Kontrasteja niin kuin Paul McCartney on meille opettanut

Minulle selvisi vasta pari viikkoa sitten, että Paulin taikakaulin on alun perin Beatlesin kappale. Enkä siis ollut koskaan aiemmin kuullut Maxwell’s Silver Hammeria, mikä oli itselleni valtava yllätys ja ihme. Näinkin vanhana voi löytää jotain uutta, jopa Beatlesilta.

Ja herranjestas että kolahti, korvamatona se on soinut siitä lähtien. Tuo biisi on kerrassaan mainio, ja toteutus varsinkin uusimmassa miksauksessa on loistelias. Erityisen siitä tekee se valtava kontrasti, joka on sarjamurhaajasta kertovan sanoituksen ja hilpeä musiikin välillä. Ikään kuin McCartney olisi huomannut että When I’m 64 -biisissä sanat ovat liian linjassa musiikin kanssa ja korjannut sitten tilanteen Maxwellissa. 

Täsmälleen sama idea on Karsten Dussen esikoisromaanissa Murhat ja mindfulness. Siinä törmäytetään erittäin raaka väkivalta ja mindfulness-höpsötykset. Tästä yhdistelmästä syntyy kerrassaan herkullinen tarina. 

Björn Diemel on lakimies (niin kuin kirjailijakin), joka menestyy huikean hyvin. On vaimo ja lapsi, ja ulkoisesti kaikki kohdallaan. Mutta sisäisesti ei, koska työt vievät kaiken Björnin ajan. Lasta ei ehdi nähdä, avioliitto on hajoamassa. Ja päämies on suuren luokan rikollinen.

Dusse ajaa Björnin toinen toistaan pahempiin ja verisempiin ja mielikuvituksellisempiin konflikteihin, mutta koko ajan hilpeässä hengessä. Myös fokus pysyy: murhat ja mindfulness ovat molemmat tarinan keskiössä ihan koko ajan. 

Tätä on kehuttu jo vaikka missä, mutta toistan saman kuin muut: aivan loistava kirja, sopii kenelle tahansa. 

Ja on tämä kuulemma Netflixissäkin, jos ei kirjoja osaa lukea.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Suom. Anna Kilpi

Aula & co

Vapaus syntyy tiukoista rajoista

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -kirjat ovat näkyneet paljon kirjasomessa, ja lehtiarvostelutkin ovat olleet kehuvia. Tutustutaanpa siis.

Tilavuuden laskemisesta on tapaus jo siksi, että näitä on kuulemma tulossa peräti seitsemän kappaletta. Kolme on suomennettu, viisi kirjoitettu. Kaikissa on sama idea: Tara Selter -niminen nainen elää samaa päivää, marraskuun kahdeksattatoista, yhä uudelleen ja uudelleen. Päiväni Murmelina -elokuvan idea siis. 

Tara ei kuitenkaan ala käyttää tilannetta hyväkseen manipuloimalla maailmaa. Ei ollenkaan. Aluksi hän ihmettelee, sitten tekee tutkimuksia miehensä kanssa siitä, miten tilanne on voinut syntyä, sitten tylsistyy, ja lopulta alkaa odottaa sitä, että päivä on toistunut 365 kertaa. Ehkä silloin kierre katkeaa. No, ei katkea, senhän voi arvata, kun kerran kirjoja tulee kuusi tämän jälkeen.

Hienoja oivalluksia kirjailija kyllä tilanteesta saa. Psykologisia, filosofisia, eksistentiaalisia, ja jopa ekologisia. On nimittäin niin, että kaikkien muiden kuluttamat tavarat palaavat uutena päivänä paikoilleen, ja Tara on ainoa, joka kuluttaa maailmaa. Paljon saa kirjailija irti aiheesta, isoja teemoja. Mutta ei niitä voi tässä paljastaa, lue itse.

