Kompastuuko Harari, ei sillä ole väliä

Yuval Noah Hararin teokset ovat olleet mainiota ja mielenkiintoista luettavaa. Niinpä tartuin uuteen Nexukseen heti kun se ilmestyi.  

Nexus kertoo ”tietoverkkojen lyhyen historian”. Ei kuitenkaan kovin lyhyesti, vaan varsin seikkaperäisesti, toisinaan hiukan liiankin. Kirjan maalina on se, miten tekoälyn tuloon pitäisi suhtautua. Tuhoaako se meidät vaiko pelastaa? Asiastahan on kirjoitettu kilometreittäin, ja moni on julistanut tuomiopäivän olevan kulman takana. 

Kirja sai Hesarissa melkoista tylytystä, kun toimittaja Niclas Storås kirjoitti ”tietokirjallisuuden supertähden kompastuvan pahemman kerran”. En tiedä, kuka on oikeassa, eikä tiedä kukaan muukaan. Tulevaisuus näyttää sen sitten aikanaan.

Hararin tärkein viesti on tällainen: ”Luodaksemme viisaampia verkkoja meidän täytyy - - hylätä sekä naiivi että populistinen näkemys informaatiosta, sysätä syrjään erehtymättömyyskuvitelmamme ja omistautua kovalle ja varsin arkiselle työlle rakentaaksemme instituutioita, joilla on voimakkaat itsekorjaavat mekanismit.”

Ihan tolkullinen viesti minun nähdäkseni, tuota viestiä Harari kirjassa perustelee monin huomioin ja tarinoin ja tutkimuksin ja keskusteluin.

Kirjan parasta antia ei olekaan sen mahdollinen profeetallisuus, vaan noihin perusteluihin liittyvät jutut ja yksityiskohdat. 

Kuten se, että homo sapiensin menestyksen salaisuus on se, että olemme lahjakkaita käyttämään informaatiota yhdistämään suuren määrän yksilöitä. Emme hallitse maailmaa siksi että olemme niin viisaita, vaan koska olemme ainoita eläimiä, jotka pystyvät tekemään joustavaa yhteistyötä suurena joukkona. Tämä toki on tuttua Hararin edellisistä kirjoista.

Ensimmäinen ihmisten kehittämä informaatioteknologia on tarina. Voidakseen tehdä yhteistyötä sapiensien ei tarvitse tuntea toisiaan henkilökohtaisesti; meidän tarvitsee vain tuntea sama tarina. Sama tarina voi olla tuttu miljardeille yksilöille.

Yksi kirjapainotaidon keksimisen seurauksista oli noitavainot. Dominikaaniveli nimeltä Heinrich Kramer julkaisi vuonna 1487 kirjan nimeltä Malleus Maleficarum - Noitavasara. ”Se oli noitien paljastamisen ja tappamisen tee se itse -opas, jossa Kramer kuvasi yksityiskohtaisesti maailmanlaajuista salaliittoa ja keinoja, joilla rehdit kristityt voivat paljastaa noidat ja estää näiden juonet. Erityisesti hän suositteli käyttämään hirvittäviä kidutuskeinoja tunnustusten saamiseksi noituudesta epäillyiltä ja väitti järkkymättömästi, että ainoa sovelias rangaistus syyllisille on teloitus.” 

Kirjapainotaito mahdollisti Noitavasaran ennennäkemättömän nopean leviämisen, ja kohta koko Eurooppa oli sekaisin. Noin 50 000 ihmistä tapettiin noitina. Nikolaus Kopernikuksen samoihin aikoihin julkaisema teos ei myynyt juuri yhtään, koska se ei ollut samalla lailla mukaansatempaava ja jännittävä. Mitä nyt siirsi maan kiertämään aurinkoa.

Kopernikus, samoin kuin esimerkiksi Tyko Brahe, René Descartes tai Spinoza, Voltaire, Diderot tai Rousseau eivät kukaan olleet missään akateemisessa asemassa. Heidän kirjoituksiaan julkaisivat tieteelliset yhdistykset, jotka edistivät tiedettä yliopistojen rinnalla.

Aikana ennen informaatioteknologiaa ei demokratia voinut toimia isoissa valtioissa, kun ei pystytty keskustelemaan.

