevät, purot solisevat. Sitähän ei kukaan johda, se vain tapahtuu ja on vaikuttavaa ja ekspressiivistä. Tämä olisi johtamisen ideaali.”

”- - elämys syntyy kerrostuneiden kokemusten, muistin ja nykyhetken kohtaamisesta. Siksi avantgarde, eli sellainen, mitä ei ole kokenut ennen, aiheuttaa usein ensireaktiona hämmennyksen.”

”Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan olisi mitään ilman julkista tukea. Ei mitään.”

Salonen kokee olevansa enemmän säveltäjä kuin kapellimestari, mutta elävässä elämässä hän on kuitenkin enemmän kapellimestari, joten siitä puhutaan kirjassakin enemmän. 

Tätä kirjaa on myös moitittu fanikirjaksi, ja sellainenkin tämä on. En menisi tätä asiaa kuitenkaan moittimaan, ymmärtävää ja positiivista lähtökohtaa. Siitä syntyy hyvä ja kiinnostava kirja.

Suna Vuori: Esa-Pekka Salonen. Teemat

Siltala

Kirjallinen matka Berliiniin ja kirjallisuushistoriaan

Pekka Vartiainen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Murhakertomuksen anatomia ilmestyi juuri.

Maaliskuussa 1923 Berliinissä käytiin oikeutta tapauksessa, jossa erästä naista syytettiin miehensä myrkyttämisestä. Syytettynä oli myös naisen ystävätär, jonka epäiltiin avustaneen murhassa. Naisten välillä oli homoseksuaalinen suhde, mikä herätti suurta mielenkiintoa aikalaisissa. 

Kirjailija Alfred Döblin kirjoitti tapauksesta pienoisromaanin nimeltä Die beiden Freundinnen und ihr Giftmord, joka ilmestyi jo oikeudenkäyntiä seuranneena vuonna.

Vartiaisen romaani rakentuu tämän kaiken päälle ja ympärille, se on ”kuvitelma siitä, miten Döblinin kertomus murhasta löysi muotonsa. Kuten alkuperäisteoksessa, mukana on jotakin vanhaa, jotakin muokattua, dokumenteista, aikakauden sanomalehdistä luettua ja tutkimuksista lainattua sekä mielikuvituksella varustettua”. Vartiainen on tehnyt väitöskirjansa samaisesta aihepiiristä. 

Tämä ei siis ole dekkari, vaikka jonkun silmiin saattaa sellaiselta näyttää. 

Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäinen osa kuvaa murhaa edeltäneitä tapahtumia, toisessa käsitellään oikeudenkäyntiä ja tuomioita, ja kolmas osa on yksi pitkä kuvitelma siitä, miten Döblin kirjaansa kenties kirjoitti. 

Murhatarinan tausta on tuikitavallinen: parisuhde muuttuu väkivaltaiseksi ja johtaa henkirikokseen. Näitä luemme lehdistä päivittäin, useimmiten toki nainen on se, joka päätyy henkirikoksen uhriksi. Ensimmäinen osa on lähes dekkarimainen, ja rankasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen. Se vie lukijan aikakauden tunnelmiin ja Berliinin maisemiin. 

Aihe on ikiaikainen, esimerkiksi Lahden teatterissa parhaillaan menevä Haapajärven Elvis -näytelmä kertoo samankaltaisen tarinan. Näytelmässä tappaja tosin välttyy tuomiolta, toisin kuin Döblinin ja Vartiaisen tarinassa. 

Sitten tarinaa mutkistellaan ja kerrostellaan ja laskostetaan monin tavoin. Kirjailija pettää vaimoaan, potilas pettää vaimoaan, kirjailijan omassa elämässä on kolmiodraamaa niin kuin murhajutussakin, ja mukaan tuodaan moninaista kirjallisuushistoriallista tavaraa, kuten Dostojevskin Idiootti. Freud ja psykoanalyysi ovat näkyvässä osassa. 

Mitä muuta kirjallisuushistorioitsijalta voisikaan odottaa? Teksti on paitsi älyllisesti säkenöivää, myös kielellisesti erinomaisen rikasta, erityisesti lauserakenteiden suhteen. Saksalaisvaikutteet näkyvät vahvasti, kielessä on klassikoiden henkeä, ja tyyli pysyy läpi tekstin. Ja koska Murhakertomuksen anatomia on metaromaani, kuullaan paitsi kirjallisuuspohdintoja myös ajan saksalaisen kirjallisuuden kritiikkiä, erityisesti loppupuolella Döblinin vaimon Ernan suulla. 

