Syövän arvoituksen keskellä ovat kanat ja säteily

Helsingin Sanomissa oli juttu Risto Isomäen uudesta kirjasta. Niinpä pyyhkäisin Hesarin sovelluksen iPadin ruudulta syrjään ja vaihdoin Storyteliin, mistä tuo kirja kätevästi löytyi. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. 

Tästä voi parempi salapoliisi päätellä, että kirja on mielenkiintoinen. Kannessa sanotaan, että ”suurin osa kaikista syövistä voidaan jatkossa ehkäistä ennalta”. Se on kyllä totta, mutta markkinointiosaston tuottamaa tekstiä. Sillä kirja itsessään ei ole ollenkaan noin optimistinen asian suhteen.

Näin kirja alkaa: ”Maailman vanhimpien kuolleisuustilastojen mukaan syöpä­sairauksien aiheuttama ikäkorjattu eli elinikään suhteutettu kuolleisuus Euroopassa on yli kymmenkertaistunut kahden­sadan viime vuoden aikana.” Ja tämä kehitys on tapahtunut siis samaan aikaan syöpähoitojen keksimisen ja kehittymisen kanssa. Miksi näin? 

Kirjassa on kaksi päälinjaa, tai tuoretta huomiota: kanojen virukset ja säteilyaltistus.

Viruksista Isomäki toteaa, että jos niiden mutatoitumista pitäisi jossain erikseen tutkia, broilerikasvattamot olisivat siihen erinomaisia paikkoja. Kananlihan syöminen lisää haimasyövän todennäköisyyttä 72 prosenttia jokaista 50 gramman tilastollista päiväannosta kohti. Tämä on erityisen merkittävää, koska nykynuoriso ramppaa salilla alvariinsa, ja saliväen ruokavalio koostuu pitkälti kanasta ja riisistä. 

Lihansyöntiin liittyy paljon muitakin ongelmia. Antibiooteista 80 prosenttia käytetään tuotantoeläinten sairauksien ennaltaehkäisemiseen tai niiden kasvun edistämiseen, eivätkä ihmisetkään aina kovin vastuullisia ole antibioottien käytössään. Jos antibiootit menettävät tehonsa, me menetämme antibioottien lisäksi myös syöpähoidot. Eli palaamme sinne kahdensadan vuoden taakse, nyt vain lisääntyvine syöpinemme.

Tupakassa on tuhansia myrkkyjä, niin kuin jokainen tietää. Isomäki väittää, että keuhkosyöpä ei kuitenkaan synny esimerkiksi hään tai tervan takia, vaan radioaktiivisuuden. Polonium-210 ja lyijy-210 ovat ne tappavat ainesosat. Ja jo 1960-luvulla on tutkittu, että ne voitaisiin poistaa ionisaattorin avulla savukkeista. Näin ei ole kuitenkaan tehty, koska ydinenergia ja ydinaseet ovat liian määräävä tekijä maailmanpolitiikassa. 

”Kylmän sodan aikana vallinneen ilmapiirin takia olisi helppo uskoa, että tupakkaperäisten syöpien ja radioaktiivisen säteilyn välinen yhteys haluttiin haudata, jotta se ei olisi aiheuttanut ongelmia ydinkokeita tehneille suurvalloille. Tämä olisi loogisin selitys, mutta asiasta ei ole olemassa kiistattomia todisteita.”

Isomäki ei lopeta kirjaa listaan, jossa opetetaan kuinka syöpiä voi vältellä. Sen sijaan hän avaa melko apokalyptisiä näkyjä. Isomäki ei ole lääkäri, ja hän muistuttaa lukijaa siitä, että suuri osa tekstistä on spekuloivaa, mutta hyvin kirja vaikuttaa olevan lähteistetty.

Suosittelen lukemaan.

Risto Isomäki: Syövän arvoitus

Into

 

Esseistinen pyörre trauman vierellä

Automatkojani on usein viihdyttänyt Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta-podcast. Fiksut ja mielenkiintoiset keskustelut saavat tylsän ajamisen tuntumaan mukavalta. Susanna Hast -jaksoa kuunnellessa ensimmäinen ajatus oli, että ei taas, ei taas tätä oman navan kaivelua ja omassa traumassa pyörimistä.

Keskustelu oli kuitenkin niin älykästä, että mielenkiinto Ruumis / huoneet -kirjaa kohtaan heräsi. Ajattelin, että käyn ainakin kurkkaamassa, millaista teksti on. Pian huomasin, että tämä täytyy lukea kokonaan. Jos nyt on pakko omakohtaisesta traumasta jotenkin kirjoittaa, se pitää tehdä juuri näin.

Olennaista on, että kirjoitetaan vierestä, sivustakatsojan näkökulmasta. Tässä trauma on kirjoittajan oma, mutta näkökulma silti sivustakatsojan. Itse tapahtumista, seksuaalisesta väkivallasta, ei kirjoiteta oikeastaan mitään, vaan teksti tekee esseistisen pyörteen niiden vierelle, ja sepä toimii.

Mitä se esseistisyys sitten tarkoittaa? No sitä, että on luettu paljon (Hast on tutkija), ja siteerataan paljon, ja muodostetaan näistä sitaateista yhtenäinen jatkumo. Koska lukeneisuus on mielenkiintoista, tämä kirja on mielenkiintoinen. Aihe voisi olla muukin, eikä tilanne muuttuisi.

”- - toistot ovat ainoa kertomuksen muoto, jonka tunnistan”, Hast kirjoittaa. Tämän kirjan muoto perustuu toistolle, koska muistot toistuvat ja piinaavat. Tylsää ei lukijalle kuitenkaan tule, koska uusia näkökulmia ja siteerattavia marssitetaan näyttämölle koko ajan.

Tavallisesta esseistiikasta tämän erottaa se, että viisauksien lähteiksi on kelpuutettu tv-sarjoja ja -ohjelmia. Se on outoa ja tavallaan raikasta.

Mistä sitten tietää, että tämä on hyvä kirja? No viimeistään siitä, että juoneton traumanpyöritys on hyvin vaikea lähtökohta romaanin kirjoittamiselle. Ja vaikean kirjoittaminen on arvokkaampaa kuin helpon. Näin yksinkertaista on kirjallisuuden arvottaminen.

”Rebecca Solnit kirjoittaa muistelmassaan, että raiskaus aiheuttaa neljä kertaa todennäköisemmin traumaperäistä stressiä kuin sota. Mutta me emme ole koskaan saaneet nauttia sankarimyytistä. Seksuaaliväkivalta on sotaa josta ei ole tehty suurta kertomusta historiankirjoihin. Sota naisia vastaan on järjestelmällistä väkivaltaa siinä missä muutkin sodat, eikä tämä ole mikään paljastus, mutta olen alkanut ajatella, miten merkittävää on se, että tämän sodan uhreilla ei ole yhteistä historiaa jonka he voisivat muistaa ja kertoa eteenpäin.”

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

S & S

Limittyvät tarinat

Sattuma laittoi minut lukemaan Joel Haahtelaa, tällä kertaa kuudentoista vuoden takaista.

Ensivaikutelma oli hämmentävä: onpa hajanaista Haahtelaksi. On kirjailijaminäkertoja, jonka kirjoittaminen ei suju. On ranskatar, joka etsii ex-miestään. On Raija Siekkisen tuotanto ja kohtalo. Mistä on kyse? Eikö Haahtela olekaan aina ollut kone, joka plumpsauttaa kerran vuodessa samankaltaisen, kauas historiaan sijoittuvan helmen? Tässä kirjassa on jopa seksikohtaus.

Sitten selviää, että kyllä tämäkin on oikeasti haahtelamaisen keskittynyt tarina, hyvällä tavalla pieni. Päähenkilö kulkee Raija Siekkisen ja tuntemattoman ranskalaisen jäljillä ja kuvittelee, mitä missäkin on tapahtunut. Kotkasta hypätään Pariisiin unenomaisissa tunnelmissa.

Ja tarinat ja kohtalot limittyvät hienolla tavalla. ”Oliko tämä minun tarinani vai olinko minä huomaamattani siirtynyt osaksi hänen tarinaansa?”

Joel Haahtela: Katoamispiste

Otava

 

Rakkaus kehystää kaiken

Vaikka Tommi Kinnusen Pitkä aukea ilmestyi vasta vajaat kaksi viikkoa sitten, siitä on kirjoitettu jo niin paljon, että on vaikea keksiä uutta sanottavaa.

Tämä kirja on kerännyt pelkkiä kehuja, eikä tietenkään turhaan. Kuulaankauniit lauseet, hallittu muoto ja erittäin koskettava tarina ovat johdattaneet monet pohtimaan, joko se Finlandia sieltä viimein tulisi. Mielelläni soisin näin käyvän. Kaikkihan riippuu lähinnä siitä, julkaiseeko Pajtim Statovci jotain vielä tänä vuonna, Finlandiadiktaattorit kun ovat jostain syystä laittaneet hänen teoksensa edelle aiempina vuosina.

Moni on myös maininnut Pitkän aukean Kinnusen parhaaksi teokseksi. Siitä en ole kuitenkaan aivan varma. Osittain siksi, että kaikki edelliset kirjat ovat yhtä lailla erinomaisia. Toisaalta aihepiirin, tai oikeammin rajauksen takia. Parhaat taideteokset kun syntyvät tiukasta rajauksesta. Olisiko ollut Igor Stravinsky, joka tämän viisauden ensin sanoi. Ainakin hän sen sanoi, ehkä ensimmäisenä, ehkä ei.

Tiukasti rajattu, suorastaan ahdas asetelma on vaikea kirjoittaa tarinaksi, siksi se on taiteellisesti arvokasta. Pimeissä kuissa yksinäinen opettaja ja korven tapahtumattomuus piirsivät tarinan rajat, Ei kertonut katuvansa -romaanissa taas kävelemisen monotonisuus. Pintissä rajaus oli ajallinen, kolme päivää. Kaarnan ansio oli käänteisessä ajankulussa, eli tarinan rakenteessa. Tässä sen sijaan kerrotaan yksittäisen ihmisen kokonainen elämäntarina, joka on huomattavan väljä lähtökohta, ja siksi helpompi kirjoitettava. 

Johannes Löytövaaran tarina on hienosti kirjoitettu, mutta tämän kirjan taiteellisesti suurimmat ansiot syntyvät sen alusta ja lopusta. Siitä, miten taitavasti Kinnunen kirjoittaa dementoituvan mielen irtautumisen elämästä ja todellisuudesta. 

Ja siitä, kuinka kauniisti rakkaus kuitenkin lopulta kehystää kaiken. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY

 

Vanhenemisesta ja maailman muuttumisesta

Satunnaisotanta toi käteeni Kristiina Sahan Kriitikko -nimisen kirjan. En tiennyt kirjasta tai kirjoittajasta etukäteen mitään, mutta koska oma kriitikonurani täytti juuri 31 vuotta, kiinnostuin.

