Kieli menee aiheen yli ja ohi

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon sai tänä vuonna Mariia Niskavaaran teos Ester, teurastaja. Pitäähän sellainen lukea. 

En tietenkään ole lukenut kaikkia palkinnosta kisanneita kirjoja, mutta silti voin sanoa, että aivan oikeaan osoitteeseen meni palkinto, totisesti. 

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata uutuuden ja yhtenäisyyden kriteereillä, ja kukapa ei haluaisi, niin tämä on kyllä niin kirkas ja äärimmilleen viety kummankin suhteen, että oksat pois. 

Korkeakirjalliseksi tämän tunnistaa selaamalla, sanaakaan lukematta: yhtään repliikkiviivaa ei ole. Tykkään myös tarinan mittakaavasta, joka on sopivan pieni.

Kirjan aiheena on lapsettomuus, ja periaatteessa se on kovin surullinen, mutta Niskavaaran kieli menee aiheen yli ja ohi niin, että lopputulos on kerrassaan riemullinen. Jokaista lausetta on ilo lukea.

Kirjasta ja lihasta ja kirjoittajan kasvissyönnistä ja sen sellaisesta on kirjoitettu kaikenlaista, mutta en ole yhdessäkään kritiikissä tai jutussa nähnyt sitä ilmeisintä: tämä on kirjoitettu kuin lasten kuvakirja. Ja kokonaisuuden herkullisuus syntyy lihallisuuden ja lapsellisuuden absurdista törmäyksestä.

”Tässä on Ester, lähdössä töihin.” Näinhän lasten kuvakirjat juuri alkavat.

”Koko päivän Ester teurastaa. Mitään muuta työtä hän ei ole koskaan tehnyt, mitään muuta työtä hän ei haluaisi tehdä. Päivät kuluvat kuin itsestään. Lounastauko, kahvitauko. Ja kas, nyt onkin kello jo viisi.”

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

Kosmos

Riemullisia välähdyksiä Pohjanmaalta

Sattuma on paras tapa löytää uutta, mielenkiintoista luettavaa. Aina ei osu kohdalleen, mutta toisinaan voi yllättyä aivan suuresti. Niin kävi tämän kirjan kanssa.

Johanna Pitkärannan Lakiankuut on novellikokoelma, joka sisältää kaksitoista tarinaa Pohjanmaalta. Ja sepä on kerrassaan mainio kirja! 

Sanataiteessa tärkeintä on tietysti kieli. Pitkäranta taitaa todella pohjalaismurteen, se on riemullisen komiaa ja uskottavaa, ja sanasto on huomattavan rikasta koko ajan. Joka sanaa ei ymmärrä, mutta sillä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Tai itse asiassa sillä on paljonkin merkitystä, se kun on ainoa tapa laventaa sanavarastoa ja sitä kautta maailmankuvaa. 

Pitkäranta on taitava kirjoittaja myös teknisesti. Lukija viedään keskelle tarinaa, uuteen tilanteeseen, aivan sokkona. Ja sitten näytetään novellinmittainen välähdys, josta avautuu kokonainen maailma. Sillä tavalla hyvä novelli toimii. Kaikki kaksitoista ovat tasavahvoja, heikkoja lenkkejä ei ole.

Kaikissa tarinoissa on onnellinen loppu - tai jos ei aivan onnellinen, niin lämminhenkinen joka tapauksessa. Se sopii aikaamme, jossa huonot uutiset täyttävät näköalan. Näissä tarinoissa on jotain samaa kuin Petri Tammisen Se sano -kirjan kertomuksissa, ja myös Rosa Liksomin lyhyttarinoille nämä ovat sukua. 

Aiheet ovat moninaisia: sota, siirtolaisuus, maaltamuutto, pohjalainen ylpeys, nuukuus ja vaatimattomuus. Tyylilaji on enimmäkseen realistinen, mutta hyppyjä tehdään myös todellisuuden tuolle puolen. 