Tekstin rytmi toimii niin ikään erinomaisesti, painavampien pohdintojen seassa on kevyempiä, arkisempia jaksoja.

Kirjan nimi viittaa Robert Traverin kirjaan Anatomy of a Murder - onko teosten välillä muita yhtäläisyyksiä tai linkkejä, en tiedä, kun en ole Traverin kirjaa lukenut. Murhakertomuksen anatomia houkuttelee lukijan ottamaan selvää tästä ja muista yhteyksistä. 

”Näemme vain lopputuloksen, jota yritämme kuvailla sanoilla. Mutta sanat ovat niin vähäisiä, kalpeita versioita todellisuudesta. Mitä enemmän selitämme, sanoilla, sitä kauemmaksi elämä pakenee.”

”Siis: tapauksessa ei ole kyse vain kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä ja heidän kujanjuoksustaan ihmistä riepottelevien viettien armoilla vaan kokonaisesta joukosta ihmisiä, meistä kaikista, jotka säntäilemme sinne sun tänne tarkoitusta elämäämme hakien, siinä onnistuen tai pettyen ja poistuen kohta jonnekin näkymättömiin.”

Pekka Vartiainen: Murhakertomuksen anatomia

Avain

Tunnelmaa ja malttia

Terttu Autere oli minulle vielä tovi sitten aivan tuntematon kirjailijanimi. Työkaverin suosituksesta tartuin Kaunis mutta kuollut -kirjaan. Hyvä että tartuin.

Terttu Autere on hämeenlinnalainen kirjailija, jonka ”tuotannon painopiste on viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvissa, viihdyttävissä ja aikakauden arkea ja juhlaa henkivissä pikkukaupunkilaisromaaneissa”. Kirjaa luonnehditaan takakannessa nostalgiseksi salapoliisiromaaniksi 1930-luvulta.

Cosy crimea siis, sellaista en ole vähään aikaan lukenut. Tai ylipäätään luen tällaista melko harvoin, lähinnä ovat olleet ehkä Jaana Lehtiön Porvooseen sijoittuvat rikosromaanit. 

Onerva Ojala on suomenkielenopettajan sijainen, ja hänen sulhasensa Juhani Kuikka on lääninetsivä. Nuori piirustuksenopettaja löytyy kuolleena koulun kokoelmahuoneesta, ja sitä aletaan selvitellä. Selvitystyö etenee hitaasti, ja pääpaino on aikakauden arjessa, mikä on oikein mukavaa. 

Niin kuin viihdekirjallisuudessa pitää, hahmot ovat melko yksiulotteisia ja ennalta-arvattavia, mutta tunnelma on mainio, ja kirjaa lukee tietenkin mielellään. Erityisesti pidin siitä, että Autere malttaa. Malttaa pidättäytyä infodumppaamisesta aikakauden tapojen ja ulkoisten asioiden suhteen, malttaa kehitellä ihmissuhteita hillitysti. Mikään ei töki, kerronta ja kieli sujuvat, loppuratkaisu tyydyttää.

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

Karisto

Pieni ja keskittynyt on parasta

Joel Haahtelan kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa. Talvikappeli on juuri ilmestynyt, eikä sen lukija joudu pettymään. 

On vuosi 1348. Freskomaalari saa toimeksiannon ruhtinaalta, joka on rakennuttanut kappelin hyvittääkseen syntinsä. Pyhäkön seinille alkaa piirtyä Kristuksen viimeiset päivät, kärsimys ja ylösnousemus. 

Kirjan asetelma on siis samankaltainen kuin Haahtelan edellisessä teoksessa Sielunpiirtäjän ilta. Kuvataiteilija on pääosassa, ja muukin on ennallaan: tiukka, keskittynyt muoto ja sisältö, uskonnollisuus, hiljaisuus. Ja mennyt aika, jossa ei tarvitse miettiä internetiä tai muita keksintöjä, jotka tuppaavat sopimaan huonosti kaunokirjallisuuteen.

”On mentävä jonakin päivänä tapaamaan paikallista rippi-isää ja tunnustettava synnit, jos eristys vain sallii. Kenkiin tulee kiviä, vaikka nauhat sitoisi miten tiukalle.”

Rutto toimii ajatusten taustakankaana, kuoleman ja Jumalan.