Päähenkilö on kirjallisuuskriitikko, mutta kirjallisuudesta tai kritiikistä tämä kirja ei varsinaisesti kerro. Pääosassa on vanheneminen, tai tarkemmin sanoen vanhenemisen kieltäminen, ja maailman muuttuminen.

Päähenkilö on naispuolinen mielensäpahoittaja, joka paheksuu maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Hän kieltäytyy vanhenemasta, ja koominen asetelma syntyy kuin itsestään. Lukijalle jää tilaa havaita asioiden todellinen tila, kun jäärä näkee kaiken omasta, vinosta näkökulmastaan.

Tarina on kuitenkin aika kiltti, olisin itse odottanut vielä suurempaa sekoilemista ja törkeilyä. Mutta tällaisenaankin kirja on oikein viihdyttävä. Jos pidät esimerkiksi norjalaiskirjailija Nina Lykken teoksista, pidät tästäkin.

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava

Helsinkiläisyksiökirjallisuuden määrittelyä

Sain lainaksi pyytämättä ja yllättäen kirjan. Se on Osma Aarnoksen esikoisromaani nimeltään Valvomo 4/pp. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään. 

Aluksi on kysyttävä muutamia kysymyksiä. Onko kirja hyvin kirjoitettu? On, oikein hyvin. Sen kieli on elävää ja rikasta, modernin tai postmodernin hengessä kokeilevaakin. Onko tämä taidetta? On, ihan varmasti. Kaikessa moniulotteisuudessaan tämä on korkeaa kirjallisuutta. Varsinaista juonta ei ole, ja sellaista kirjallisuutta on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin juonivetoista. Vankila-teemaa käsitellään komeasti. En siis suosittele tätä viihteen nälkään.

Sitten on motkotettava. Tämä on helsinkiläisyksiökirjallisuutta, jota jostain kumman syystä julkaistaan aivan tolkuttoman paljon. Ehkä kustantamoissa on töissä ihmisiä, joihin tällainen vetoaa. Lajiin kuuluu, että on päähenkilö, joka asuu Helsingin keskustan yksiössä ja jota ahdistaa. Kaikki, aivan kaikki, elämä on lähes mahdottoman vaikeaa kaikin tavoin. Kokonaisuuteen kuuluu homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus sekä jatkuva omaan napaan tuijottaminen. Lääkkeitä syödään ja itselle diagnosoidaan kaikenlaista, mikä stressaa ja rikkoo. Traumakirjallisuudesta Joel Haahtela kirjoitti taannoin ansiokkaan tekstin Parnassoon.

Ja sitten on se autofiktion synti, josta Haahtela kirjoitti näin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.” Valvomo 4/pp. -kirjaa ei markkinoida autofiktiona, mutta kirja kertoo homoseksuaalista, joka on vankilassa töissä, ja takalieve kertoo kirjailijan olevan sateenkaarinuorten valmentaja, joka on työskennellyt vanginvartijana. 

Eli ihan niinkin kauas on sitten taas tullut katsottua kuin omaan napaan saakka. 

Osma Aarnos: Valvomo 4/pp.

Tammi

 

Talojen tuhlaamisesta

Sattuma tuo eteen kaikenlaista. Olen hiljattain lukenut kaksi arkkitehtuuriin liittyvää kirjaa, ja nyt luin kolmannen.

Mitä ilmeisimmin arkkitehtuurikoulutuksessa painotetaan nyt kovasti kierrätystä ja kestävää kehitystä, ainakin kirjoja ja opinnäytteitä tuolta suunnalta näyttää olevan paljon. Sehän on hieno asia.

Iida Kalakosken ja Riina Sirenin Pelastakaa talot! on osa tätä ilmiötä. Kirjassa ollaan huolissaan nykyisestä purkuvimmasta, kerrotaan sen historiasta ja pyritään ohjaamaan lukijaa toimintaan. 

Suomen suurimmat purkuaallot ovat olleen 1900-luvun alussa, 1960-luvulla ja nyt. Joka kerta vaarassa ovat keski-ikäiset rakennukset. Korkea ikä suojaa taloa, mutta iso osa rakennuksista on noin 50 vuoden iässä vaarassa.

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Esimerkiksi se, että Puolassa on erityisen paljon rakennettu takaisin sodassa tuhoutuneita vanhoja taloja. Suomessa rekonstruktio ei ole ollut suosittua. 

Yhdysvaltojen St. Louisissa rakennettiin Pruitt-niminen alue mustien ja Igoe-niminen alue valkoisten asuttavaksi. Vuosina 1954-1956 Pruitt-Igoeen rakennettiin 33 yksitoistakerroksista taloa, yhteensä 2870 asuntoa. Ankaran modernistisen arkkitehtuurin uskottiin leviävän kaupunkikehittämisen esikuvaksi. Talotekniikan ja jätehuollon ongelmat, rikollisuus ja vandalismi heikensivät aluetta jo parissa vuodessa. Lopulta alueelle jäivät vain ne, jotka eivät sieltä pois päässeet. Koko massiivinen alue räjäytettiin pois vuosina 1972-1976. Melkoista tuhlausta. 

Järkyttävää on, että kun kirjaa lukiessa avasin aamun lehden, siellä oli joka päivä iso uutinen purkamisesta. Turussa halutaan purkaa Varissuon koulu, Tampereella Amuri. Joka on jo kerran purettu, 1960-luvulla puutalot saivat väistyä nykyisten kerrostalojen tieltä. Nyt sinne halutaan tornitaloja.

Iida Kalakoski ja Riina Siren: Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa

SKS kirjat

Opaskirja tarkkoihin havaintoihin

Toisinaan on piristävää ottaa lukuaikapalvelusta vain joku satunnainen kirja luettavaksi. Kani nimeltä Paisti oli sellainen.

Ville Similä on Helsingin Sanomien toimittaja. Sen tiesin jostain. Olen myös lukenut hänen Ultra Bra -kirjansa joskus, mutta sitä en olisi muistanut ilman blogiani. Ja sitä, kuinka mehevää proosaa hän kirjoittaa, en tiennyt. Tämä kirja nappasi mukaansa heti. 

Kirja loikkii ajassa sinne ja tänne sadan vuoden matkalla, 1800-luvun lopulta vuoteen 1990. Vasta puolivälissä kirjaa tajusin, että tämä on omaelämäkerrallinen. Similä kertoo omasta suvustaan, johon kuuluvat tunnetut muusikot Aapo ja Martti. 1900-luvusta syntyy tiivis, oivallinen ja riemukas kuvaus.

Kani nimeltä Paisti muistuttaa hiukan Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus -kirjaa tarkkoine havaintoineen ja lapsen näkökulmineen. Kaikki löysä on puristettu lauseista pois, Similän kynä kulkee kerkeästi. Jos olet aloitteleva kirjoittaja etkä vielä tiedä, mitä tarkka havainto tarkoittaa, tämä kirja kannattaa lukea. 

Hyviä lause-esimerkkejä voisi poimia paljon, tässä muutama satunnainen esimerkki.

”Kun lentokone oli lentänyt viikon, se laskeutui Tokioon. Tokiossa heidät pantiin katsomaan, kuinka lihavat miehet juoksivat toisiaan vasten. Sellaista ei olisi nähnyt nakkikioskilla, joten reissu ei ollut turha.”

”He elivät vuosia kameralla, jonka Jukka vei puolivälissä kuuta panttilainaamoon ja haki kuunvaihteessa takaisin.”

”Joki viihtyi itsekin niin huonosti, että pyrki uomastaan pois heti kun lumet sulivat.”

1980-luku kerrotaan Rambon kautta: ”Kylmä sota päättyi, koska puolalaiset halusivat olla niin kuin normaalit ihmiset ja katsella, kun lihaskimppu ampui singolla kommunisteja kappaleiksi.”

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

Otava

Lukija saa päättää överiyden asteen

Eilen sain päätökseen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Se oli niin mainio lukukokemus, että otin perään toisen Christien. 

Tämäkin on suomennettu 2000-luvulla, Jaakko Kankaanpää on tehnyt mainiota työtä. Puhujien erilaisuudet tulevat esiin pienin vivahtein, hillitysti. Niin kuin pitää. 

Eikä yksikään pelastunut yllätti minut ripeällä tempollaan. No, on selvää, että jos pitää ensin esitellä kymmenen hahmoa ja sitten tappaa heidät yksi kerrallaan, on tempon oltava kova jos haluaa pitäytyä kohtuullisessa mitassa.

Idän pikajunan arvoitus on paljon hitaampi tempoltaan, onhan murhia selvitettävänä vain yksi ainoa. Hercule Poirot lienee kaikille tuttu, enemmän varmaan televisiosta kuin kirjoista, veikkaan. Minullekin tilanne on ollut tämä. Poirot on ruudulla melkoisen överi tapaus (John Malkovichin tulkitsemana toki vähemmän överi), ja oli ilo huomata, että kirjassa hän ei ole ollenkaan sellainen, ainakaan minulle. Lukija kun saa itse päättää hahmon överiyden asteen. 

Rakenteeltaan tämäkin on äärimmäisen paljas, eikä Christie yritä mitenkään peitellä tai rikkoa sitä. Miksi peitellä, kun se kerran toimii. Suljetut tilat ovat kirjallisuudessa ihan parasta, missä tahansa muodossa. Taideteoksen vaatima yhtenäisyys kun tulee niihin aivan kuin itsestään. Loppuratkaisun nerokkuus on tietysti se lopullinen niitti, jolla kirja elää ja voi hyvin. 

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

Sittenkin maineensa arvoinen

Eksyin Yle Areenan tarjonnassa aivan yllättäen Agatha Christien pariin. Kolmiosaisessa dokumentissa käytiin kirjailijan elämää ja teoksia läpi niin vetävästi, että piti ottaa itse selvää asiasta.

Minulla on muistikuva, jonka mukaan olisin joskus vuosikymmeniä sitten lukenut Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, millainen kirja on. Kas kun en ole kirjoittanut siitä muistiinpanoja tänne blogiin. Blogi on minun kirjallinen muistini. 

Olen käynyt monenlaisia kirjoituskursseja, joten lähdin lukemaan tätä analyyttisessä mielessä: millaista kieltä ja millainen rakenne on maailman ehkä tunnetuimmassa kirjassa? No, ensivaikutelma ei ollut kovin mairea. Christie käyttää tuhlailevasti ajatusviivoja, kursiivia, huutomerkkejä ja kolmea pistettä. Eivät menisi tällaiset synnit läpi millään kirjoituskurssilla.

Mutta ei noissa silti mitään väärää ole. Ne luovat kirjaan omanlaisensa tunnelman, joka on yhtenäinen alusta loppuun, sehän on tärkeintä. Jokseenkin yllättävää oli myös se, että kirjan tempo on ripeä. Christie ei juuri pysähtele tai laita lukijaa odottamaan. Koko ajan tapahtuu. Kenties juuri tästä syystä en kokenut kirjaa kovin jännittäväksi. Jännittävintä kun on odottaminen, se, kun tietää jotain kohta tapahtuvaksi.