Vasta viimeisen tarinan kohdalla tajusin kirjan rakenteen: joka kuukaudelle on oma tarinansa. Tämä piti varmistaa selailemalla taaksepäin - se, että joutuu palaamaan syystä tai toisesta, on aina hyvän kirjan merkki. Ja sitten tajusin, että asiahan oli minulle kerrottu jo kirjan nimessä. En sitä vain ollut ymmärtänyt.

”Aliina oli aina keittäny sumppia jos joku tuli käymähän. Iiska oli jo silloonki paremmin vain vuoleskellu tuvan nurkas ja kuunnellu valamista puhetta.” 

Johanna Pitkäranta: Lakiankuut. Kakstoista tarinaa murtehella

BoD

Nautinnollista häpeää

Luulin lukeneeni kaikki Petri Tammisen kirjat. Sepä ei pitänyt paikkaansa, ilokseni huomasin Piiloutujan maan jääneen väliin. 

Tammisen kaikki kirjat kertovat häpeästä. Tässä häpeä on konkreettisimmillaan ja paljaimmillaan, kun muuta ei oikein ole, pelkkää häpeää. 

Aluksi.

Kirjan edetessä piiloutumisen tematiikka laajenee häpeän ulkopuolelle, myös absurdiin ulottuen. Lyhyet tarinat opastavat piiloutujaa viiston humoristisesti. 

Nautinnollista. 

”Tekojen sovittamiseen sanat eivät riitä. Juhlapaikan keittiössä salaa täytekakkua sipaistuaan, kevyesti röyhtäistyään ja emännän kynnyksellä huomattuaan pitää vain pitkittää liikkeitä, huitoa kermaisella etusormella laajoja kaaria ja paljastaa alahampaat. Korahdellakin voi. Emäntä hämääntyy ja unohtaa äskeisen.”

”Aikuisesta ei voi päältä nähdä, onko hän hyvä piiloutuja. Työtoveri tai vastaantulija saattaa olla loistava lahjakkuus, mutta kukaan ei sitä tiedä.”

”Kun vihikoira löytää etsimänsä, sen ilme ei syytä. Se katsoo piiloutujaa kuin matemaatikko yhtälön ratkaisua. Piiloutuja liikuttuu.” 

Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Otava

Mitä yhteistä on Atlantilla ja etusormen kynnellä?

Olen kuukauden sisään lukenut elämäkerran, muutaman korkeakirjalliseksi luokiteltavan teoksen ja yhden hömppäkirjan. Niiden kaveriksi on hyvä ottaa yksi tiedettä popularisoiva kirja.

Helen Czerski tutkii aaltoja ja kuplia, ja on mielenkiintoista lukea, miltä maailma näyttää sellaisin silmin. Aiheita kirjassa riittää, käsitellyiksi tulevat kaasulait, painovoima, sähkömagnetismi ja vaikka mitkä. Kirjan alaotsikon mukaisesti kaikki kiinnitetään arkisiin ilmiöihin ja asioihin, joten tekstin kyydissä on helppo pysyä. 

Kuten melkein kaikki tieteen popularisoijat, Czerski kirjoittaa lupsakasti, se on hyvä. Myös optimismi kuuluu kuvaan, useimmiten tällaiset kirjoittajat uskovat tieteen ratkaisevan maailman ongelmat. Ja niinhän tieteentekijän pitääkin, sillä jos tieteen tekijät eivät usko tieteeseen, ketkä sitten? 

Mielenkiintoisia yksittäisiä juttuja on paljon. Tässä muutama esimerkki:

Pulun pää nykii sen kävellessä siksi, että pulun näköaisti on hidas. Pään pitää pysyä tovi paikallaan, että pulu ehtii saada kuvan ympäristöstään. On nimittäin todettu, että jos pulun laittaa juoksumatolle, sen pää ei nyi. Koska ympäristö pysyy paikallaan.

Taiwanilainen Taipei 101 -rakennuksen kerroksissa 87-92 on ontto kohta, jossa roikkuu 660 tonnin painoinen heiluri. Sen tehtävä on auttaa rakennusta kestämään maanjäristykset paremmin.