Haahtelamaiseen tapaan kirja ei näytä tottelevan ”jotain alla, jotain kohti” -maksiimia. On vain maalari, joka maalaa ja ajattelee. Ja tietenkin siellä alla on jotain.

”- - hyvä maalari oppii käyttämään muutamaa perusväriä niin taitavasti, että hän loihtii niistä esiin kaiken tarpeellisen. Huonon maalarin fresko taas näyttää sekavalta toripöydältä, jossa myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.”

Näin Haahtela kirjoittaa auki omat ihanteensa. Ja ne toimivat, upeasti. 

Minun Kultalyhtyäni on parikin lukijaa maininnut haahtelamaiseksi, ja se on valtavan iso kehu. Pieni ja keskittynyt on parasta. 

”Aika estää joka tapauksessa asioita tapahtumasta kerralla.”

Tätä lukiessa alkaa tehdä mieli kirjoittaa. Se on minulle kaikkein korkein hyvän kirjan merkki.

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava

 

Tuttu ja tuntematon Frankenstein yllättää

Katsoin Netflixistä Frankenstein-elokuvan, koska sitä oli kovasti kehuttu. Ja olihan se tosi hyvä, korea ja huolella tehty. Huomasin myös, etten ole koskaan missään formaatissa tuota tarinaa aiemmin nähnyt tai kuullut. Erityisesti elokuvan muoto ihmetytti: kuuluuko tässä muka olla tällainen kehyskertomus, ja onko tarina alun perin tällainen kolmiosainen?

Siispä kirjaa lukemaan!

Ja kyllä vain, tarinassa on pohjoisnavan seutuville sijoittuva kehyskertomus, ja sen sisällä Victor Frankenstein kertoo oman tarinansa, minkä jälkeen hirviö kertoo omansa. Elokuvan muoto on siis Mary Shelleyn luoma. 

Ennen muotoa lukija kuitenkin kohtaa kirjan kielen. Se lumosi minut heti, alun kirjeiden kieli on huikean hienoa, erittäin rikasta ja tietenkin kaunista. Paavo Lehtosen suomennos on erinomainen.

Kun varsinainen juoni sitten käynnistyy, lukija yllättyy taas. Hirviön luominen käsitellään suunnilleen yhdessä kappaleessa, ja sitten tulee se romantiikan aikakausi. Lähes koomisessa mittakaavassa haahuillaan ympäriinsä ja ihastellaan vuorten tai laaksojen kauneutta, ja ylisanojen virralle ei tule loppua. Luonto ja ihmishahmot ovat kaikki jotain superlatiivista. Hirviö on hukassa vuosikaudet, ja siinä välissä puuhastellaan kaikenlaista epäolennaista. 

Naiivius on monen tekijän summa: aikakauden ihanteiden lisäksi kirjoittajan ja koko romaanimuodon nuori ikä vaikuttavat tekstin luonteeseen. Elokuvassa juonta on tiukennettu ja tarkennettu isosti, mutta säilytetty olennainen, se on siinäkin mielessä upea teos.

Mutta teemat tulevat kyllä kirjassa lopulta selkeinä esiin: erilaisuus, ulkopuolisuus, yksinäisyys. Se, että ilkeys syntyy kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteesta. Hirviö on proto-incel, mies ilman kumppania, ja sellaisesta voi syntyä hirviö sekä 1800-luvulla että tänään.

Mary Shelley: Frankenstein

Suom. Paavo Lehtonen

Otava 

Kultalyhdyn tarina

Kirjoitin pari vuotta sitten tänne blogiin esikoiskirjani Naarasperhon syntytarinan, ja Lentotähdestä olen kirjoittanut parikin blogitekstiä: yhden sen synnystä ja toisen sen viittauksista. 

Kolmas romaanini Kultalyhty täydentää Toivo-trilogian. Kaikissa kolmessa teoksessa on Toivo-niminen hahmo, ja jokaisessa kirjassa toivon ideaa käsitellään eri tavoin. Naarasperhossa ja Lentotähdessä Toivo on oikea historiallinen hahmo (Naarasperhossa Toivo Kärki, Lentotähdessä Toivo Kuula), Kultalyhdyssä fiktiivinen. Naarasperhossa Toivo tuo toivon, Lentotähdessä Toivo kuolee, Kultalyhdyn Toivo on toisenlainen.

