Erinomaisen tarkkaa

Tänä syksynä ilmestyi peräti kolme Jouko Turkasta kertovaa kirjaa, kaksi elämäkertaa ja yksi romaani. Valitsin niistä romaanin, Tiina Raudaskosken Ilmiantajan. 

Anneli Kanto on sanonut hienosti, että tarina on se, josta leikataan turhat osat pois, ja jäljelle jää juoni. Niinpä tätä romaaniakin voi pitää eräänlaisena Turkka-elämäkertana, tämä on vain erinomaisen tarkkaan rajattu. Kirja kertoo yhden näytelmän, Osta pientä ihmistä, valmistumisesta, mutta se kertoo samalla paljon muustakin. Raudaskoski toimi Turkan assistenttina, ja muutamana kuukautena vuosituhannen vaihteessa tapahtui paljon. Intensiivistä elämää ja taiteentekemistä, valtataistelua. Ja lopulta näytelmä perutaan, aivan viime hetkellä.

Tämä on tosi hyvä kirja, kahdesta syystä. Turkka on kiinnostava hahmo, ja Raudaskoski on erittäin taitava kirjoittaja. Kuvaus on usein hyperyksityiskohtaista. Kaunokirjallisuuden ominta alaa on päänsisäisyys, Turkan päähän tässä ei päästä, joten hypertarkkuus on erinomainen valinta Raudaskoskelta. Hypertarkkuus on tietenkin valetta ja kuvitelmaa, mutta se ei vähennä tekstin arvoa, vaan lisää sitä.

On hassua, kuinka vahva Turkan vaikutus on ollut. Todella monen teatterialan ihmisen puheessa voi kuulla annoksen Turkkaa, eikä minkään muun alan ihmisissä kuule, milloinkaan. 

Ja kun Turkan haastatteluja katsoo YouTubesta, en saa yhdestäkään hänen ajatuksestaan kiinni. Joku ilmeisesti on joskus saanut, suomalainen teatteri ei ole mullistunut koskaan niin kuin se Turkan aikana teki. 

Kuva Turkasta ei kirjan myötä juuri muutu siitä, miksi sen olen aiemmin mieltänyt, mutta se tarkentuu. Koska Turkka ei juo eikä polta, hän näyttäytyy melkolailla Hohto-elokuvan ”All work and no play” -Jackin kaltaisena hahmona, etääntyneenä tavallisesta elämästä. Millään muulla kuin taiteentekemisellä ei ole väliä, kämppä ja ihmissuhteet ja kaikki sen sellainen on heitteillä. Eikä kuvio toimi, edes romanttisissa kuvitelmissa.

Turkan hulluutta maadoittavat kirjassa Tiina Raudaskoski -nimisen päähenkilön setä ja täti, he toimivat Turkan vastapainona. Äiti on juoppo ja isä mielisairaalassa, he ovat omilla tavoillaan yhtä kaukana normaalista kuin Turkka. 

Raudaskosken teksti on älyttömän hyvää. Ainoa mitä jäin miettimään, ovat väliotsikot. Niissä on häivähdys pikkunäppäryyttä, jota tekstissä ei muuten ole lainkaan.

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja

WSOY

Muutama sata lukijaa

Kirjoitusoppaita on tullut luettua kymmeniä, suurimmasta osasta en ole tänne blogiin kirjoittanut mitään. Anneli Kannon Kirjoittamassa ansaitsee tulla tässä mainituksi, koska se on erinomainen teos.

Kirjoittamassa tuntuu paremmalta kuin moni muu kirjoitusopas, kenties henkilökohtaisuutensa takia. Ja varmaan sekin vaikuttaa lukukokemukseeni, että minulta on nyt julkaistu kaksi romaania ja kolmas on tulossa. Prosessi tuntuu kovin tutulta. 

Kirjassa on hienoja vinkkejä erilaisista tietokannoista ja arkistoista, parempia kuin monissa muissa kirjoissa. Muita kirjoitusoppaita Kanto vinkkaa myös ansiokkaasti, usein hän viittaa omaan suosikkiini, Käsikirjoittamisen taito -kirjaan.

Komeita, petritammismaisia kiteytyksiä löytyy myös: ”Aihe on ensin, teema sitten. Tarina on ensin, juoni sitten.”

”Tv-sarjan pitää tavoittaa satoja tuhansia katsojia, mutta kirjalle riittää muutama sata lukijaa, jopa vähemmän, mutta heille kirja voi olla äärimmäisen tärkeä. Tämä vapauttaa kirjan taiteena; sen ei tarvitse miellyttää tuhansia ihmisiä.”