Näköjään ranskalaisessa kirjallisuudessa eksistentiaaliset kysymykset ovat tavallisia - käsittelihän edellinen ranskalaiselta kirjailijalta lukemani kirja ajan murtumista. Näin ehdin ajatella, kunnes minulle selvisi, että tämähän on TANSKALAINEN. Ei saisi tällä tavalla lukijaa hämätä, sijoittaa tarinaa Ranskaan, varsinkaan jos on tanskalainen. 

Jonkinlaisena johtoajatuksena kirjassa on carpe diem: elämme elämäämme niin, että päivät vain kuluvat ja aika valuu käsistämme:

”Olemme tottuneet elämään tämän tiedon kanssa tuntematta joka aamu huimausta, ja sen sijaan että liikkuisimme maailmassa varovasti ja epäröiden, jatkuvan ihmetyksen vallassa, käyttäydymme kuin mitään ei olisi tapahtunut, pidämme kummallisuutta itsestäänselvyytenä ja meitä huimaa, jos elämä näyttäytyy sellaisena kuin se on: epätodennäköisenä, arvaamattomana, kummallisena.”

Spefitarinan lisäksi tämä kirja on ylistys kirjallisuudelle, kirjoitetulle sanalle: paperi muistaa.

Ballen tekstissä on hyvä rytmi: painavia ajatuksia ja niiden väleissä yhdentekeviä hetkiä. Liikettä, tarkentamista yksityiskohtiin. Niistä hyvät kirjat syntyvät.

Kaikkein eniten minua tässä kirjassa viehättää kuitenkin sen äärimmäisen tiukka rajaus: yksi henkilö, yksi paikka. Pieni on parasta. Ja siitä on sitten varaa kasvattaa muissa osissa.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Kosmos

Rankat tarinat, kaunis kieli

Anne Dahlin esikoisromaani Sinussa asuu tuulet tuli kirjagramissa vastaan, ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Varausjonossa meni kuukausi, mutta nyt kun sain kirjan, luin sen nopeasti. 

”Anne Dahlin esikoisromaani Sinussa asuu tuulet kertoo salaisuuksista ja ylisukupolvisesta häpeästä, elämän sattumanvaraisuudesta, näkymättömistä tahroista, ulkopuolisuudesta, valinnoista, muistamisesta ja unohtamisesta.” Näin sanoo takakannen teksti.

Alusta asti minua viehättää kirjassa sen epäsuora kerronta, lukijalle annetaan tilaa ajatella ja oivaltaa. Samoin tunteiden ambivalenssi on koko ajan läsnä, viha ja rakkaus kulkevat käsikkäin. 

Kirjassa kerrotaan monen ihmisen tarina, mitään pääjuonta ei ole. Näitä ihmisiä yhdistää heidän kovat kohtalonsa, tarinat ovat varsin rajuja ja rankkoja. Iloa on vähän. Suurin osa hahmoista on naisia, joita huonot miehet kohtelevat huonosti, ja elämässä on epäonnea.

Sivulla 66 kirjan ydinajatus sanotaan ääneen: ”Jotenkin ne kertomusten naiset olivat ulkopuolella omista elämänvalinnoistaan, eivät oikein päässeet kokonaisiksi koskaan, ja niiden naisten elämä valui odottamiseen ja ikkunasta tuijottelemiseen.”

Aivan alussa tuntui, että ihmisiä on liikaakin, ja kun vielä minäkertoja vaihtuu, lukijaa haastetaan. Myös ajassa liikutaan eestaas, aikajänne yltää toisesta maailmansodasta nykypäivään. Mutta jo ennen puoltaväliä ihmiset alkavat tulla tutuksi, ja kun Aura saa muita enemmän tilaa, lukijan osa helpottuu ja kirjan imu kasvaa.

Dahlin hieno, runollinen kieli tekee lukemisesta nautinnollista - ja tietenkin se tekee myös komean kontrastin rankkoihin ja liikuttaviin ihmiskohtaloihin.