Kultalyhty kertoo miehestä, joka viettää kesää yksinään mökillä saaristossa. Hän löytää mökin rakennuttaneen naisen päiväkirjan ja kuvittelee naisen vierelleen. Minun mielessäni mökki on meidän oma kesämökkimme, mutta jokainen lukija tietysti sijoittaa miljöön omaan todellisuuteensa. Kultalyhty on paljon omakohtaisempi kuin edelliset kirjani, mutta ei sekään mitään autofiktiota ole, ei ollenkaan.

Kaksi syntymäkohtaa

Kultalyhdyllä on kaksi syntymäkohtaa. Ensimmäinen liittyy siihen, että tutustuin vaimooni viitisentoista vuotta sitten. Vaimon mukana tutustuin hänen ystäviinsä, ja kerran olimme yhden tällaisen ystävän tupaantuliaisissa Turussa. Kesken juhlien tajusin, että tällä ystävällä oli sama sukunimi kuin mökkimme rakennuttaneella perheellä - vanhempani olivat tuon nimen minulle joskus kertoneet. Niinpä kysyin ystävältä, josko hän olisi kenties samaa sukua mökin rakennuttaneiden kanssa. Kyllä vain, hän kertoi isänsä ja isoisänsä olleen mökkiä rakentamassa. Ja kuinka ollakaan, hänen isänsä sattui olemaan paikalla noissa tupaantulijaisissa. Menin juttelemaan tämän miehen kanssa, ja vaihdoimme monta tarinaa mökin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Myöhemmin sain kuulla tältä ystävältä, että hänen sukunsa mökkeily ei ollut aivan niin auvoista kuin mökkeilyn soisi olevan. Oli tapahtunut monenmoista outoa ja suorastaan järkyttävää, ja siksi he luopuivat mökistä melko pian sen valmistumisen jälkeen. Pyysin ystävää haastattelemaan sukulaisiaan ja tarkentamaan tarinoita, ja näin tapahtui. Noista kertomuksista rakentelin sitten juonen Kultalyhtyyn. Mikään tarina kirjassa ei sinänsä ole totta, mutta vahvana pohjana kulkevat nuo tositarinat. Niiden kaikuja olivat vanhempanikin saaneet maistaa, sillä naapurimökin väki ei (joka oli samaa sukua kuin mökin rakennusaikana 1960-luvulla) ollut aina kovin sopuisaa tai yhteistyöhaluista. Draamaa ei tarvinnut siis kovin kaukaa etsiä.

Toinen syntymäkohta on mökkitonttimme. Sen männyt alkoivat muutama vuosi sitten pudottaa neulasiaan, ja osa puista on aivan pystyyn kuolleita. Syynä on etelänsversosurma-niminen monen tekijän yhdessä aiheuttama tauti, joka on ilmastonmuutoksen konkreettisimpia todisteita täällä Suomessa. Muutos saapuu etelästä, joten Turun saaristo on ensimmäisenä etuvartiona ottamassa iskuja vastaan. Tästä kirja sai vielä yhden kerroksen dramatiikkaa. Ilmastonmuutosteemaan sopii myös se fakta, että mökkisaaressa on ekokylä. Halusin kuitenkin pitää ilmastonmuutosteeman pienenä, mitään pamfletin tapaistakaan en halunnut kirjoittaa. Muutenkin halusin rajata kaiken mahdollisimman pieneksi, yhteen paikkaan ja yhteen ihmiseen. Pieni on kaunista, ja rajatussa kerronnassa yhtenäisyys toteutuu maksimaalisena. Kaikki liittyy kaikkeen, kaikessa on kyse yhteydestä: ihmisen yhteydestä toiseen ihmiseen, ihmisen yhteydestä ympäristöönsä, lähiluontoon. 

Kieli ja aihe

Kultalyhty eroaa Naarasperhosta ja Lentotähdestä eniten siinä, että sen kieli ei ole ”vanhaa”, vaan nykykieltä. Kaunokirjallisuuden pitää kuitenkin saada jokin erityinen kierre kieleen, ja sitä etsin kauan. Jonain heräämisen tai nukahtamisen hetkenä idea saapui luokseni: kirja pitää kirjoittaa minä-muodossa (sekin on iso ero edellisiin), ja sopiva kaunokirjallinen kierre syntyi siitä, että päähenkilö katselee ympäristöään koko ajan kaksin silmin, omin ja 60-luvun mökkiläisen. 