No, sitähän tämä kyllä toisaalta on koko ajan, lukija tietää, mitä tulee tapahtumaan. Mutta miten, se kysymys saa sivut kääntymään. Ja Christie kirjoittaa konkretiaa, ilmeistä, eleistä, tuoksuista. Vähäeleisesti ja yksinkertaisesti, taitavan ja kokeneen kirjoittajan lailla.

Paperikirjana tämä pitäisi lukea, koska lukijan tekee vähän väliä mieli tarkistaa, miten se loru menikään. Ja mitkä ne syytteet olivatkaan. Käy se e-kirjassakin, mutta paperissa kävisi helpommin. Äänikirjana en tätäkään suostuisi kuuntelemaan.

Ja on se loppuratkaisu nerokas, sitä ei käy kiistäminen.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

 

Takaisin kiertotalouteen

Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on komean kokoinen kirja, mahtuu syliin juuri ja juuri.

Myös sisältönsä puolesta kirja on komea. Lähtökohta on äärimmäisen kunnianhimoinen: kattaa kaikki. Eli koko historia viime jääkauden päättymisestä seuraavan jääkauden alkuun. Ja siinäkin teos onnistuu erinomaisesti. Mielenkiintoista tarinaa riittää kaikilta ajoilta, ja Savolaisen teksti on juuri sopivaa: asiallista, muttei kuivaa. Helppolukuista, mutta silti painavaa. Talven kuvat täydentävät kokonaisuuden upeaksi, ja kuvia on paljon. 

Savolainen katsoo kaikkea ymmärtäen, ei arvottaen, koska tietää, että arvostukset vaihtelevat ja heittelevät sinne tänne ajan ja arvioijien myötä. Kirjan pääpointti on kiertotalous. Arkkitehtuuri tuottaa noin 40 prosenttia Suomen jätteistä, ja siksi pitäisi siirtyä vaalimaan ja kunnostamaan sitä mikä on. Eli toisin sanoen palata siihen, mistä ennen fossiilisen energian aikaa lähdettiin. 

Siinä on suurta viisautta, ja Savolaista tarvitaan muistuttamaan asiasta. 

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun

Sammakko

 

Paradoksaalinen runoteos

En muista, olenko aikaisemmin lukenut Märta Tikkasta. Jos olen, se lienee tapahtunut yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden opinnoissa.

Vuosisadan rakkaustarina (1978) on runokirja. Toisin kuin SIGin samannimisessä biisissä kirjan nimessä on vahvasti ironinen sävy. Aiheena on kirjailijan suhde alkoholistimieheensä Henrik Tikkaseen, puolisot tunnetaan toisilleen nokittelevista teksteistä. 

Tämä kirja on eräänlainen autofiktion huipentuma: ilman tietoa kirjan taustoista se ei olisi oikein mitään. Tai siis ainakaan minun silmissäni se olisi pelkkä monotoninen valitusvirsi. 

Ja samalla se on kirjallisesti ansiokas. Melkoinen paradoksi siis.

Kirjassa on harvinaisen selkeä rakenne: alun suorasanaisuudesta ja yksinkertaisuudesta edetään abstraktimpaan suuntaan. Alussa teksti on vaikka tällaista:

”Jos tämä juomakausi ei ole / viimeinen / minä lähden // Jos ilkeydet kohdistuvat / lapsiin / minä lähden”. 

Lopussa esimerkiksi tällaista:

”Luulevat että minä / Rohkeudesta / valitsen taistelun // ei, pakkohan minun on / yrittää muuttaa // Luulevat että minä / ilokseni / valitsen haasteen”.

Kovin moniulotteinen tämä teos ei siis ole, mutta sitäkin yhtenäisempi. Ja yhtenäisyyshän on se, mikä taiteessa merkitsee.

Taitto- ja kirjoitusvirheitä e-kirjassa on hiukan. 

Hiukan on runokirjassa liikaa.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Suom. Eila Pennanen

Tammi

Suhteellisuudentajua keskusteluun

Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä oli niin hyvää kesälukemista, että otin perään toisen Mazzarellan. 

Kesälukeminen tarkoittaa tässä helppolukuisuutta, mutta ei kuitenkaan keveyttä, sillä painavia ajatuksia on kirjassa paljon. Aurinkokissan vuosi on sisarteos edellä mainitulle: sitä siivitti kirjailijan lähestyvä 80-vuotissyntymäpäivä, tätä 70-vuotispäivä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kulkevat päiväkirjan tapaan kirjailijan matkassa vuoden verran.

Puhe on tyhjästä työstä (eli siitä, että on töissä, mutta ei tee töitä), matkustelusta, maailman tilasta, matkustelusta ja siitä, oliko ennen paremmin. Mutta ennen muuta kirjailija pohtii vanhenemista. Ja se on tässä kirjassa yhtä mielenkiintoista kuin Nyt kun kirjoitan tätä -teoksessa.

”Ihmisen kuolema ei tarkoita, että hän lakkaisi olemasta” -virke toistuu. Se on totta totisesti toistamisen arvoinen virke. 

”Rutiininomaisessa elämässä päivät vierivät huomaamatta, kun taas matka saa ajan pysähtymään.”

”Kuuluisa fyysikko John Wheeler sitä vastoin tietää, mitä aika on: hän on määritellyt ajan ’luonnon keinoksi estää kaikkea tapahtumasta kerralla’. Määritelmään suhtauduttiin aluksi arvostavasti, mutta minä pidän siitä lähinnä sen takia, että Wheeler pian tunnusti löytäneensä sen miesten vessan seinältä Texasin Austinista.”

Vähintään kertomisen arvoinen on myös tarina populaatiobiologi Paul Ehrlichistä ja taloustieteilijä Julian Simonista. Ehrlich oli tuomiopäivän profeetta, Simon optimisti. He löivät vuonna 1980 vetoa luonnonvarojen hintojen kehityksestä. Optimisti voitti, onnekkaasti tosin. Mazzarella penää suhteellisuudentajua keskusteluun, voisimme muistella myös ennusteita, jotka eivät ole toteutuneet.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Suom. Raija Rintamäki

Tammi

 

Vanheneminen koskettaa meitä kaikkia

Sattumalta Storytelistä osui luettavaksi Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä -teos. Muistin lukeneeni häneltä jotain ennenkin, mutta en sitä, minkä niminen lukemani kirja oli. Puhumattakaan siitä, mitä ajatuksia kirja herätti. Sitä varten minulla on tämä blogi, muistin tukena ja korvikkeena.

Edellinen Mazzarella oli nimeltään Elämä sanoiksi, näköjään. Siinä oli jutustelua omasta elämästä kirjoittamisen tueksi. Ja kas kummaa, olin tuota kirjaa lukiessani alkanut kirjoittaa fragmentteja omasta elämästäni. Sittemmin nuo fragmentit ovat kasvaneet yli 200-liuskaiseksi käsikirjoitukseksi, saa nähdä, mitä sille joskus tapahtuu. Ainakin ajattelin antaa sen lapsilleni.

Jo parikymppisenä muistan ihmetelleeni, että missä ovat vanhat viisaat ihmiset. Julkisuudessa heitä ei silloinkaan oikein näkynyt. Jörn Donner oli tuolloin suunnilleen ainoa. No, kahdeksankymppinen Merete Mazzarella on mitä suurimmassa määrin vanha viisas ihminen, ja Nyt kun kirjoitan tätä on erinomainen kirja.

Sen teemana on vanhuus ja ikääntyminen, ja myös lähestyvä kuolema. Teos kulkee yhden vuoden läpi päiväkirjan tapaan. Päivänpolttavia pohdiskellen, ja usein niistä isoihin asioihin kasvaen ja syventyen. Tekstiä on erittäin miellyttävä lukea, onhan kyseessä kokenut kirjoittaja. Muutamat virkkeet olisin pilkkonut silti toisin.

Puhetta on muun muassa politiikasta, sukupolvista, aamutoimista, sodasta, ilmastonmuutoksesta, mutta ennen kaikkea vanhenemisesta. Ja koska vanheneminen sattuu koskettamaan meitä kaikkia, suosittelen kirjaa kaiken ikäisille. 

”Kun aikuiset tuntevat inhoa tai vastenmielisyyttä vanhoja kohtaan, se johtuu luultavasti myös siitä, että he tietävät sisimmässään jonakin päivänä tulevansa meidän kaltaisiksemme, jos saavat elää. Sisimmässään he tietävät, etteivät ole loputtomiin itsenäisiä ja vapaita valitsemaan, miltä heidän elämänsä näyttää.”

”Noin vuosi sitten L. ja minä luimme, että kuntoaan voi arvioida sen perusteella, miten pitkän matkan pystyy kävelemään kuudessa minuutissa. Siis kävelemään reippaasti, ei juoksemaan. Kun teimme testin – ja suoriuduimme mielestämme hyvin – kävi ilmi, että testituloksissa oli keskiarvot eri ikäryhmille, mutta ei yli 69-vuotiaille. Se harmitti meitä kovasti, mutta tiesimme jo entuudestaan, ettei ikäihmisten suoriutumisesta yleensäkään olla kiinnostuneita. Eikä heidän ajatuksistaan. Mielipidetutkimuksissa, joissa niissäkin jaetaan vastaajat iän mukaan, usein viis veisataan yli seitsemänkymppisistä.”

Hienoja huomioita on paljon: ”Nyt käsitän, etten ole mikään oikea luontoihminen, vaan pelkkä estetisoiva kaupunkilainen.” Tunnistin itseni. Niinhän se on, että hyvä kirja kertoo aina minusta itsestäni. Meistä jokaisesta.

Merete Mazzarella: Nyt kun kirjoitan tätä

Suom. Raija Rintamäki

Tammi

Ajatuksia ja lukuvinkkejä

Kahdeksan vuotta sitten ilmestyi Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseeteos Maailmojen loput. Siinä tekijät pohdiskelivat kirjojen lopetuksia, ja sehän oli erinomaisen mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää.

Nyt parivaljakko on tehnyt toisen esseekirjan samaan sapluunaan, Romaanihenkilön elämä pohdiskelee nimensä mukaisesti hahmojen merkitystä kaunokirjallisuudessa. Tässäkin on aluksi neljä näkökulmaesseetä: aluksi pohdiskellaan tekijöiden omaa suhdetta henkilöhahmoihin, sekä lukijoina että kirjailijoina. Sitten tarkastellaan päähenkilöitä, seuraavaksi sivuhenkilöitä, ja neljännessä luvussa ihmetellään erilaisia kertojia ja kerrontatyyppejä.

Näiden jälkeen on tapauskertomuksia, pohdintoja yksittäisten romaanien hahmoista. 

Kirja on kannesta kanteen mielenkiintoista pohdintaa. Toistoa on jonkun verran, koska lukiessa tuli useamman kerran tunne siitä, että enkö tästä jo jossain lukenut. Mutta se kai vain osoittaa, että tietyt lukukokemukset ovat tekijöille olleet erityisen merkittäviä.

Tämä kirja antaa paitsi ajatuksia myös oivia lukuvinkkejä. 