Se on viisaasti sanottu.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Icasos

Remestä hyvässä ja pahassa

Ilkka Remeksen kirjoja pitää lukea ihan vain sen takia, että ne ovat niin suosittuja. Ja joka kerta ihmettelen, miksi niissä on niin huonoa kieltä. Eikö kirjailija salli kustannustoimittajan tekevän työtään? Uusin Punarutto ei tee poikkeusta, tietenkään.

Ensimmäinen kirjoitusvirhe on sivulla 11: Sonnenschein pitäisi olla Sonnenscheinin. Ja sitten alkaa tipahdella lauseenvastikkeita, tiuhaan. ”- - vanha Range Rover pysähtyi jarrut inahtaen talon kohdalle pakokaasun katkua levittäen”. Tuollaiset lauseet pudotettaisiin kirjoittamisen alkeiskurssin ensimmäisellä tunnilla pois.

Joopa joo.

Mutta tällä kertaa Remes on keksinyt niin hienon vetovoimatekijän, etten voi olla jatkamatta lukemista. Päähenkilöllä on nimittäin minun sukunimeni, ja tällaista yksilöllistämistä vastaan en voi taistella. Ihan sama kuinka paljon lauseenvastikkeita on.

Punarutossa on kolme isoa tarinalinjaa: Roland eli Rafael on loikkaamassa DDR:stä vuonna 1989, Kaarlo Norha värvätään nykypäivän Rolandin turvamieheksi, ja Matero, joka on jäänyt eläkkeelle, välttää täpärästi pommi-iskun. 

Siitä lähtee liikkeelle remesmäisen kiihkeä tarina.

Salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita on paljon, eikä keneenkään voi luottaa. Kyllä tällä reseptillä sivu kääntyy. Hahmot ovat tutusti ohuenlaisia, esimerkiksi Säilä ja Matero eivät oikein erotu toisistaan.

Ja sitten tulee taas kirjoitusvirhe. Miten tällaisessa kirjassa voi olla sellainen sana kuin ”selvittä”? Ihan jo Wordin oikoluvun luulisi nappaavan tuollaiset pois.

Tarina on jälleen kerran erinomaisesti ajassa kiinni. Nato ja Venäjä ovat keskellä sitä, ja moni yksityiskohta osoittaa, että tarina on kirjoitettu nimenomaan tänä vuonna. Remes hallitsee rytmityksen erinomaisesti, kiihkeät ja leppoisammat hetket vuorottelevat juuri sopivasti. Ja päätös tyydyttää lukijan, niin kuin pitää. 

Ilkka Remes: Punarutto

WSOY

 

Toistossa on voimaa

Karsten Dussen Murhat ja mindfulness oli mainio lukukokemus ja maailmanlaajuinen hitti. Sen toinen osa ilmestyi juuri, joten pitihän sekin lukea.  

Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on suoraa jatkoa ensimmäisen kirjan tarinalle. Björn Diemel on asianajaja, joka on hoitanut mafiaporukoiden asioita. Kellarissa puoli vuotta vangittuna ollut mafiapomo Boris katoaa, ja Björn aikoo selvitä tilanteesta, tällä kertaa sisäisen lapsensa avulla. 

Alkupuolella tuntui siltä, että tämä on liian samanlainen kuin Murhat ja mindfulness, ja siksi en voinut välttyä ajatukselta, että olen jo lukenut tämän. Mutta edetessään kirja alkoi vetää oikein hyvin - ja sitä paitsi, toisto on viihteen keskeisin voimavara.

Suurin ero ensimmäiseen on oikeastaan se, että tämä on pienempi kertomus, tässä ei liikuta kovin paljoa. Enimmäkseen ollaan päiväkodissa ja Björnin kotona, jotka ovat sama rakennus. Tässäkin tarinassa juonensäikeitä eli Björnin ongelmia on todella paljon, ja runsaslankainen vyyhti on taiten kiedottu ja selvitetty. Huumori on kohdallaan. 

Seksikohtaukset ovat usein hankalia, niistä on vaikea tehdä mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Tämän kirjan ainoa intiimin kanssakäymisen kuvaus on vähintäänkin mielikuvituksellinen, ja se todellakin välttää kliseet. 

Tarinassa on myös (kirjallisuus-) ajankuvaa, joka tiivistyy tällaiseen virkkeeseen: ”Nainen voittaa miehen, maahanmuuttajataustainen voittaa syntyperäisen, homoseksuaalinen voittaa heteroseksuaalisen, nuori voittaa vanhan, terveysongelmainen voittaa terveen ja vasen voittaa oikean.” 

Dusse on elävä todiste siitä, että keski-ikäinen valkoinen heteromies voi yhä menestyä, jopa kirjallisuudessa. 