Tarinoita yhdistävä tekijä, kirjan punainen lanka, on  päiväkirja, joka kulkee kädestä käteen, polvesta ja perheestä toiseen, ja siitä langasta syntyy Sinussa asuu tuulet.

”Naurattaa, kun ihan kaikki niin samanlaisia ollaan. Kirja täynnä puhumattomia ja jokainen turhanaikaisesti kyyryssä kulkee.” (s. 159)

Hieno kirja.  

Anne Dahl: Sinussa asuu tuulet

Momentum kirjat

Keskinkertaisuudesta kohtalaisuuteen

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen olen lukenut jo kahdesti, koska se on erinomainen kirja. Idea suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden eroista on vain kertakaikkisen loistava, ja se, että kaikki tiivistyy yhteislauluun, lämmittää tietysti musiikinopettajan sydäntä.

Muutkin Nousiaisen kirjat ovat viihdyttäneet minua, joku enemmän, joku vähemmän. Miksi en siis lukisi uusinta Ratakierrosta. 

Ratakierros kertoo juoksemisesta ja unelman tavoittelemisesta. Näin kirja alkaa: ”54,51. Niitä numeroita kohti kuljen seuraavat kaksi vuotta. Tai oikeastaan minun täytyisi päästä niiden numeroiden alle. Tuloksen pitää olla vähemmän kuin toisen juoksijan tulos.” 

Sitten lukijaa kuljetetaan Nousiaisen treeneissä ja kilpailuissa kahden vuoden ajan. Tunnelmat vaihtelevat toiveikkuuden ja itseinhon välillä. Kirjailija kohtaa monenlaisia vaikeuksia, niin kuin kirjoissa pitää. Tai oikeastaan vaikeuksia on vain yksi, nopeus ei kehity toivotulla tavalla.

”Olisinpa kadottanut jotain muuta kuin nopeuden. Vaikka avaimet, lompakon tai uskoni demokratiaan. Miksi juuri nopeus ja miksi juuri nyt kun seuraava kilpailukin koputtelee jo ovella?”

”Tein itse asiassa jo kauan sitten päätöksen kirjaprojektista luopumisesta. Ketään ei voi kiinnostaa viisikymppisen miehen juoksupäiväkirja yrityksistä nousta keskinkertaisuudesta kohtalaisuuteen.”

No kiinnostaahan se, en liene ainoa, joka kirjan on loppuun lukenut. Varsinkin kun mukana on hauskoja kiteytyksiä, joista Nousiainen tunnetaan. 

”Kukaan ei ole turisti omalla maallaan.”

”Minun täytyy jatkaa heittämistä, vaikka pikkulapset ja terve järki olisivat siitä eri mieltä. Heittävä ihminen ei sammaloidu. Tai no varmaan hänkin sammaloituu, mutta lähistöllä ei ole enää häiritseviä esineitä joihin heittäjän sammaloitunutta ruumista etsivät omaiset kompastuisivat.”

Hauska ja viisas kietoutuvat monesti yhteen, niin kuin elämässä toisinaan.

”Kun tässä iässä nivelet eivät ole joustavat, niin periaatteiden täytyy olla.”

”Kirjallisuus ja tv ovat olleet minulle harrastuksia, joihin päädyin, kun ei ollut koulutusta muihin töihin. Ja tämä juoksu on intohimo. Ja tämä näyttää ulospäin täydellisen mitättömältä. Ja siinä suuruus onkin.”

Kirjoittaja eksyy toisinaan aiheestaan melko kauas, ja hyvä niin. Esimerkiksi suomalaisten nimien rytmin pohdiskelu on avartavaa: etunimi kaksi tavua, toinen nimi kolme tavua. Niin on minulla, vaimollani, lapsillani, vanhemmillani. Hassua.

Miika Nousiainen: Ratakierros

Otava

Tiukka rajaus tekee hyvän taideteoksen

Vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaista olen aiemmin lukenut Kinnusen ja Statovcin teokset. Helmi Kekkosen LIV! on kolmas. 