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY

Historiantuntemus tuo nöyryyttä ja ekologiaa

Olen opettanut reilusti yli kymmentätuhatta opiskelijaa, ehkä jo viittätoistatuhatta. Ei ole siis mitenkään mahdollista että muistaisin edes pientä osaa heistä. Parhaiten mielessä ovat viimeisimmät, ja toisaalta myös aivan uran alkupuolen tyypit. Eräs aikanaan lähtemättömän vaikutuksen tehneistä on Panu Savolainen, nykyinen arkkitehti ja tutkija.

Turun hienoimmat talot on upea teos, sekä sisältönsä että ulkoasun puolesta. Se jatkaa Muuttuva kaupunki -kirjasarjan jalanjäljillä, tässä tosin keskitytään olemassaoleviin rakennuksiin. Hienoa on, että kirjaan valittujen 101 rakennuksen joukossa on provokatiivisuutta ja huumoriakin. Sekä Talven kuviin Savolaisen että teksteihin on nähty isosti vaivaa, ja niiden takana on valtavasti työtä ja asiantuntemusta. Ja myös nöyryyttä.

Savolaisen toiminnassa voi hahmottaa kaksi kärkeä: ensinnäkin hän suhtautuu itseensä ja aiheisiinsa nykyaikana harvinaisella vaatimattomuudella ja nöyryydellä. Sellainen on erittäin ilahduttavaa, fiksujakin ihmisiä maailmassa on siis edelleen. Toiseksi Savolainen jaksaa pitää ääntä ekologisuuden puolesta, hänenlaisiaan kertakäyttökulttuurin ja turhan purkamisen vastustajia tarvittaisiin paljon enemmän.

Syvällinen historiantuntemus antaa parhaan ponnen puhua nykyajan ja tulevaisuuden asioista.

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Turun hienoimmat talot

Sammakko

Katja Kettu tekee priimaa

Kaunokirjallisuudessa kieli on tärkein asia. Katja Kettu on yksi Suomen parhaita kielenkäyttäjiä, joten odotukset olivat melkoisen korkeita uuden Brita-Kajsa-romaanin äärellä. 

Katja Ketun mestarillisella kielenkäytöllä on myös varjopuoli, joka syntyi katastrofaalisesta Ismo Alanko -elämäkerrasta. Siksi lukeminen oli myös pikkuisen pelottavaa.

Brita-Kajsa on kertomus Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta, vaimosta, äidistä, parantajasta. Samalla se kertoo tietenkin paljon myös hänen miehestään, herännäisyydestä ja 1800-luvun alkupuolen Lapista. Eksotiikkaa riittää, oli nimittäin melko erilaista elämä tuolloin kuin nyt.

Kaikesta näkyy, että vaivaa on nähty, paljon. Lähdeluettelokin löytyy. Kettu on päässyt erinomaisesti etäiseen aikaan kiinni, ja hän jos joku osaa tehdä hahmot ja ennen kaikkea kielen eläväksi. Ensimmäiseltä sivulta lähtien kieli lähtee vetämään, se on hersyvän rikasta. On mahtavaa, kun vähän väliä on sanoja, joita ei ymmärrä. Ja vaivannäöstähän se laatu syntyy.

Sitaatin voisi ottaa miltä tahansa sivulta.

”Sie siinä makaat rupinahikkaana, silimäjäkälänä ja puolirotassa riuvut. Ja mie sinusta huolta piän. Aina mie piän, viimiseen saakka.”

Pohjoisen kirjailijoilla taitaa olla saavuttamaton etumatka muihin nähden: tällaista kielellistä ilotulitusta on todella vaikea ellei mahdoton saada aikaan eteläisin puhujin, eikä myöskään tällaista maagista elämännäkemystä etelän pelloilta tai kaupungeista löydy.

Alanko-pelot tykyttivät takaraivossa, mutta eivät onneksi aktualisoituneet. Muutamia kirjoitusvirheitä kirjassa vielä on, ja yhdessä luvussa väärä vuosiluku. Muuten kaikki on priimaa.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Otava

Kaksinkertaisesti suljettu todellisuus

Tämän kirjan taisin löytää Suomen Kuvalehden arvion perusteella. 

En ollut koskaan kuullut Alia Trabucco Zeránista mitään. No, hän on vuonna 1983 syntynyt chileläinen kirjailija, ja Puhdas on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Ei siis ihme, ettei hänestä näillä nurkilla ole kuultu.

Kertoja on Estela, varakkaan perheen kotiapulainen. Tarinan nykyhetkessä Estela on lukittuna huoneeseen tai saliin, ja hän puhuu ikkunan tai oven läpi jollekin, joka ei vastaa. Koko kertomus on siis monologi. 

Herkullista! Tiukka rajaaminen ja suljettu todellisuus ovat aina loistavia lähtökohtia taideteokselle, missä tahansa taiteenlajissa. Omaperäinen kertojaratkaisu toimii ja kannattelee romaania, on sen painopiste suorastaan. Ja suljettuja tiloja on tässä kaksikin, koska kotiapulaisen elämä tapahtuu oikeastaan kokonaan tuon varakkaan perheen kotona, yhdessä talossa. Ainoastaan muistot vievät toisinaan Estelan ulos ahtaudesta.

Heti käy ilmi, että perheen tytär on kuollut. Estela kertoo ajasta, jonka hän on perheen kanssa asunut, seitsemästä vuodesta, joiden päätepisteenä on tuo tyttären kuolema. Kotiapulaispestiin mahtuu arkea, muistoja, poikkeamia, ja monenlaisia murtumia perheen ja Estelan sisällä. Vaikka Estela puhuu vuolaasti, työssään hän on lopettanut puhumisen kokonaan. Tämäkin on mielenkiintoinen asetelma.

Estelan äidin sanat ”sellaisia me ihmiset olemme” toistuvat usein, ja aina niillä viitataan ihmisen hyvyyteen. Vaikka kaikenlaista pahaa tapahtuu. Hetkittäin kerronta viistää maagista realismia, Gabriel Garcia Marquezin tapaan, mutta palaa sieltä pian takaisin. Ehkä. 

Alussa ei tapahdu kovin kummoisia, ja lopussa tapahtuukin sitten paljon, ihan niin kuin kertoja alussa lupaa. Loppupuolella aloin miettiä samaa kuin Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä -romaania lukiessa: tarvitseeko asiat viedä aivan tappiin saakka, tarinat ääripisteisiinsä? Riittäisikö vähempikin? Joskus riittää, joskus ei, erilaisissa kirjoissa toimivat erilaiset ratkaisut. Tässä toimii tällainen.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Suom. Emmi Ketonen

Tammi

Mömön tarina

Alkuvuodesta 2026 ilmestyi ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut. Se on suunnattu 1-5-vuotiaille lapsille. Aikuislukijan käsi on Mömö, joka seikkailee erilaisissa ympäristöissä ja toisinaan hyppää ulos kirjasta, esimerkiksi kutittamaan lasta. Kirjan kuvissa ei siis ole itse sankaria ollenkaan, vaan ainoastaan paikat, joissa Mömö seikkailee.

Mömön tarina on pitkä. Idea Mömöstä syntyi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun kerroin Mömö-juttuja omille lapsilleni. Kuka keksi Mömö-nimen, minä vai joku kolmesta lapsestani? En muista. Miten tarinat sitten ovat syntyneet? Improvisoimalla, hetkessä keksimällä, yhdessä lapsen kanssa.

Aluksi Mömö oli vain minun käteni, joka seikkaili lapsen sylissä. Jossain vaiheessa tein kuvituksen. Otin valokuvia, jotka käsittelin tietokoneella piirretyn näköisiksi. Sitten printtasin ne A4-kokoisille papereille ja liitin tekstit kuvien päälle.

Alkukesästä 2025 muistin nuo muinaiset kuvat ja kysyin kustantajalta, voisiko niissä kenties olla potentiaalia kirjaksi asti. Kustantaja innostui kovasti, joten aloin pohtia, kuinka edetään. Kustantaja olisi jopa hyväksynyt nuo minun valokuvani kuvitukseksi, mutta en suostunut siihen. Halusin, että kuvat ovat käsin piirrettyjä.

Niinpä kysyin tutulta kuvataiteilijalta Vilma Sinivaaralta, josko häntä kiinnostaisi lähteä mukaan tällaiseen projektiin. Kun lähetin kustantajalle Vilman taiteilijasivujen linkin, sieltä tuli pian vastaus: ”toivottavasti ovat erilaisia, nämä ovat aika pelottavia”. Vilman teokset ovat synkkiä ja toden totta pelottaviakin, mutta luotin siihen, että lastenkirjaan löytyisi sopivaa ilmaisumuotoa. Vilma lähti saman tien mukaan, ja toimitin Mömö-valokuvani hänelle. Kävin kirjastossa kuvaamassa lastenkirjoja ja mietiskelin, mitä kuvissa voisi olla ja mitä niissä ei saisi olla. Ensimmäiset luonnokset syntyivät nopeasti, ja kynänjälki miellytti minua, tai enemmänkin: olin heti varma, että tästä syntyy upea kirja!

Kustannussopimus allekirjoitettiin syyskuussa.

Siitä projekti lähti etenemään kolmikantaisena minun, Vilman ja kustantajan kesken. Vilma piirsi kuvia, kaikista useita versioita, ja Vilman ja kustantajan kanssa mietittiin värimaailmaa, kuvien asemointia ja kirjan rakennetta. Koska lukijan käsi on Mömönä, kirjan piti pysyä auki ilman käsiä. Kävin kirjastossa kokeilemassa, millaiset kirjat pysyvät auki. Päätettiin, että kirjan tulee olla vaakasuuntainen, jotta Mömö-käsi mahtuu touhuamaan sivuilla, ja lisäksi päätettiin, että tekstit asemoidaan vasemmalle sivulle ja kuvat oikealle sivulle. Näin oikeakätisen aikuisen on luontevinta lukea kirjaa lapselle. Vasenkätisiä tässä sorretaan, mutta parempaa ratkaisua emme keksineet. Eikä kukaan ole kyllä tullut valittamaan.

Paljon mietittiin värejä ja kuvien pinnan struktuuria. Vaihtoehtoja oli paljon, valinnat olivat vaikeita, mutta kaikesta selvittiin. Myös tekstien värityksiä pohdittiin paljon, siihenkin löytyi oiva, kaksivärinen ratkaisu.

Marraskuussa koevedokset hyväksyttiin ja tehtiin vielä viimeiset hionnat. Sitten kirja oli valmis painoon. Vasta silloin minulle tuli mieleen, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, millaiset julkkarit lastenkirjalle voisi järjestää. Romaanien julkkareissa on helppo kaava: lasi kuohuvaa käteen, vähän musiikkia, kirjailijahaastattelu, signeerauksia ja vapaata seurustelua. Toimii varmasti. Kyselin tutulta lastenkirjailijalta vinkkejä, ja sainkin useita. Mutta en silti tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Halusin osallistaa pienet lapset mahdollisimman isosti mukaan.