Suomennos on erinomainen. 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

Suom. Anne Kilpi

Aula & co

Kirjoittamisen kuolema

Juha Seppälän kirjoja on tullut luettua varsinkin 90-luvulla, Super market ja Hyppynaru jättivät jäljen tähän lukijaan. Uudemmista Merille jäi kesken, Rintalaa lukiessa oli ihan ookoo. 

Kehtolaulun koordinaatit ei sekään ole mikään helppo tai vetävä teos. Varsinaista juonta ei ole, on vain kuoleman teema ja sen ympärillä erilaisia ihmiskohtaloita.

Eniten tilaa saa viisikymppinen hautausurakoitsija. Hänen poikansa Tomas on tulossa vierailulle Ranskasta, isä ja poika eivät ole nähneet toisiaan 20 vuoteen. Eli eivät tunne toisiaan ollenkaan. Muita hahmoja on muutama, kaivossa lymyilevä rasisti, nainen, jolla on lemmikkirotta, hauturin isä ja isoisä, sekä kirjailija, joka kirjoittaa Kehtolaulun koordinaatit -nimistä kirjaa. Hahmoja yhdistää yksinäisyys, jokainen on tahollaan yksinäinen. Sirpaleisuutta korostavat EXT- ja INT- välikkeet. 

Kerronta loikkii sinne tänne aivan sattumanvaraisen tuntuisesti - ainakin minulle, joka luin kirjaa paloissa. Lähes jokainen virke on oma kappaleensa. Lauseenvastikkeita on ainakin alussa paljon, miksi? 

Kuolema-teeman kautta lähestytään tietenkin ihmiselon rajallisuutta, mutta yhtä paljon kirjallisuuden ja kirjoittamisen kuolemaa. 

”- - lukeminen ei enää ole lukemista; tiedon välitti lehti, jonka lukijat ovat vaihtuneet lehden verkkosivujen kuvien ja videoiden katselijoiksi. He ovat nyt lukijoita.”

Kaikki kirjoittavat kirjoja, usein dekkareita. Hesarin Vesa Sireniä ei mainita nimeltä, mutta hänet tunnistaa kyllä:

”Musiikkikriitikko oli yhtäkkiä joka alan asiantuntija, joka lähetettiin kriisialueelle etsimään human interest -aihetta, koska sellaisista lukijat pitivät eniten, heti rikosjuttujen jälkeen.”

Kehtolaulun koordinaatit sisältää monenlaista mietettä elämästä, kuolemasta ja kirjallisuudesta. Tulee mieleen, että ovatko nämä Seppälän omia ajatuksia? Ja sitten mainitaan tämän kirjan nimi, eli vahvistetaan tuo epäily, tai sitten ei. Samaa hämmentämistä Seppälä on tainnut harrastaa ennenkin. 

Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit

Siltala

Hieno pieni kirja, huono nimi

Luin kaikki Nina Lykken kirjat Storytelistä. Sen jälkeen palvelu tarjosi minulle samankaltaisia kirjoja, joista mielenkiintoisimmalta näytti Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin. 

Aubert on Lykken tavoin norjalainen, ja sehän on jo arvo sinänsä. Huonoa norjalaista kulttuurituotetta en ole vielä tavannut, päin vastoin. Lykke, Ylvis, Jon Fosse, Lilyhammer-tv-sarja, aivan briljanttia tavaraa kaikki tyynni.

Tässä kirjassa tapaamme arkkitehti Idan, joka menee mökille juhlimaan äitinsä 65-vuotissyntymäpäivää. Idalla ei ole miestä eikä lasta, ja se ahdistaa, onhan hänkin jo nelikymppinen. Siksi hän on aikeissa pakastaa munasolujaan, jos vaikka joskus saisi lapsen. Mökillä Idan pikkusisko Marthe kertoo olevansa raskaana, ja siitä Idan ahdistus kasvaa valtavaksi. 

Tämä on hieno kirja. On yksi paikka, pieneksi rajattu joukko. Ei (kaiketi) kirjoittajan omakohtaista traumaa, ei sotaa, vaan pientä ja fokusoitua kerrontaa. Plus mökkimiljöö tietysti. Olen itse kirjoittanut samanlaisista lähtökohdista, mikä toi mukavan lisän lukukokemukseen. 

Kirjan suurin ongelma on sen suomenkielinen nimi: lukiessa päässä soi koko ajan Ultra Bra. En halua minkään kirjan nimen tuovan minkäänlaisia korvamatoja mukanaan. Alkukielinen nimi on Voksne mennesker, joka ei taida viitata mihinkään biisiin, sen olisi voinut suomentaa mielestäni paremmin. 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Suom. Aino Ahonen

Gummerus