”Sillien - - on hengissä säilyäkseen näytettävä ehdottomasti samalta kuin niiden taustalla oleva vesi. Niinpä ne tekeytyvät uiviksi peileiksi, koska tyhjä meri niiden takana näyttää aivan samalta kuin tyhjä meri niiden edessä.” 

Atlantin valtameri levenee 2,5 senttimetriä vuodessa. Eli se kasvaa samaa tahtia kuin meidän kyntemme. 

Helen Czerski: Myrsky vesilasissa. Arkipäivän fysiikkaa

Suom. Mari Janatuinen

Atena

Evakon ikävä

Tämänvuotisista Finlandia-ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Elli Salon Keräilijät. Finlandia-palkinnon mielekkyyttä on taas kerran kyseenalaistettu, niin kuin pitääkin. Oli miten oli, hyviä kirjoja ehdokkaat tapaavat olla.

Riko Saatsin Yönistujat ei tee poikkeusta, se on erinomainen kirja. 

Kertoja on Anastasia eli Nasti eli Anni, jonka anoppi Tatjana kuolee. Juoni koostuu oikeastaan vain ruumiinvalvojaisista, mutta varsinainen pointti on karjalaisevakoiden ikävä asema. Anastasian perhe asuttaa uudistilaa Savossa, he ovat köyhiä ja ilottomia. Karjalaisten pitäisi sopeutua uuteen yhteisöön, mutta omien juurien hylkääminen tuntuu vaikealta tai peräti mahdottomalta. Muiden silmissä evakot ovat toisen luokan kansalaisia. 

Tarinan tarkkarajaisuus ja pienuus tekevät siitä upean. Realismin seassa on annos mystiikkaa. Näistä syistä mieleen tulee vahvasti Antti Tuurin Lintujen kesyttäjä.

Saatsin kieli on hienoa, tosin karjalankielisissä luvuissa herää aluksi halu hypätä niiden yli. Enimmäkseen nekin kyllä ymmärtää, viimeistään ääneen lukemalla. Enkä varmaan pilaa kenenkään lukunautintoa, jos paljastan, että karjalankielisissä luvuissa puhuu sama Anastasia, nyt vanhana naisena, sairaalassa. Itse oivalsin vasta aivan viime metreillä, että karjalankielinen luku päättyy aina samaan virkkeeseen, jolla seuraava luku alkaa. 

”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos.”

”Onnuako hyö lopulleh haudah hommatah. Ruuhi avatah da endizeh rukah otetah prošken’na. Tämän akkaraiškan siidä toivotetah, no, ken nyt i minne toivottua tahtou.”

Riko Saatsi: Yönistujat

Gummerus

Pieni on hyvää

Volodjan pojat -romaani oli sen verran rankka tapaus, että kaipasin jonkinlaista vastapainoa. Oiva sellainen löytyi Laura Malmivaaran ja Antti Heikkisen tuoreesta Pelkkää hyvää -kirjasta.

Niin kuin arvata saattaa, tämä on kevyt hyvän mielen kirja. 

Menneiden aikojen laulajatähti matkustaa Savoon keikalle, ja matkan varrella antaa haastattelun nilsiäläiselle paikallislehdelle. Koko tarina tapahtuu nilsiäläisessä Kaiku-baarissa, jossa laulajan ja toimittajan lisäksi tavataan baarinpitäjä Aune ja taksikuski Aaro. 

Alkoholin myötävaikutuksella sukelletaan syviin vesiin, ja hahmot tulevat tutuiksi. Savolaisuus ja helsinkiläisyys kohtaavat, eikä kahnauksiltakaan vältytä. Kirjoittajat malttavat pitää tarinan juuri sopivan pienenä, mistä tykkäsin kovasti. On erittäin tärkeää, että pieniä tarinoita julkaistaan.

Pieni on paitsi kaunista myös hyvää.

Laura Malmivaara ja Antti Heikkinen: Pelkkää hyvää

Otava