Työpaikkalounaalla tuskailin kollegalle tätä ongelmaa, ja hän keksi, että mitä jos tekisitte nukketeatteria? Minulla ei ole mitään kokemusta nukketeatterin tekemisestä, mutta idea tuntui hyvältä. Otin yhteyttä kirjailijatoveriin, joka opettaa Turun Taideakatemialla, ja sain muutamia yhteystietoja. Poimin listalta ensimmäisen ja lähetin hänelle sähköpostia: kiinnostaisiko tällainen projekti? Vastaus tuli pian: kiinnostaa! Näin löytyi Joanna Hammarberg, joka opiskelee muun muassa nukketeatteria. Joannan ja Vilman kanssa lähdimme sitten kehittelemään asiaa, ja monien kokousten ja kokeilujen jälkeen saatiin esitys kasaan. Minä tein musiikit, Vilma teki siskonsa Veeran kanssa lavasteet, ja Joanna käsikirjoitti näytelmän.

Ensimmäinen läpimeno pidettiin kollegan olohuoneessa hänen lapsilleen, ja naapureidenkin lapsia saatiin mukaan. Homma toimi. Vielä oli kuitenkin yksi ongelma ratkottavana: Kaarina-talon Kaarina-sali on todella suuri siihen nähden, että esityksen päähenkilö on yksi käsi. Tämä ongelma ratkesi sillä, että yksi pojistani tuli hyvän kameransa kanssa paikalle, ja Kaarina-salin isolle näytölle heijastettiin kuva esityksestä kuin festivaaleilla ikään. Lapset istuivat esityksessä tyynyillä aivan lavan vieressä, ja aikuiset istutettiin tuoleille puoliympyrään lasten taakse. He saivat valita, katsovatko näyttöä vai lavaa. 

Kirjat olivat tulleet painosta ajoissa, ja ne olivat täydellisiä. Värit olivat kohdallaan, kirjan koko oli juuri oikea, ja kirja pysyi auki itsekseen. Sivut olivat sopivan paksuja, kansi komea. Kelpasi niitä laittaa esille.

Julkkaripäivänä 21.3.2026 oli montakin jännityksen aihetta, suurimpana niistä se, tulisiko ketään paikalle. Romaanien kanssa tätä ei ole niin paljon tarvinnut jännittää, kun tutut ovat tulemisensa ilmoittaneet jo etukäteen. Nyt tilaisuus oli suunnattu kenelle tahansa, ja isossa salissa tilaa riitti. Ilo oli suuri, kun ihmisiä - ja etenkin lapsia - tuli paikalle paljon. Sali oli lähes täysi, ja esitys meni kerrassaan loistavasti. Äänentoisto, valot, ja ennen muuta Joannan taitava esitys imivät lapset mukaansa täysin.

Teatterin jälkeen oli vielä tarjolla Mömö-mehua ja Mömö-aiheisia väritystehtäviä. Värityspöytä täyttyi, mehu juotiin loppuun. Kirjoja myytiin mukavasti. En tiedä, olisiko mikään voinut mennä paremmin. Tilaisuuden jälkeen pidettiin karonkka, vein koko kahdeksanhenkiseksi paisuneen työryhmän syömään lastenateriat Kaarinan Hesburgerille. Jotkut ottivat lelun, jotkut jäätelön. Kaikilla oli kivaa.

Mömö on maailmalla! Julkisuutta lastenkirjat eivät saa juuri ollenkaan, mikä on surkeaa. Tiesin tämän jo ennalta, eikä se tullut yllätyksenä. Lukijoita silti riittää, varsinkin kirjastoissa Mömö on löytänyt paljon lukijoita. 

Tomi Norha

Tälle kirjasarjalle on helppo povata menestystä

Vaikka pyrin lukemaan ihan kaikenlaista, cosy crimea tai muutakaan puhtaasti viihteeksi luokiteltua harvemmin osuu käteeni. Nyt osui, ja oikein hyvä niin.

Laura Arikan tuore Synkeä juhannus aloittaa Kuolema Farlaxissa -sarjan, jonka seuraava osa ilmestyy vielä tänä vuonna.

Tässä kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. On idyllinen paikka, Farlax-niminen kuvitteellinen saaristopaikkakunta. On käsittämätön kaksoismurha, ja muutakin pimeää. Idylliä luovat myös onnelliset ja hyvinvoivat ihmiset, joiden vaatemerkit ja makutottumukset jokainen voi tunnistaa. On mainiot hahmot ja paljon heidän taustojensa ja miljöön kuvausta. On sopivan verkkaisesti toimintaa ja johtolankoja. Kieli on kikkailematonta ja jouhevaa, ja fyysisyyttä on mukana ilahduttavan paljon. 

Vähän väliä tulee koukkuja, jotka pakottavat kääntämään sivua. Mysteeri etenee hitaasti, mutta varmasti. Ja kun se sitten lopulta selviää, ratkaisu on sekä yllättävä että tyydyttävä.

Ja kyllä, tässä mennään yksin pimeässä pelottavaan paikkaan.

Pitkää kirjaa pitää lukea useissa sessioissa, joten sekin on hyvä, että lukija asemoidaan sopivin väliajoin pienillä kertauksilla hahmoihin ja tapahtumiin. (”Toomas, Abbe ja Sofie ajoivat pitkin sisäsaareen johtavaa tietä kohti Lumin parhaan ystävän, Vilma Lundellin lapsuudenkotia.”)

Ja vähintään yhtä tärkeää kuin paikallaan olevat palaset on maneerien puute. Jokainen, joka on lukenut vähääkään esimerkiksi Satu Rämöä, Ilkka Remestä tai Reijo Mäkeä, tietää, mitä tarkoitan.

Oikeastaan ainoa kauneusvirhe kirjassa liittyy autoon. Auto käynnistetään samassa kohtauksessa kahteen kertaan, eikä kenenkään tulikuumassa sähköautossa ilmastointi ala ”hurista hiljalleen”, vaan automaatti-ilmastointi puhaltaa täysillä. 

Kävimme viime viikolla Jämsän Suomalaisessa kirjakaupassa, ja tämä kirja oli ensimmäinen, joka myymälässä vastaan tuli. Kustantajakin uskoo siis tosissaan kirjasarjaan, joten menestystä on tälle helppo povata.

Laura Arikka: Synkeä juhannus

Otava

Riehakas ja moniulotteinen tarina

Vaihdoin omasta käsikirjoituksestani erään hahmon sukupuolen, ja olin epävarma ratkaisun toimivuudesta. Kyselin apua kirjoittajatoverilta, ja sain vinkin tästä kirjasta. Olipa onni, että sain, tämä on kertakaikkisen riemukas opus!

Karila on vaihtanut kahdenkin hahmon sukupuolen miehestä naiseksi, ja kun tämän tietää, voi huomata, että ratkaisu on ollut erittäin onnistunut ja raikas.

Elina ajaa autolla Itä-Lappiin, isänsä autioituneeseen lapsuudenkotiin. Hänen tehtävänään on pyydystää hauki suolammesta, niin kuin joka vuosi. Elinan perässä on poliisi, joka epäilee häntä henkirikoksesta. Alussa lukijaa pidetään aika pimennossa, on vain Lapin maisemat, erikoiset ihmiset ja kaikesta huokuva viisto tunnelma.

Kaikki kyllä saa selityksensä, mutta melkoisen fantasian kautta. Jossain nimitettiin tätä kirjaa kielellisesti virtuoottiseksi, alkuun virtuositeetti näkyi tosin vain mielikuvituksen lennossa. Tarina on kuin satukirjasta, mitä tahansa saattaa tapahtua.

Ja tuleehan sitä kielellistäkin virtuositeettia, jahka lapinäijät pääsevät ääneen.

”Ja vasta ne meni onnesta soikiaksi ko se katto ossuuskaupan kulumalla pyörivistä juopoista yhen ittelleen ja se yks sattu olemaan Ylijaakon Kauko. Net meni naimisiin ja ensi töikseen tämä nuoriemäntä kairas suolle reiän helevettiin ja ralli alako.”

Lopputulos on kerrassaan huikea, moniulotteinen ja riehakas tarina. Tämä kirja on jo seitsenvuotias, ehkä olet lukenut sen jo. Jos et ole, lue nyt!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Siltala

 

Olemassaolon vakavuutta

Norjalainen Vigdis Hjorth oli minulle täysin tuntematon nimi. Olipa siis kiva, että Storytel ystävällisesti vinkkasi minulle hänen kirjansa nimeltään Toisto.

Kirjan alussa kuusikymppinen nainen on mökillä koiransa kanssa. Hän siirtyy muistelemaan kuusitoistavuotiasta itseään. Nuorta, joka aikuisuuden kynnyksellä haluaa palavasti tutustua alkoholiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Äiti vahtii tyttöä tiukasti, poissaoleva isä on jossain taustalla.

Sitten tapahtuu, ja kaikki kulminoituu yhteen marraskuiseen yöhön vuonna 1975.

Teksti kulkee erinomaisen komeana, myös Katriina Huttusen suomennos. Niin kuin kirjan nimi lupaa, toistoa on paljon, kaikilla tasoilla, ja sehän se toimii loistavasti. Kirjan avainlause ”toisto on olemassaolon vakavuutta” on hienosti monitulkintainen.

Hyvä taideteos on sellainen, jossa on tarkka fokus. Tässä jos missä sellainen on. Koko tarina kiertyy yhden illan ja yhden tapahtuman ympärille, ihan kaikki liittyy siihen ja vain siihen.

Vasta lopussa huomasin, että tämähän on varmaan autofiktiota, totta siis. Ja traumakirjallisuutta. Joista kummastakaan en pidä. Mutta näköjään on olemassa oikein hyvääkin trauma-autofiktiota. Tällaista. 

Kirjan alussa suomalainen lukija on hiukan hämillään. Miten niin orkesterikonsertissa valitaan itse paikka? Miksi päällysvaatteet otetaan saliin? Nämä ovat niitä kulttuurisia eroja. 

Vigdis Hjorth: Toisto

Suom. Katriina Huttunen

S&S

 

Ennätyskirja

Olen ennenkin ihmetellyt, miksi Annie Ernaux on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Jostain kumman syystä tartuin silti Nuori mies -kirjaan.

Tämä kirja lyö lyhyydessään kaikki ennätykset. E-kirjana siinä on yhdeksän (9) sivua, ja sen lukee vartissa. Piti oikein tarkistaa, että myydänkö tätä oikeasti kirjana. Kyllä vaan myydään, fyysisessä kirjassa nuo sivut on saatu jotenkin venymään neljäänkymmeneen. Tämä voisi olla lehtijuttu, sellaisena tämä olisi oikein hyvä. 

Ja kuten ennenkin, en löydä tästä mitään kirjallisia ansioita. Ei erityistä kieltä tai muotoa tai rytmiä tai tunnelmaa tai tenhoa. Aihekaan ei ole mitenkään ainutlaatuinen: 55-vuotias naisminäkertoja on suhteessa 25-vuotiaan miehen kanssa, ja pohtii, millaista se on.