Kulakkien likvidointi Neuvostoliitossa oli 1900-luvun noitavaino. Se oli vain paljon tehokkaampi, koska tieto kulki nopeammin. Radio mahdollisti stalinismin. Sitten Stalin kehitteli salaliittoteorian murhaavista juutalaisista lääkäreistä. Kun hän sai sydänkohtauksen vuonna 1953, tuo teoria koitui hänen kohtalokseen. Oma henkilääkäri oli kidutettavana, eikä oma porukka uskaltanut kutsua lääkäriä, koska jos Stalin olisi toipunut ja huomannut juutalaisen lääkärin, olisi kaikki asianosaiset teloitettu. Niinpä diktaattori jätettiin kusilammikkoonsa kuolemaan. 

Raamatun rakentumisessa perimmäinen valta ei ollut kirjoittajilla, jotka kirjoittivat erinäisiä uskonnollisia traktaatteja, vaan kuraattoreilla, jotka loivat suositusluetteloita. Juuri tällaista valtaa käyttävät sosiaalisen median algoritmit. Tuhansia vuosia profeetat, runoilijat ja poliitikot ovat käyttäneet kieltä yhteiskunnan manipuloimiseen, nyt tietokoneet oppivat tekemään saman.

Tekoäly ei kehity ihmisen tasoista älyä kohti. Se kehittyy aivan toisentyyppistä älyä kohti.

”Kun Securitaten agentit saivat 1970-luvun lopussa selville, että jotkut romanialaiset kirjoittivat Radio Free Europelle nimettömiä kirjeitä, joissa nämä arvostelivat järjestelmää, Ceauşescu järjesti maanlaajuisen kampanjan kerätäkseen käsialanäytteen Romanian kaikilta 20 miljoonalta kansalaiselta.” Osa kirjeistä oli kirjoitettu kirjoituskoneella, mistä syystä jokaisesta kirjoituskoneesta tallennettiin näyteteksti.

Suomennos on luistava, sitä on hyvä lukea. Muutamat sananvalinnat pistävät silmään, kuten mukamas tai yhtikäs, jotka eivät minun käsitykseni mukaan kuulu tällaiseen tekstiin.

Yuval Noah Harari: Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia

Suom. Tapani Kilpeläinen

Bazar

Turboahdettu mestariteos

Pajtim Statovcin teokset olen lukenut kaikki, ja olen tykännyt jokaisesta. Hiukan epäilytti, kun uuden Lehmä synnyttää yöllä -teoksen sanottiin sijoittuvan Suomeen ja Kosovoon. Eikö se muuta keksi, aina samat jutut? 

Ja vielä enemmän epäilytti teoksen alku: päähenkilö aikoo elää perheettömänä ja sanoo, tietenkin: ”- - päätän tappaa itseni.” Ei kai taas joku oman navan tuijottelija, joka löytää navastaan ylitsepääsemättömiä ongelmia?  

Ja päähenkilö on Kujtim, kirjailija, melkein saman ikäinen kuin Pajtim. Ei kai luvassa ole autofiktiota? Ei hemmetti. Eikö se muuta keksi? 

No, kyllä se keksii. 

Lehmä synnyttää yöllä on aivan huikea kirja, oikea mestariteos. Siinä on Statovcin aiemmista kirjoista tuttuja teemoja, sotaa, köyhyyttä, rasismia, kahden kulttuurin välissä elämistä, homofobiaa, kieroja perhesuhteita ja niin edespäin. Mutta kaikki turboahdettuina: jokainen luku on kuin novelli, jossa asiat lähtevät menemään pieleen, ja sitten ne menevät enemmän pieleen, ja sitten vasta katastrofi syntyykin. 

Tarina etenee kahdessa aikatasossa vuorovedoin. On noin kymmenvuotias Kujtim, joka vierailee sukunsa luona Kosovossa ja käy koulua Suomessa. Ja on nykyajassa elävä aikuinen Kujtim, joka lähtee äitinsä kanssa lomalle Suomesta Kosovoon. Ajalliset rajat ovat sopivan tiukat, eikä lukijan tarvitse yhtään pinnistellä pysyäkseen kyydissä. Kirja on suorastaan helppolukuinen. Rakenteeltaan, mutta ei sisällöltään.

Jossain kirjaa luonnehdittiin ”vimmaiseksi”. Sitäkin se on, ja se on helppo osoittaa: virkkeet ovat hengästyttävän pitkiä, yleensä kappaleen mittaisia. Samasta syystä Iida Rauman Hävitystä on luonnehdittu samalla sanalla. Kieli on todella rikasta ja elävää, tätä lukee ilokseen. Ainoa hiukan häiritsevä asia ovat usein toistuvat vertaukset, jotka tosin aina ovat älykkäitä ja oivaltavia. Ihan näin paljon niitä ei mielestäni kuitenkaan tarvittaisi. 