Menneeseen katselu on silloin tietenkin pelkkää arvailua, ja siitä lopulta muovautui kirjan aihe: Kultalyhty kertoo siitä, kuinka me arvelemme ja oletamme toisistamme kaikenlaista - meidän on pakko tehdä niin - ja minkälaisia ongelmia näistä oletuksista seuraa. Etenkin somessa kaikenlainen eripura perustuu näihin oletuksiin, usein vääriin. Tällä tavalla yksinäisen miehen tarina nousee saaristosta yleiseen sfääriin ja saa yhteiskunnallisen merkityksen. Tätä ei kirjassa kerrota, mutta lukija huomaa sen kyllä.

Kansi

Kannen suhteen minulla oli aluksi idea punaisesta mökistä ja ikkunassa näkyvästä ihmishahmosta. Mietin ja pähkäilin sitä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Sitten keksin käydä katsomassa kuvataiteilija Vilma Sinivaaran Instagram-fiidiä, pidän hänen teoksistaan, tyylistään ja kynänjäljestään erittäin paljon. Fiidistä erottui yksi piirros, joka oli hahmotelma puolikkaasta ihmiskasvosta. Sen epämääräisyys näytti heti sopivan kirjan ajatukseen siitä, kuinka hahmotamme toisemme pelkkien oletusten perusteella. 

Kysyin lupaa saada käyttää kuvaa kannessa, ja Vilma suostui heti. Punainen väri oli minun ideani. Kustantaja vaihtoi punaisen vielä intensiivisempään ja liukuvärjäsi ylä- ja alaosan mustaksi, ja lopputulos on mielestäni upea. Kansi onkin saanut paljon kiitosta, vaikka joku on kokenut sen myös ”ärhäkäksi” - sitähän se kyllä onkin.

Äänikirja ja keikkoja

Naarasperhosta tehtiin äänikirja, sen luki mainio Janus Hanski. Lentotähdestä en halunnut äänikirjaa, koska kirja ei mielestäni sovi siihen formaattiin. Kultalyhdystä äänikirja taas tehtiin, Janus Hanski jälleen lukijana. 

Olen tehnyt parin vuoden aikana monenlaista keikkaa kirjojeni kanssa. Päätin, että tänä vuonna keskityn lähinnä lukupiirivierailuihin, koska niissä kohtaamisen laatu on vertaansa vailla. Joka ikisessä lukupiirivierailussa tulee sama tunne: onpa mahtavaa, kun näin moni fiksu ihminen on uhrannut tunteja ainutkertaisesta elämästään minun kirjoittamilleni teksteille. Keskustelut polveilevat sinne tänne, ja lukupiiriläisten hienoja ja joskus yllättäviä huomioita on ihana kuulla. Ja mikä tärkeintä, lukupiireistä löytyy juuri niitä ihmisiä, joille kirjoitan: paljon lukevia, kirjallisuutta laajasti tuntevia, syvällisesti pohdiskelevia. Kymmenisen lukupiirikeikkaa on jo tälle vuodelle sovittu.

Palaute

Vaikka Kultalyhty ilmeistyi vasta muutama viikko sitten, olen saanut siitä valtavan paljon palautetta. On ollut niitä, jotka eivät ole pitäneet kertojaratkaisusta tai hitaasta temposta tai jostain muusta, ja se on tietysti luonnollista. Mikään kirja ei sovi kaikille. Mutta paljon enemmän on ollut niitä, jotka ovat kiitelleet kauniista kielestä tai filosofisista pohdinnoista tai kiireettömästä tunnelmasta tai lempeydestä. 

Naarasperhossa ja Lentotähdessä on sitaatteja ja alluusioita, koska niitä on hauska tekstiin viljellä, jokainen kirjoittaja tiennee tämän. Kultalyhtyyn kirjoitin yhden melko piilotetun viittauksen, kun kännikohtaus tuntui saavan sillä tavoin hyvää ilmaa siipiensä alle. Olin varautunut siihen, ettei kukaan sitä voi löytää, mutta ainakin yksi lukija tunnisti kohtauksen heti. (Se on Aleksis Kiveltä lainattu, en kerro mistä. Etsi itse.)

Kun eräs lukija mainitsi loppupuolen huumorista, ihmettelin hetken. En kai minä mitään huumoria ole sinne kirjoittanut? Luin lopun läpi, ja sepä olikin totta. Mielenkiintoista, miten erilaisia asioita eri ihmiset kirjoista löytävät. 

Sehän on juuri tarkoitus. 

Tomi Norha