Ihan mielenkiintoisia pohdintoja toki löytyy.

”Monessa asiassa - kirjallisuudessa, teatterissa, sovinnaistavoissa - olin hänen opastajansa, mutta hänen kanssaan opin uutta itsekin. Minulle tärkein syy jatkaa suhdetta oli se, että olin oikeastaan elänyt saman jo aikaisemmin ja olin nyt suhteessa fiktiivisenä henkilöhahmona.”

”Toisinaan puhuimme ajasta, jolloin hän olisi naimisissa ja pienen lapsen isä. Tulevaisuus, josta puhuimme sylikkäin, toisiamme silmiin katsoen, itkua nieleskellen, ei ollut mitenkään surullinen. Se teki nykyhetkestä vieläkin väkevämmän ja koskettavamman, koska koimme sen ikään kuin jo valmiiksi menneisyytenä.”

Johtopäätös on tyly vanhenevalle ihmiselle. Tyly, mutta tosi.

”Koin yhä selvemmin, että voisin koota kuvia, kokemuksia ja vuosia tuntematta enää mitään muuta kuin toistuvuuden.”

Hops, tulin sitten siteeranneeksi melko suuren osan tästä kirjasta.

Annie Ernaux: Nuori mies

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus

 

Varoittava analogia sadan vuoden takaa

Kirjan kannessa on puun kaarnaa. Tarina vie menneisiin aikoihin, sotaan. Lauseet ovat kerrassaan upeita, tekstin rytmi on taidokas, kerronta samalla niukkaa ja äärimmäisen tarkkaa.

Ei, kyseessä ei ole Tommi Kinnusen viimeisin teos Kaarna, vaan Olli Jalosen viimeisin teos Puhdas viiruinen elämä. Jos Cheek lukisi kirjoja, hänkin varmaan toteaisi, että ”jotain samaa näis on”. 

Suurin ero on, että Jalosen kirja ei sijoitu toisen maailmansodan aikaan, vaan ensimmäisen. Tai tarkemmin, tämä kirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Aloitetaan hiukan niitä ennen ja lopetetaan hiukan jälkeen. 

Kertojia on paljon, niin paljon, ettei niistä pääse aluksi kärryille ollenkaan. Ja joka luvussa on uusi kertoja, jota ei kerrota luvun alussa. Niinpä ison osan koko kirjasta lukija taivaltaa eräänlaisessa sumussa. 

Mutta kun teksti on näin komeaa, sillä ei ole niin väliä. Asiat tulevat sumun keskeltä kyllä selviksi, aivan selviksi. Monet kertojista ovat ainakin alussa lapsia, ja kertojien äänet ovat huikean hienoja.

”Saan sen takaisin paikoilleen kun ajattelen että pöllö on pöllö, yön lintu ja lentäessään äänetön kuin tuuli puista tyhjällä aukealla. Tuulessa ei ole kahinaa ilman oksia ja lehtiä eikä pöllössä lentoääntä koska niin se osaa.” 

Ja loppupuolella alkaa hahmottua, että tarinan keskiössä on kaksi ihmistä, Kaarlo eli Kalle ja Kerttu, tämä on heidän rakkaustarinansa. Kerrontaa rytmittävät lehtiartikkelit, joissa punaisten ja valkoisten välinen ero näkyy selvästi. Ja siitä kasvaa kirjan pointti: kansa ja perheetkin ovat pahasti kahtiajakautuneet, vielä kauan vuoden 1918 jälkeen. 

Tästä on helppo lukea varoittava analogia meidän aikaamme. Historian surut on syytä tuntea, ja tällaisten kirjojen sivuilla historia on hienoimmillaan. 

Tekstissä näkyy valtava tietomäärä, mutta aina vain pikkuruisina detaljeina. Minkäänlaista infodumppausta ei ole. Monella historiallisen viihdekirjallisuuden tekijällä olisi paljon opittavaa Jaloselta. Minua viehättää se, että mukana on myös oikeita henkilöitä. 

Luinko kirjan huonosti, kun en löytänyt selitystä kirjan vaikeasti opittavalle nimelle? En muista noita sanoja kirjasta löytäneeni. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Otava

 

Lukevalle nuorelle

Kollega vinkkasi minulle tämän kirjan, en tiennyt siitä ennalta mitään. Ja kannen perusteella en sitä kyllä koskaan olisi avannutkaan.

Tai tarkemmin: kirjan nimi tökkii, tämänkaltaiset opukset jätän suosiolla muiden luettavaksi. Hyvän elämän ohjekirjoja julkaistaan paljon, joten niille on ottajansa.

Takakansi sanoo: ”Psykologian suurnimen Alfred Adlerin teorioihin pohjautuva hittikirja koostuu filosofin ja nuoren miehen välisistä keskusteluista.” Erikoista on, että eurooppalainen filosofia ja psykologia kierrätetään Japanin kautta.

Mutta mikäs siinä, tämän lukeminen oli ihan raikas kokemus. Dialogimuotoon en ole toviin törmännyt, ja luin sen kokonaan. (Aika monta kirjaa olen tänäkin vuonna jo jättänyt kesken.)

Adlerin ajattelun lähtökohtia on kolme:

1. Kaikki ongelmat ovat sosiaalisten suhteiden ongelmia.

2. Ihmiset voivat muuttua ja tulla onnellisiksi tästä hetkestä lähtien.

3. Ongelma ei ole kykyjen, vaan uskalluksen puute.

Ehkä tämän kirjan otollisin kohdeyleisö on kuitenkin lukeva nuoriso, jos sellaista jostain löytyy.

Ichiro Kishimi ja Fumitake Koga: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta. Vapaudu muiden odotuksista ja uskalla olla oma itsesi.

Suom. Saana Rusi

Gummerus

 

Lotosta, jota elämäksi kutsutaan

Päivi Pekanheimon kirja Katoava äiti kertoo äidin muistisairaudesta ja siitä, millaista on elämä muistisairaan läheisenä.

Aihe on todella vaikea. Kuinka kirjoittaa omasta äidistään niin, ettei lopputulos ole kiusallinen? Ettei kirja ole vain ylistystä äidille? Että se resonoisi muissakin kuin asianosaisissa?

No, juuri näin. 

Päivi Pekanheimo on kirjoittanut erinomaisen kirjan tästä lotosta, jota elämäksi kutsutaan. 

Ensimmäinen valinta on kieli: se ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan arkisen toteavaa ja raportoivaa, Veijo Meren tai Petri Tammisen tapaan. 

Teksti alkaa vanhoista valokuvista, sekin on hieno valinta. Valokuvien lisäksi aineistona on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, jutusteluja ja lukuisia sitaatteja runoista ja proosateoksista. Kirjoittajan lukeneisuus on olennaista, se kohottaa tekstiä. 

Kirja on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta myös kaunis ja lohdullinen. Olen itse kokenut saman, ja meitä vertaisia on valitettavan paljon. Mukana on tuntemuksien ja tapahtumien kuvailujen lisäksi paljon tietoa, esimerkiksi muistisairauden eri vaiheista.

Ja upeita havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka vähän me toisistamme lopulta tiedämme. ”- - äiti ei juuri puhunut omasta elämästään eikä ajatuksistaan. Hän oli aina taustalla ja tuki minua kyllä kaikessa, mutta ei tuonut itseään mitenkään esille. Hänen sukupolvensa tyypillinen tapa oli vaieta monista asioista.”

Päivi Pekanheimo: Katoava äiti. Tyttärenä muistisairauden varjossa

Atena

Epätäydellisiä ihmisiä ilman traumapuhetta

Jos Wilhelmiina Palosen esikoisromaani 206 pientä osaa tuntui haastavalta, tämä toinen kirja on aivan toista maata.

Suolavedet etenee täysin kronologisesti, takaumin toki, eikä kerronnassa ole juurikaan aukkoja. Lauseet ovat lyhyitä. Kieli on raikasta ja täsmällistä: ei sanota, että on aamu, vaan että ”on vielä pimeää”. Se on komeaa. Tapahtuma-aika kerrotaan Tsernobylin kautta. Vertaukset ovat tyylikkäitä: ”Poika vilkuili minua värittömien kulmiensa alta tyytymättömänä, niin kuin katsotaan taivasta ennen kuin alkaa sataa.” Dialogi voi olla esimerkiksi tällainen: ”Sitä samaa, sitä samaa, minä huikkaan.”

Erityisesti tykkään rajauksesta, pieneen keskittymisestä. Jo Igor Stravinski sanoi aikoinaan, että taiteen tekemisessä tärkeintä on tiukka rajaaminen.

Kikki muuttaa ulkosaariston saarelle päiväkodin johtajaksi. Hän tapaa yhteysaluksella miehen. Saaren ankarat olot koettelevat, mutta Kikki kestää. Imu syntyy helposti. Miksi Kikki menee saareen, pakeneeko hän jotain? Mitä Kikkille saaressa tapahtuu?

Kehyksenä on vuoden kulku ulkosaaristossa, juonena riuhtoilevat ja säntäilevät ihmiset ja ihmissuhteet.

On monenlaisia epätäydellisiä ihmisiä ja heidän välisiään suhteita. Ja mikä ilahduttavinta, epätäydellisyys on vain elämää, eikä traumoista tai terapioista puhuta sanaakaan - niin kuin nykyään kirjallisuudessa liian usein tapahtuu. 

Ei traumoja, ei oman navan ympärillä pyörimistä. Ei toista maailmansotaa, ei dekkaria. Toisinaan sitä niin ilahtuu kaikesta negatiivisesta.

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

Gummerus

Ei aivan tavallinen rikosromaani

Viime kesänä kuuntelimme reissuillamme muutaman kirjan autossa ajankuluksi. Yritimme pääsiäisenä samaa Niina Revon uuden Miehesi on minun -kirjan kanssa. Ei onnistunut.

Kun autossa tulee juteltua ja katseltua ympärilleen, mikään vähänkään intensiivisempi kerronta ei oikein käy. Tässä kirjassa on lukuisia muitakin kuuntelua haittaavia juttuja: puhujat ja aika vaihtelevat usein, ja jopa fontti vaihtuu toisinaan.

Nämä selvisivät heti, kun aloin lukea. Äänikirjaksi tämä ei erityisen hyvin sovi, mutta luettavaksi kirjat pitääkin tehdä. Silloin kirjallisuus on kirjallisuutta. Saa olla eri mieltä. 

Laihialla on tapahtunut kesällä 2018 murha. Vuonna 2024 turkulainen Saara käsikirjoittaa tuon rikoksen pohjalta tv-sarjaa. Saaran mies Kalle työskentelee myös tuotantoyhtiössä. Tästä lähtee liikkeelle moniulotteinen tarina.

Mysteerejä on paljon, heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kerronta limittyy, samat asiat nähdään eri kulmista. Se on nautinnollista se. Kierrokset kasvatetaan korkeuksiin, kaikki kiemurat hyödynnetään.  Kerroksellinen tarina vaatii keskittymistä, sekin on hienoa.  Varsinkin kun kaikki selkenee lopussa - ainakin melkein. 

