Alkupuolen dialogi toimii hienosti. Vuola ja Melender ovat samaa ja eri mieltä, ja heidän kynänjälkensä ovat riittävän erilaiset jotta dialogimuoto tulee perustelluksi. Paljon viisaita aatoksia lentelee, valmista ei tule juuri mistään mutta sitäpä ei yritetäkään.
Esimerkiksi tällaista tarinointia: "Yksittäisen kirjailijan on turha kuvitella keksivänsä tai lisäävänsä sanataiteeseen mitään autenttista tai ainutkertaista. Kaunokirjallisuuden tekeminen on olemassa olevan tekstimaterian jäsentämistä. Toisinaan kirjailijan tietoisuus käyttää tätä materiaa, toisinaan taas materia käyttää kirjailijaa tiedostamattoman kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa kirjailijasta voi tuntua kuin hän olisi ulkoisten voimien viemänä. Se kuulostaa mystiseltä, mutta on kirjoittamisen maailmassa yhtä arkista kuin kahvitauot tai päivätorkut."
Todella usein kirjallisuudessa mennään metsään kun puhutaan musiikista, ainakin näin musiikinopettajan näkökulmasta. (Ainoastaan Juha Itkoseen voi aina luottaa musiikkijutuissa.) Vuola kirjoittaa sivulla 68: "Toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän, joka muistuttaa klassisen musiikin rondomuotoa." Ja minä niin mieleni pahoitan, ei noilla kahdella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Rondossa on erilaisia jaksoja, joiden väleissä toistuu moneen kertaan sama pätkä, aivan niin kuin kertosäe popkappaleessa. Popkappaleeseen vertaaminen olisi epäilemättä rahvaanomaista, rondossa on näemmä jonkinlaista korkeaa hohtoa kirjallisuusihmisen silmissä, miksi muuten tuollainen vertaus olisi tehty. Mutta Vuolan kuvaama kehämuoto ei kyllä ole rondoa nähnytkään.
Vielä alkupuoltakin mielenkiintoisempia ovat nuo 30 pienoisesseetä yksittäisten romaanien lopuista. Jotta lopetus tulisi ymmärrettäväksi, pienoisesseissä kerrotaan paljon romaaneiden muustakin sisällöstä kuin vain viimeisistä sanoista. Sieltä on hyvä poimia kirjoja lukupinoon, niin vetäviä Vuolan ja Melenderin kuvaukset ja analyysit ovat.
Melender vetää kyllä aika lailla överiksi tulkitessaan Tuntemattoman sotilaan lopetusta. Seitsemän veljestä päättyy virkkeeseen "Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa." Melender kirjoittaa sivulla 255: "'Aika velikultia' voidaan lukea Seitsemän veljeksen lopetuksen varjolauseena: 'Aika' (päivän kierto, historian kulku), 'veli' (veljekset, rivisotilaat), 'kultia' (auringon kultaisen säteet, pauhun jälkeinen rauha)."
Jotain rajaa hei.
Mutta juuri tällaista esseiden pitääkin olla: jos ne eivät yhtään ärsyttäisi tai pistäisi ajattelemaan, ne eivät olisi esseitä ollenkaan.
Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput.
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!