Ensimmäinen luku on todella väkevä, ja siinä on paljon samaa kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen synnytysluvussa. Ajattelin, että näinhän lukija saadaan mukavasti koukutettua, tai ei oikeastaan ollenkaan mukavasti vaan iljettävästi ennemmin. Ja sitten voidaan kuljetella tarinaa vähän leppoisammin. No, sitä leppoisaa ei sitten juuri tule, vaan tulee toinen toistaan väkevämpiä ja inhottavampia lukuja, joissa kaikki menee niin vikaan kuin vain voi mennä, ja sitten vielä enemmän. 

Kirjassa on myös metataso, jossa päähenkilö pohdiskelee kirjailijuuttaan, ja tällä tasolla on epäilemättä paljon oikeita, omakohtaisia ajatuksia. Ja myös niitä, jotka eivät ole.  

Kirja on todella synkkä, köyhyys ja sota ja kierot perhesuhteet näytetään todella hienolla tavalla. Kuinka rikkinäisiä ihmiset voivat olla, ja kuinka rikkinäisyys kulkee ihmisestä ja polvesta toiseen. Statovci kuitenkin kirkastaa kokonaiskuvan viimeistään siinä kohtaa, kun Kujtim kirjoittaa kansalaispalautetta Suomen pääministerille sivulla 250, silloin ei voi kuin nauraa. 

Ja taas vakavoitua. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Otava

Näin teet osuvan kirja-arvion

Tämä kirjablogi on kymmenvuotias, mikä antaa hyvän syyn koota yhteen vuosien tuomaa viisautta kirja-arvion tekemisessä. Tässä ohjeet, joiden avulla teet helposti, nopeasti ja erehtymättömästi napakan arvion lukemastasi kaunokirjasta. 

Kuva tehty tekoälysovelluksella.

1. Arvottaminen. Onko kirja taidetta vai viihdettä?

Aluksi tulee määritellä, onko teos korkeaa vai matalaa kirjallisuutta. Tämä on hyvin helppoa: ota kirja käteen, raota sitä hiukan ja plärää sivut läpi. Koko opus tulee käydyksi läpi vain muutamassa sekunnissa. Tai tarkalleen ottaen tällä menetelmällä paljastuu vain puolet, koska sivuista näkyvät vain päällimmäiset, mutta otos on riittävä sellaisenaan. 

Jos uloskirjoitettua dialogia on paljon, kirja on viihdettä. Jos dialogia ei näy lainkaan, kirja on taidetta. Tämä pätee valitettavasti vain kotimaiseen kirjallisuuteen.

2. Juoni ja teemat. Millainen on tarinaa eteenpäin vievä konflikti?

Viihdekirjassa ulkoinen konflikti kuten murha on paras.

Taidekirjassa konfliktin on hyvä olla psykologinen, toisin sanoen päähenkilön pään sisällä. Kätevimmin se syntyy, kun päähenkilöksi laitetaan perheetön ihminen. Perheen perustaminen pakottaa kääntämään katseen poispäin omasta navasta. Jos päähenkilön katse suuntautuu omaan napaan, sisäisiä konflikteja syntyy kuin itsestään. 

Kirjaa ei tarvitse lukea, koska edellä mainitut asiat selviävät todennäköisesti takakansitekstistä.

3. Suosio. Tuleeko kirja myymään hyvin?

Viihdekirja myy parhaiten, kun se on dekkari tai chick-litiä. Jälkimmäisen genren suosion syy on se, että lukijat ovat joka tapauksessa naisia. 

Taidekirja myy, jos aiheena on jokin näistä kolmesta: a) autofiktio, b) sota, c) queer. Varminta on, jos kaikki kolme ovat läsnä. Kaksikin on parempi kuin yksi.

Nämäkin asiat selviävät todennäköisesti takakannesta, mutta eivät aina. Saatat joutua lukemaan ainakin osan kirjasta.

P.S. Kaikkea mitä netissä lukee ei kannata ottaa ihan vakavasti.

Kasarinostalgiaa ja innovatiivisuutta

Bogart Co. oli 1980-luvulla Suomen ykkösbändi. Se ei ollut kuin muut, vaan bändi sekä näytti että kuulosti erilaiselta. Ja se herätti tunteita, laidasta laitaan. 

Aku-Tuomas Mattila on tehnyt ison työn tallentaessaan Bogart Co:n tarinan kansien väliin. Suuruus näkyy sekä kirjan tiiliskivimäisessä ulkoasussa että tekstin laadussa. Tarina etenee jouhevasti, lukijan on helppo pysyä sen imussa. Kaikki bändin jäsenet pääsevät paljon ääneen, myös vuonna 2021 menehtynyt Johnny Gustafsson. Ja koska kaikki tieto on ensi käden tietoa, jutut ovat paitsi luotettavia myös moniulotteisia.

