Tätä on kaunokirjallisuus!

Tarina kertoo että Sibelius ja Mahler keskustelivat sinfonian olemuksesta. Mahlerin mukaan sinfonian tuli pitää sisällään kaikki, Sibelius taas korosti ykseyttä ja yhtenäisyyttä. Oikeasti tuota keskustelua ei varmaan edes käyty, mutta siinä tiivistyy eräs esteettinen polariteetti: moninaisuuden ja ykseyden välinen jana on kaikessa taiteessa käyttökelpoinen hahmotusväline.

Tämän syksyn kotimaisista kirjoista parhaiten Sibeliuksen leiriin asettuu Minna Rytisalon tiukkarajainen Lempi, kun taas Mahlerin porukoissa väkevimmin pyörii Riku Korhosen Emme enää usko pahaan. 

Kumpikin on upea kirja, Lempi on täällä. 

Emme enää usko pahaan on tarina arjesta. Paintball-yrittäjä Eero elää vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa Ispoisissa tavallista elämää ja kipuilee sen kanssa niin kuin me kaikki teemme. Hän päättää järjestää jännitystä elämään sieppaamalla vaimonsa, perehtyy morsiamenryöstöjen historiaan ja käytäntöihin eri kulttuureissa ja sitten toteuttaa sieppauksen. 

Tuo juonirunko löytyy kansiliepeestä, ja tarina on mielenkiintoinen ja omaperäinen. Mutta jos tyytyy lukemaan vain liepeen, menettää paljon, sillä erinomaiseksi kirjan tekee se miten Korhonen sanansa asettelee. Ensimmäiset parisataa sivua käytetään ihmisten ja miljöön kuvailuun, ja hahmot saavat lihaa ympärilleen ja turkulainen maisema herää henkiin. Kieli on tuoretta, kaunista, osuvaa ja mahlerilainen runsaus, suorastaan yltäkylläisyys pursuaa kirjan sivuilta. Tätä on kaunokirjallisuus!

Sitten alkaa tapahtumavyöry, ja kerronta muuttuu täysin. Siitä tulee tiheää, lauseet lyhenevät, mutta kauneus ei katoa kielestä vaikka tapahtuu rumia. Kirjaa voisi käyttää esimerkkinä kirjallisuuden rytmiikasta, niin selkeä tuo vaihdos on. Tarina kulkee Ispoisista Varissuolle ja Kööpenhaminaan ja takaisin ja kiertyy lopuksi omaan alkuunsa niin komeasti kuin vain kiertyä voi. 

Näin Korhonen näyttää, kuinka komeasti Mahler ja Sibelius voivat lyödä kättä, runsaus ja tiukka muoto eivät sulje toisiaan pois. 

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

WSOY

Kevyttä paikallistarinointia

Lapsuuteni ensimmäisiä lukukokemuksia oli isoisän hyllystä löytynyt Klaari o, sano föriäijä, turkulaiskaskuja sisältävä Turkuseuran ensimmäinen julkaisu vuodelta 1968. Samaisen seuran myöhempää tuotantoa sattui nyt käsiini puolivahingossa: Maritta Flyktin Martta Jokinen ja vanhusmurhat on vuodelta 2013.

Kirjan päähenkilö on eläkeläinen Martta Jokinen, joka kulkee Turussa ristiin rastiin ja törmää jatkuvasti erilaisiin rikostilanteisiin. Murhia, ryöstöjä ja pahoinpitelyitä sattuu tämän eläkeläisen arkeen usein, ja tomera mummu ratkaisee ne joko herkästi heilahtavalla käsilaukullaan tai miettimällä. Kovin uskottava tarina ei ole, mutta kulkee kyllä juohevasti.

Teksti on omakustannetasoista. Yksityiskohtiin ei malteta syventyä lainkaan, kliseitä ei rikota. Martta on hunajaisen yltiöpositiivinen, kaikki on ihanaa - paitsi loppuratkaisu, joka yllättää täysin. Tekstissä on paljon yksittäisten sanojen ja ilmaisujen toistoa joita ilmankin pärjättäisiin, mutta toisaalta niistä välittyy päähenkilön höppänyys.