Teksti ei ole aivan tavallisinta rikosromaanikerrontaa, siitäkin tykkäsin kovasti. (Tosin en ole alan ekspertti, mutta näin uumoilisin.) Kirjalliset sitaatit ovat erinomainen lisä. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta se ei ole edes oleellista.

Kaksi asiaa jää mietityttämään: miksi kahden hahmon kerronta on hän-muotoista, kun kaikki muut ovat minämuotoisia? Tähän varmaan löytyisi syy kun penkoisi tekstiä vähän. Ehkä joku asia jäisi kertomatta ilman tätä ratkaisua. Toinen kummastuttava seikka on se, että jos kirjoituskonefontilla kirjoitetut luvut ovat käsikirjoitusta tv-sarjaan, miksi ne ovat näin kaunokirjallisia? Luvuissa ei juuri kuvailla toimintaa (jota tv-sarja on), mutta päänsisäisiä tapahtumia senkin edestä. Tähänkin on varmaan joku syy, Repohan on käsikirjoittanut elokuvaa. En vain keksi sitä. 

Niina Repo: Miehesi on minun

Johnny Kniga

 

Opettajat saavat suunvuoron

Turun Sanomat nosti isosti, koko sivun jutullaan, mielenkiintoisen oloisen opuksen silmiini.

Opettajilta armovitonen peruskoululle pureutuu peruskoulun 2000-luvulla kohtaamiin muutoksiin, ja se lähtee liikkeelle Tommi Kinnusen kolumnista: kun peruskoulua muutetaan, koskaan ei kysytä opettajilta. Tai jos kysytään, meitä ei kuitenkaan kuunnella. 

Nytpä kuunnellaan. Mitä mieltä opettajat ovat muutoksista?

Vastaus tulee jo kirjan kansikuvassa. Kaikki muutokset saavat erittäin alhaiset arvosanat. Digitalisaatio on muutoksista parhain, mutta senkin arvosana on vaivainen seiska puoli. Muuten menee sitten heikosti, siellä vitosen hujakoilla. 

2000-luvun alussa oltiin Pisa-huipulla, ja kouluissa ramppasi väkeä ympäri maailmaa ottamassa oppia suomalaisesta kouluihmeestä. Sitten on menty alas. Ei niin kovaa kuin joskus uutisoidaan, mutta suunta on laskeva joka tapauksessa. Yhdeksäsluokkalaisten keskimääräiset koulunkäyntivalmiudet ovat romahtaneet.

Kirjan rakenne ja idea on selkeä. Kannessa mainitut muutokset käydään läpi yksi kerrallaan, ja opettajat pääsevät ääneen sekä kyselyssä että haastatteluissa. Lopuksi tehdään yhteenveto ja esitellään mm. peruskoulun ahdingon syyt kuutena teesinä. 

Opettajien työmotivaatioon vaikuttaa negatiivisesti neljä tekijää: hallinnollinen kuormitus ja ylimääräiset tehtävät, liiallinen työmäärä ja resurssien puute, oppilaisiin ja vanhempiin liittyvät haasteet sekä johtamisen ja rakenteiden ongelmat. Työmotivaatiota kasvattaa sen sijaan oikeastaan vain yksi tekijä, pedagoginen merkityksellisyys.

Hyviä huomioita tulee paljon.

”- - ’hankehumppa’ - - voidaan nähdä opetushallituksen epätoivoisena yrityksenä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla se voisi edes uskotella vaikuttavansa kouluihin ja kuntiin.”

Yllättävä sen sijaan on tämä johtopäätös: ”on vakavasti harkittava luopumista ylemmän tason opiskelupaikkojen rajoituksista erilaisin pääsyvaatimuksin”. Tekijät kannattavat siis keskieurooppalaista mallia, jossa kaikki pääsevät sinne, minne haluavat. Tälle ei taida ymmärtääkseni kovin laajaa kannatusta olla Suomessa.

Muutama muukin erikoinen juttu kirjassa on. Kirjan tekijät ovat kyselleet opettajilta yleisistä muutostrendeistä, jotka eivät ole jokaisen opettajan työssä välttämättä näkyneet ollenkaan. Esimerkiksi meillä Luostarivuoressa ei ole avoimia tiloja, joten meiltä tuskin kukaan vastaisi tilojen menneen huonompaan suuntaan. Tutkimusasetelma vaikuttaa siksi hiukan kummalliselta.

Ja missä on Pasi Sahlberg ja kirjansa Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia? No on tuo kirja sentään lähdeluettelossa, mutta olisi sen voinut leipätekstissäkin ihan mainita, niin merkittävä kirja on kyseessä.

Ville Pernaa, Risto Rinne, Hannu Simola ja Erika Carlson: Opettajilta armovitonen peruskoululle

Siltala

Viisaita sanoja lastenkirjan kirjoittamisesta - ja kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut ilmestyi tovi sitten, joten kuulun taatusti Ville Hytösen uuden Kuinka kirjoitan lastenkirjan -teoksen kohderyhmään. 

Tämä on erinomainen opus, kattava, selkeä ja syvällinen. Koska Hytönen on kirjoittanut valtavasti lastenkirjoja, hänellä on paljon painavaa sanottavaa aiheesta. 

Aluksi käydään läpi lastenkirjallisuuden historiaa, niin kuin tietysti pitää. Historiaa seuraa ”Lastenkirjan purku- ja rakennusopas”, jossa puhutaan ideoista, nimistä, aloituksista, hahmoista, maailmoista, juonista, dialogista, kielestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Kolmas osa keskittyy ulkokirjallisiin kysymyksiin, eli kustantajan löytämiseen, yhteistyöhön kuvittajan kanssa, myymiseen, kritiikkiin ja sen sellaiseen. 

Tässä muutama näyte Hytösen viisaista ajatuksista:

”- - tärkeintä on muistuttaa tulevia aikuisia siitä, mikä on lukemisen tehtävä: ymmärtää myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat uusia ja vieraita.”

”Jos lapsi oppii lukemaan, hän oppii kuvittelemaan ja näkemään mahdollisuuksia. Ei samanlaista taloa, samanlaista asuntoa, samaa tehdasta tai pyykkitupaa, vaan loputtomasti asioita, joita voisi olla.”

”Lastenkirja ei ole kevytversio aikuisten kirjasta vaan oma lajinsa, joka vaatii oman ammattitaitonsa.”

Tekstissä on paikoin toistoa, samankaltaisia lauseita peräkkäisissä kappaleissa tai sama asia kahdessa eri luvussa. Mutta nämä ovat pikku juttuja, niin kuin vaarini sanoisi. Paljon enemmän kirjan arvosta kertoo se, että heti kun aloin tätä lukea, minussa heräsi halu kirjoittaa. Ja niinpä kirjoitin, vuorovedoin tämän lukemisen kanssa. Kirjoitin omille lapsilleni parikymmentä vuotta sitten keksimäni sadut ylös, ja nyt minulla on satukirjan ensimmäinen käsikirjoitusversio valmiina. 

Parhaat kirjat tunnistaa tästä: niiden lukeminen innostaa kirjoittamaan.

Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa)

Vastapaino

ihmisellä on kyky olla huono

Satunnaisselailu toi käteeni Tuomas Palosen kirjan Etymologian etymologia ja muita etymologioita. Se vaikutti mielenkiintoiselta, kieli kiinnostaa aina.

Jo kirjan toisessa kappaleessa on kirjoitusvirhe: ”alkuperäinen merkitykseksi”. Eipä lupaa  kovin hyvää tämä. No, tuon jälkeen en tainnut sitten enää bongata ensimmäistäkään virhettä, ja saatoin keskittyä tekstiin.

Kirjan tarkoitus jää aluksi epäselväksi, mutta tarkentuu pian: tässä käydään pohdintoja joidenkin sanojen alkuperästä. Miksi juuri näiden, ei selviä. Tämä on esseististä haahuilua etymologian sisällä ja ympärillä, ja sellaisenaan oikein nautinnollista.

Niin kuin esseissä kuuluu, kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia. Esimerkiksi se, että etymologialla on ”kiinteä suhde virheisiin, väärinymmärrykseen ja vanhentuneisiin käsityksiin. Niissäkin on kauneutta, joskus myös rumuutta. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin erehtyminen. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin kieli.”

Ja myöhemmin Palonen vielä tarkentaa tuota: ”eläin tekee kaiken aina samalla tavalla, ihminen voi tehdä myös huonommin. Ihminen on erityinen siksi, että ihmisellä on kyky olla huono. Vain ihminen alisuorittaa, myöhästyy, reputtaa kokeissa, hankkii moraalikrapulan, ajattelee laiskasti tai sortuu kliseisiin.”

Muita hienoja oivalluksia:

”Lainasanojen erilaisia tyyppejä ja lieveilmiöitä on monia. Toisinaan lainassana imitoi mahdollisimman tarkasti toista kieltä, kirjoitettua kieltä. Jotkut kutsuvat tätä silmälainaksi. Tai se imitoi äännettyä kieltä, jolloin se puolestaan on korvalaina.” Indierock on silmälaina, kantri ja hevi korvalainoja.

”Aikaa on kahdenlaista: numeerista ja verbaalista. Ensimmäistä voi laskea. Se tottelee matematiikkaa. Jälkimmäinen ei. Se nimeää, kuvailee, tarinoi. Etymologit mielellään välttävät ensimmäistä ja suosivat jälkimmäistä.”

”Valloittajat, roistot ja murhaajat kirjoittavat historiankirjat.” Tästä olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti: millaista elämä olisi, jos historiankirjoissa kerrottaisiin niistä, jotka ovat erityisen hyviä säveltämään, kirjoittamaan tai tanssimaan? Sen sijaan että kerrottaisiin suurimmista epäonnistumisista eli sodista.

”Suomen kieli on pysynyt hengissä muuttumalla, mukautumalla. Sattuma ja maantiede ovat olleet sille suopeat. Se on oppinut muilta. Se on kääriytynyt lainavaatteisiin.”

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

SKS

Itsekkyys, some ja pahoinvointi

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusi kirja on tullut vastaan siellä ja täällä, ja se näytti mielenkiintoiselta. Luin sen. Se on hyvä kirja. 

Keltikangas-Järvinen esittää kirjassa kolme rinnakkaista, mutta ristiriitaista muutosta: yhteiskunta on tullut paremmaksi, mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja individualismi on kasvanut. Näin opettajan näkökulmasta aihe on erittäin mielenkiintoinen ja huolestuttava: nuoret, jotka eivät ole koskaan kokeneet mielenterveyden ongelmia, alkavat olla vähemmistö.

Ongelmien ratkaisut ovat periaatteessa helppoja, käytännössä vaikeita. Irti somesta ja kohti aitoa, reaalimaailman yhteisöllisyyttä. ”Mun jutuista” ja ”mun valinnoista” kohti ”meidän luokkaa”. Tähän on äärimmäisen helppo yhtyä, itse olisin lukio-opettajana valmis luopumaan esimerkiksi luokattomasta lukiosta ja sen mahdollistamasta äärimmäisestä valinnaisuudesta.