Monessa asiassa Bogart Co. raivasi tietä. Päällimmäisenä näkyvät tietenkin turbokasarilook, kimaltavat ja sporttiset vaatteet, takatukat, värikäs lavashow, ja ennen näkemättömät mainosdiilit. Mutta musiikillisesti bändi oli todella edellä aikaansa, kun se tarttui kaikkeen 80-luvun uuteen tekniikkaan. Syntikat, sekvensserit ja samplerit olivat kasarilla yleisesti pannassa, mutta nykyään kaikki musiikki tehdään niillä.

Historiikissa on tärkeä kertoa tuollaisista innovatiivisista ja rohkeista asioista, mutta vielä tärkeämpiä ovat ihmisten kesken tapahtuneet sattumukset. Niitäkin kirjassa riittää vaikka kuinka paljon, vaikka epäilemättä aika moni juttu on jouduttu jättämään poiskin. 

Itselleni kirjassa on kiinnostavaa myös se, että 80-luvun puolivälissä levytimme Uman namu -yhtyeen kanssa samassa studiossa kuin Bogart, ja 80- ja 90-lukujen vaihteessa soitin Boycottissa, joka oli saman ohjelmatoimiston asiakas kuin Bogart Co, ja meillä oli sama miksaaja. Tuttuja hahmoja siis vilahtelee kirjassa jatkuvasti. 

Hieno kirja, ja kiinnostava, olit sitten fani, vihaaja tai autuaan tietämätön koko yhtyeestä. 

Aku-Tuomas Mattila: Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen.

Sammakko

Inhottavien eläinten näkökulmaa lapsille

Lastenkirjoja en ole vähään aikaan lukenut, koska oma jälkikasvu on jo ehtinyt täyteen ikään. Niinpä oli piristävää tarttua Reetta Niemelän (teksti) ja Sanna Pelliccionin (kuvat) Älä vihaa minua -teokseen. 

Kirjassa hypykki-hämähäkki esittelee erilaisia eläinystäviään. Kaikki nämä ystävät ovat sellaisia, joita ihmisillä voi olla syytä vihata, pelätä tai inhota. Punkki, rotta, susi, varis, kyy, kaikista hypykillä on jotain hyvää sanottavaa. Hypykki avaa eläinten näkökulmaa ja opettaa lukijan (tai kuulijan, jolle kirjaa luetaan) ymmärtämään, että me kaikki eläimet olemme samanarvoisia ja tärkeitä, eikä toinen ole toista pahempi. 

Kirjemuotoinen teksti toimii todella hyvin. Sen avulla vanhempi, joka itsekin todennäköisesti ainakin inhoaa jotain näistä eläimistä, pystyy kasvattamaan uudesta sukupolvesta entistä avarakatseisemman. 

Kuvat ja teksti on asemoitu hyvin, kirjaa on miellyttävä lukea, ja tekstit ovat sopivan mittaisia pienenkin lukijan silmille. Mainio ja tärkeä teos. Ja aina ajankohtainen. 

Reetta Niemelä ja Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille

Karisto

Ikuinen elämä, miten ja miksi

Tiina Raevaaran kolumneja luen säännöllisesti Suomen kuvalehdestä, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole vielä lukenut. Lukemista kyllä riittää, sillä Raevaara on hämmästyttävän tuottelias: pelkästään tänä vuonna häneltä on julkaistu jo kolme kirjaa. 

Ikuisen elämän lyhyt historia kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan. Samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja olen lukenut parin viime vuoden aikana useitakin, esimerkiksi Maija-Riitta Ollilalta, Petteri Järviseltä ja etenkin Nicklas Brendborgilta. 

Raevaara on erinomainen kirjoittaja, joten ei ole yllätys, että teksti vetää hyvin. 

Hän pohdiskelee aluksi sitä, kuinka pakkomielle kuolemattomuudesta on ollut ihmisten keskuudessa aina - eniten rikkaalla eliitillä. Sitten Raevaara kertoo, millä tavoin kuolemaa on mahdollista lykätä. 

Olennainen kysymys on myös miksi: miksi kuolema pelottaa, miksi kukaan edes haluaisi ikuista elämää? Kirjan viimeisen luvun otsikko on ”Kohti todellista ihmisyyttä”. Mitä kirjoittaja siinä sanoo, se sinun pitää itse lukea.

Tiina Raevaara: Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan

Like