Muutama lystikäs huomio löytyy: "Tuomiokirkko oli vasemmalla puolella ja Suurtori oikealla. Hauskaa, että ne vaihtoivat paikkaa sen mukaan mihin suuntaan ajettiin", tai "Pitäisi kysyä joltain viisaalta, tai joltain virkamieheltä."

Kirjassa parasta on Turun kuvaus, Martta käy läpi kaikki keskeiset paikat Linnasta Pinellaan ja Kakskerrasta Paattisille. Kirjaa voi suositella kevyen paikallistarinoinnin ystävälle.

Maritta Flykt: Martta Jokinen ja vanhusmurhat. Dekkaritarina Turusta
Turkuseura

Lapsesta erityisen mieluisaa

Kiukutteleva käsi on pitänyt kirjoitustahdin minimissä, mutta näin joulun alla pitää viimeistään hiukan kirjoitella, jos vaikka joku kaipaisi joululahjakirjavinkkejä.

Lokakuussa kirjoittelin Turun kirjamessujen käynnistä 10-vuotiaan Uljaksen kannalta. Siksi onkin mukava kertoa hiukan lisää hänen lempikirjasarjoistaan eli Taika Valosta ja Kepler62:sta. Molemmista olen kirjoitellut aiemminkin (Taika Valosta täällä ja Kepler62:sta täällä) ja onneksi nämä lempparisarjat vielä vaan jatkuvat!

Taika Valo on kahden kirjailijan - Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen - yhteistyön tuloksena syntynyt lastenkirjasarja. Muistelin luonnehtineeni sitä astridlindgrenmäiseksi tai ainakin tarinat ovat hyväntuulisen mukavia - kuin Melukylästä. 

Sarjan kolmannessa kirjassa Taika Valo ja kummallinen pallo seikkaillaan jälleen Taikan ja Saanan kanssa sopivasti jännittävissä tilanteissa etsimässä kylän vanhinta jalkapalloa. Vaikka nuo jännittävät tilanteet ovatkin itse asiassa aika tosi jännittäviä (luola, autiotaloon lukkojen taakse jääminen, salakäytävä) eivät ne ole liian vaan juuri sopivan hurjia. Siitä on osoituksena Uljaksen huokaisu jossakin jännäss kohdassa: "Voi kunpa voisin olla tuolla mukana." Eläytymistä parhaimmillaan, eikö?

Kuvassa Uljas sekä kirjailijat Jaana Lehtiö ja 

Helena Miettinen syksyn 2016 kirjamessuilla Turussa

Iltasatuni kohdeyleisö on Taikan lailla neljäsluokkalainen ja kymmenvuotias. Kummankin elämässä jalkapallolla on suuri rooli. Ja vaikka kirjan päähenkilöt ovat molemmat tyttöjä, se ei tuota omaa pikkumiestäni haitannut mitenkään. Siitä ei itse asiassa tainnut tulla edes puhetta.

Taika Valo -kirjasarjaa suosittelen lämpimästi joko iltasatukirjaksi tai lapsen itsensä luettavaksi! Kirjasarjaa myyvät kirjakaupat ja mm. Myllylahden verkkokauppa ja Adlibris. Taika Valo ja kummallinen pallo päätyi lukupinoomme toivottuna arvostelukappaleena.

Toinen suosikkisarjamme (voin puhua meidän molempien puolesta, sillä sekä Taika Valon että Kepler62:n kohdalla kysyn lähes joka ilta, että luetaankos vielä yksi luku ja yleensä saan luvan...) on Timo Parvelan ja norjalaisen Björn Sortlandin Kepler62-sarja, joka on edennyt jo neljänteen kirjaan.