Keltikangas-Järvinen on taitava ja kokenut kirjoittaja, tekstiä lukee ilokseen ja sen rakenne on selkeä. Hän viittaa tutkijoihin pelkällä sukunimellä, mikä tuntuu hassulta. Freudin kohdalla sen ymmärtää, Heidtin kohdalla välttämättä ei.

Monenlaisia herkullisia huomioita kirjasta löytyy:

”Ujouden ajatellaan joskus olevan sosiaalisuuden vastapooli. Niin ei ole, vaan ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaikki eri asioita.”

”Opetushallituksen oppilaiden ohjaukseen suosittelema teos Ihmiseltä ihmiselle nimeää 93 sosiaalista taitoa. Merkille pantavan monet tässä kirjassa sosiaalisiksi taidoiksi katsotut ominaisuudet, paitsi etteivät mitenkään liity sosiaalisiin taitoihin, nimenomaan kääntävät katseen vuorovaikutuksen sijasta itseen. Sosiaalisina taitoina pidetään esimerkiksi huomion hakemista ja saamista, katseiden kohteena olemista ja omien oikeuksien puolustamista.”

”Ryhmätyön kaikinpuolista ja kaikkeen soveltuvaa tehokkuutta ei ole missään osoitettu. Se on uskomus. Se tiedetään, että ryhmätyö hukkaa aikaa. - - Ei ole sellaista seminaaria, jossa ei ihmisten tule edes 15 minuutiksi vetäytyä työskentelemään ryhmissä. Ei ole niin tärkeää, mitä he tekevät, kunhan istuvat ryhmissä ja yksi kirjaa asioita ylös.”

”Talvella 2025 oli Helsingin Sanomissa otsikko, miten yliopistolta jää vuosittain saamatta valtavia summia rahaa opiskelijoiden viivästyneiden opintojen takia. Opiskelijan tehtävä ei ole rahoittaa yliopistoa, hänen ei tarvitse tuottaa yliopistolle mitään.”

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

WSOY

Voiko keski-iässä elää uuden teini-iän?

Tässä maaliskuussa pääsen osallistumaan peräti neljän kirjan julkistustilaisuuteen. Yksi on oma kirjani (Mömön seikkailut -lastenkirja), muut ovat keskenään ilahduttavan erilaisia.

Aku-Tuomas Mattilan edellisvuotinen Bogart co -historiikki Ainoa. Yksinäinen. oli erinomainen. Tämä uusi kirja pyörii samalla aikakaudella ja samankaltaisessa musiikki-ilmastossa. Se kielii tekijän omakohtaisista mieltymyksistä, mikä on paras lähtökohta tietokirjan kirjoittamiselle.

Classix Nouveaux tai muukaan brittipop tai futu tai mitätämänytonkaan ei minuun 80-luvulla kolahtanut, kuuntelin punkbändejä tai suomirokkia tuolloin. Vähän jotain raskaampaakin. Otin tämän kirjan siis opintomatkana: tutustun bändiin, josta en mitään tiedä, ja kuuntelen samalla bändin musiikkia. Ehkä opin pitämään siitä.

Nyt jo voin paljastaa, että en opi. Teini-ikä on ihmisellä vain kerran, ja teini-iässä syntyvät syvimmät musiikkielämykset. Keski-ikäisenä voi kyllä löytää uusia elämyksiä, mutta ne eivät selvästikään voi olla sieltä oman teini-iän ajalta. Niiden pitää olla jotain aivan muuta, joko uudempaa tai vanhempaa tai kokonaan jonkun toisen lajin musiikkia, vaikka sitten klassiselta puolelta.

Mutta tämä tosiasia ei vähennä tämän kirjan arvoa yhtään. Luin kirjan vuorokaudessa, koska Mattilan kertomus vei mukanaan. Vaikka tämä käsittelee vain Classix Nouveauxin vaiheita Suomessa, kirjassa tulee melkolailla käydyksi läpi bändin koko historia. Ja monia 80-luvun muitakin ilmiöitä siinä ohessa. Jolloin tietenkin herää monenlaisia omakohtaisia muistoja, vanhoja valokuviakin piti kaivaa esille.

Mattila on paitsi kirjoittanut hyvin, myös löytänyt valtavasti arkistomateriaalia ja hyviä haastateltavia, jopa bändin laulajan Sal Solon, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa ja työskentelee kirkon nuorisotyössä, eläköityneenä toki.

80-luvun alussa hinku Suomesta maailmalle oli valtava, ja suuren maailman kansainväliset markkinat näyttivät paitsi puoleensavetäviltä myös lähes mahdottomilta saavuttaa. Jimi Sumén teki sen, mistä iso osa suomalaisista soittajista haaveili, pääsi soittamaan maailmaa kiertävään, isohkoon bändiin. Tämä pioneerityö kyllä ansaitsee kirjansa, tämän kirjan. 

Jos olit nuori 80-luvulla, sinun pitää lukea tämä kirja. Saatat tykästyä musiikkiinkin, mutta liian suuria odotuksia ei kannata siihen suuntaan kuitenkaan viritellä.

Aku-Tuomas Mattila: Classix Nouveaux. Matkalla jossain päin Suomea 1981-1983.

Plastbok

Rantakaupungin raukeus

Pari viikkoa sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Terttu Autereen kirjalliseen tuotantoon, ja otin saman tien lukuun toisenkin hänen dekkareistaan.

Kuolema Eedenissä sijoittuu 1930-luvulle, niin kuin edellinen Kaunis mutta kuollut -romaanikin. Tällä kertaa ollaan kovasti Hankoa muistuttavassa, mutta nimeämättömässä rantakaupungissa. Täysihoitola Eedeniin on kokoontunut joukko lomanviettäjiä, ja helteinen heinäkuu kulkee leppoisissa merkeissä. Kunnes yksi hoitolan asukeista, kirjailija Armas Laeste, löytyy murhattuna huoneestaan. 

Tässäkin kirjassa on mainio tunnelma, kesä ja rantakaupungin raukeus vievät lukijan mukanaan. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja päivittäisissä askareissa, murhatutkimus etenee hyvin verkkaisesti. Iso osa tekstistä on dialogia. Autere sirottelee tekstiinsä ajankuvaa tyylikkään hillitysti, mikä on erinomainen ansio. 

Hassua on, että Autereen kirjojen kannet ovat hämäävän samankaltaisia kuin juuri lukemani Pekka Vartiaisen kirjassa - sisällöllisesti kirjat eivät oikeastaan enempää voisi toisistaan poiketa. 

Mikä sen mukavampaa, lukea erilaisia kirjoja. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto

Kokemusta, näkemystä ja perspektiiviä

Vähän ennen viime syksyn kirjamessuja minulta kysyttiin, josko olisin halukas haastattelemaan Suna Vuorta hänen uuden kirjansa tiimoilta. Kirja kertoo Esa-Pekka Salosesta. Tottakai olisin! No, haastattelijaksi ehti joku toinen, mutta pitihän tuo kirja lukea. Se on aika kookas. 

Kirjan piti tulla lukuaikapalveluihin jo jouluna, mutta jostain syystä näin ei tapahtunut. Viime viikolla huomasin sen saapuneen Storyteliin, joten ei muuta kuin kimppuun. 

Salonen jos joku on mielenkiintoinen henkilö, supertähti klassisen musiikin taivaalla. Maailmankuulu kapellimestari ja säveltäjä, isojen asioiden ihminen. Eikä kirja petä, se on tosi mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tällaiselle 90-luvulla musiikkitiedettä opiskelleelle.

Kirjaa on moitittu toisteisuudesta, ja se pitää paikkansa. Jo parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana tulee toistoa. Mutta kyllä lukija sen kestää. Kirja perustuu Vuoren ja Salosen jutusteluhetkille, minkä lisäksi Vuori on kolunnut ison määrän erilaista lähdeaineistoa. Salosen elämänvaiheiden ja tähtihetkien lisäksi käsitellään monenlaisia musiikinhistorian detaljeja. Jutustelujen aiheet loikkivat villisti, tuoksuista tekoälyyn ja maailman nykytilaan. Sehän sopii. 

Muutamat jaksot, kuten selostukset Kaija Saariahon oopperoista, kuuluisivat kyllä johonkin toiseen kirjaan. 

Salosella on todella paljon sanottavaa, ja perspektiiviä riittää. Hän sanoo esimerkiksi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa ”olla luova”, tai mistä luovuudessa ylipäätään on kyse. ”Olen enemmänkin objektimaakari. Ajattelen tekeväni vähän samanlaisia hommia kuin vaikkapa leipurit tai kokit.” Salosen CV:llä jos millä on varaa vaatimattomuuteen, ja se onkin yksi hänen menestyksensä salaisuus.

”Olin nuorempana hyvin fanaattinen siinä suhteessa, että en käsitellyt metaforia musiikin ulkopuolella. Olin ylpeä siitä, että harjoituksissani puhutaan vain fysikaalisesta todellisuudesta.”

”Naiset ovat jo murtautuneet läpi monesta kohdasta. Etnisen taustan vaikutus näyttää muuttuvan hitaammin. Salosen mukaan musta keskiluokka romahti jo Reaganin hallinnon myötä 1980-luvulla, ja sen jälkeen kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. - - Liittovaltio on painostanut San Fransiscon konservatorion panemaan Emerging Black Composers -ohjelman toistaiseksi tauolle.”

Salosen ero San Fransiscon orkesteripestistä saa kirjassa paljon tilaa, ansaitusti. Aiheuttihan lähtö maailmanlaajuisen kohun. Pelkkää ajankuvaa kirja ei kuitenkaan ole, vaan universaaleja ajatuksia pohdiskellaan paljon.

”Mitä vähemmän asiat kuulostavat niin sanotulta tulkinnalta, sen parempi.”

”Parhaassa tapauksessa konsertti olisi luonnonilmiön kaltainen. Niin kuin kevät: jäät lähtevät, purot solisevat. Sitähän ei kukaan johda, se vain tapahtuu ja on vaikuttavaa ja ekspressiivistä. Tämä olisi johtamisen ideaali.”

”- - elämys syntyy kerrostuneiden kokemusten, muistin ja nykyhetken kohtaamisesta. Siksi avantgarde, eli sellainen, mitä ei ole kokenut ennen, aiheuttaa usein ensireaktiona hämmennyksen.”

”Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan olisi mitään ilman julkista tukea. Ei mitään.”

Salonen kokee olevansa enemmän säveltäjä kuin kapellimestari, mutta elävässä elämässä hän on kuitenkin enemmän kapellimestari, joten siitä puhutaan kirjassakin enemmän. 

Tätä kirjaa on myös moitittu fanikirjaksi, ja sellainenkin tämä on. En menisi tätä asiaa kuitenkaan moittimaan, ymmärtävää ja positiivista lähtökohtaa. Siitä syntyy hyvä ja kiinnostava kirja.

Suna Vuori: Esa-Pekka Salonen. Teemat

Siltala