LIV! on hieno yhdistelmä yksinkertaista kerrontaa, arkisia tapahtumia ja pieniä viisauksia - ja upeita lauseita. On kolme siskosta, Ellen, Telma ja Livia, ja heidän vanhempansa, kesämökki, kesä. Näkökulmat vaihtelevat henkilöiden välillä. 

Puoliväliin asti kirja on hidasta, arkista kerrontaa. Sitten kun alkaa tapahtua, kerronta muuttuu radikaalisti. Ja kuinka hienoon suuntaan se muuttuukaan! Kerronta menee rikki, hengästyy, vioittuu, niin kuin Liv. Liv on tavannut salaperäisen miehen, johon hän ihastuu mielikuvissaan, ja treffit menevätkin aivan toisin kuin Liv oli kuvitellut: mies osoittautuu väkivaltaiseksi, ja Liv menee rikki.

”Että sen pelon on tarkoitus suojella teitä. Se ei ole oikein, mutta sellainen tämä maailma on.”

Tarinassa ei ole mitään uutta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta on kerrottu tuhansia ja taas tuhansia tarinoita, mutta kerrontatapa on upea. Ja se on juuri se, mikä kaunokirjallisuudessa on olennaista. Säätilakin seuraa kirjan tunnelmaa.

Parasta tässä kirjassa on tiukka rajaus. Kekkosella on fokus hallussa, ja se on hyvän taideteoksen merkki.

Helmi Kekkonen: Liv!

Siltala

Mutta silti, kaipaa

Luulin että olen joskus lukenut Monika Fagerholmia, mutta totuus taitaa olla, etten ole. 

Kas kun jossain sanottiin, että Fagerholmin kieli olisi kaikkialla samankaltaista, omanlaistaan. Luettuani Kuka tappoi bambin? -kirjan voin sanoa, että en ole tällaista kieltä ennen lukenut, missään, koskaan.  

Omalaatuinen kertojanääni tulee nimittäin heti esiin, ja se on komeaa. On valtavasti toistoa, sanojen, sanaparien, fraasien, jopa tapahtumakuvausten toistoa. Teksti poukkoilee kurittomasti ja villisti sinne tänne, ja toistuvat lauseet saavat uusia merkityksiä toistuessaan. Erilaisia välimerkkejä viljellään kuin rypsiä pellolla. 

Tähän tapaan: ”Ei, ei! Ei hän rakasta Gustenia enää, mutta silti, kaipaa, joskus niin että tekee kipeää… Jotain mitä heillä oli yhdessä, sitä ajoittaista kepeyttä, adults by daylight… Just kids.”

Tämä on vaativaa luettavaa, mutta niin kuin vaativat tekstit yleensä ovat, myös erittäin antoisaa. Eivät sanat ja lauseet sattumalta näin ole järjestyneet. Näin niiden pitääkin olla, juuri näin. Mietittyinä paikoilleen, silti keveinä. 

Juoni ei ole juoni perinteisessä mielessä, vaan se on henkilöhahmojen syventämistä palanen kerrallaan. Kaiken taustalla on joukkoraiskaus, josta ei aluksi puhuta juuri mitään. Synkkä pohjavirta kuitenkin lähtee liikkeelle aivan alkumetreillä, kun muiden lauseiden seassa on yhtäkkiä: ”Raaka joukkoraiskaus Annelise Häggertin kotona.”

Vasta kirjan puolivälissä aletaan sitten syventyä tuohon raiskaukseen ja sen seurauksiin. Itse tekoa ei juuri kuvata, vaan kaikkea sen ympärillä. Ihmiset ja heidän kohtalonsa tulevat tutuiksi, syvällisesti ja ilmavasti. Suomentajan työ ei ole ollut helppo, Laura Jänisniemi on tehnyt mainion työn.  

Hieno teos. 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Suom. Laura Jänisniemi

Teos