Kepler62 on kiehtova ja ajatuksia herättävä kirjasarja. Se on lastenkirjaksi synkähkö mutta taiten kirjoitettu. 10-vuotiaan on parempi lukea sitä yhdessä aikuisen kanssa jo ihan kirjan herättämien ajatusten johdosta. Eikö muka ole synkkää, jos lapset lähetetään horroksessa toiselle planeetalle pelastamaan ihmiskuntaa? Scifi-ominaisuudet ja maapallon kehno kunto puhututtavat. Näin kun kirjoitan, kirjasarja kuulostaa kaikkea muuta kuin lapsille sopivalta, mutta mielestäni se on juuri mainio luettava lapselle, joka pitää pohtimisesta.

Kirjan upea kuvitus on Pasi Pitkäsen käsialaa. Parvela ja Sortland kirjoittavat kirjoja vuorotellen ja pääosissa vaihtuvat suomalaiset Ari ja Joni sekä norjalainen Marie.

Kuvassa Uljas huomaa taustalla kirjailija Timo Parvelan kirjamessuilla. 

Lukiessamme uusimpia osia uutisoitiin lehdissä, että Mars-lentojen astronautit mahdollisesti nukutettaisiin lentojen ajaksi, joiksikin kuukausiksi. Samaan aikaan Kepler62:lle avaruuspurjehtijoilla kiitävät lapset nukkuivat satoja vuosia kapseleissaan, heräsivät välillä huolehtimaan meteoroideista ja jatkoivat uniaan.

Sarjan seuraavat ja viimeiset osat ilmestyvät vuonna 2017 ja niitä odotamme jo kovasti. Kolmososan saimme arvostelukappaleena luettavaksi ja nelonen löytyi uunituoreena kirjastosta. Nämäkin löytyvät mm. Adlibrikseltä.


Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja kummallinen pallo
Myllylahti

Timo Parvela, Björn Sortland: 
Kepler62 
Kirja kolme: Matka 
Kirja neljä: Pioneerit
WSOY 

Suuri tarina, suuri kirja

Kesällä sain pään auki Peter Høegin tuotantoon Norsunhoitajien lapset -kirjan kanssa, joten pakkohan sitä oli Lumen tajukin lukea. Ja on se kyllä melkoinen paketti.

Smilla Jaspersen on Tanskaan muuttanut grönlantilaisnainen, jolla on lumen taju, hän ymmärtää jään ja lumen päälle. Kuusivuotias Esajas putoaa Kööpenhaminassa kerrostalon katolta, ja siitä lähtevät tapahtumat rullaamaan. Kööpenhaminassa seikkaillaan ensin, sitten lähdetään merelle ison laivan kyytiin ja lopuksi päädytään tietenkin Grönlantiin.

Lukijaa pidetään kovasti pimennossa: putoaminen ei vaikuta murhalta, mikään ei näytä olevan kauhean väärin, mutta Smilla sen kuin etenee pitkässä ja polveilevassa tarinassa ja jäljittää ja selvittää ja seikkailee. Ilman että lukija oikein edes tietää, mitä Smilla ajaa takaa ja miksi.

Luulisi että näin heikosti motivoitu tarina ei vetäisi, varsinkin kun sivuhenkilöt jäävät ohuehkoiksi. Mutta toisin on asiat, Høeg vetää ja lukija vikisee, tämän kirjan parissa tuntee olonsa turvalliseksi. Niin soljuvasti Høeg tarinansa kertoo, niin upeasti hän malttaa yksityiskohtien päälle pysähtyä. Koska tarina on pitkä, pitää teemojenkin olla isoja. Liikakansoitusta, ahneutta ja äärimmäistä pahuutta on tarjolla tematiikkaan, mutta niitä ei liiemmälti alleviivailla, tulevat siinä sivussa.

Høegin läpimurtoromaanin ansioina ovat suuren tarinan ja toimivan kielen lisäksi faktat. Varmaankin kaikki eskimokielen lunta ja jäätä merkitsevät sanat tulee käytyä läpi, ja muutakin tietoa tulee niin että hengästyttää, kuten esimerkiksi jääpuikon massan kaava. Työtä on tehty paljon, ja aika usein paljosta työnteosta seuraa laadun vaikutelma. Niin kuin Lumen tajussa.

Peter Høeg: Lumen taju
Tammi