Kelpo dekkari joulukuisesta 40-luvun Savonlinnasta

En yleensä lue dekkareita, joten kesäloman aluksi ajattelin tehdä poikkeuksen. Storytelistä löytyi Anne Frostin Anna Mantken salaisuus, jolla lomailu lähti mainiosti käyntiin.

Kirjan tarinalla on todellisuuspohjaa: savonlinnalaiseen pankkiin unohtui itsenäistymisen melskeissä miljoona-aarre. Kirjassa eletään vuoden 1945 joulukuuta, ja tuo aarre varastetaan antiikkiliikkeen ikkunasta. Siitä alkaa seikkailu. 

Savonlinna on tuore ympäristö, en muista lukeneeni ensimmäistäkään Savonlinnaan sijoittuvaa kirjaa. Google Maps auttaa hahmottamisessa, on hauskaa etsiä kadunnimiä ja luoda miljöötä mielessään kartan avulla. Ensimmäisen kerran tein niin Joyce Carol Oatesin Putous-kirjan kanssa joskus silloin kun Google Maps oli aivan uusi, ja se oli mieleenjäävä kokemus. 

Anna Mantken salaisuuden keskiössä on tietenkin poliisi, Johannes Mäkiaho, ja hänen ympärillään poliisikollegoiden lisäksi lääkäreitä ja muita kaupunkilaisia. Tarina mutkittelee moneen suuntaan, vääriä vihjeitä seuraillaan, jotain oivalletaan, yllätyksiä tapahtuu, aivan niin kuin hyvässä dekkarissa kuuluu.

Mainioita hahmoja riittää, kuten yrttihoitoja tekevä lääkärin kotiapulainen tai muutama romanihahmo. Romanikulttuurin käytännöt aiheuttavat hyvää hankausta tarinaan, vaikka joitain niistä alleviivataan vähän liiankin paljon. 

Tarinan rytmitys toimii hyvin, Frost osaa venyttää hetkiä luodakseen jännitystä. Lopussa on komea huipennus, ja aivan viimeisenä vielä keikaus. 

Anne Frost: Anna Mantken salaisuus

Lector kustannus

 

Kotimainen kirjallisuus syntyy liian usein napanöyhdästä

Olen monesti ihmetellyt sitä, kuinka suomalaisessa nykykirjallisuudessa tuntuu olevan noin kaksi aihetta: oman navan ja omien ongelmien ympärillä pyöriminen, sekä toisen maailmansodan aikaiset tarinat. Olen viime kuukausina jättänyt todella monta kirjaa kesken, koska en jaksa taas uutta omanapamarinaa.

Uudessa Parnassossa kirjailija Joel Haahtela kirjoittaa aiheesta analyyttisesti ja viisaasti. 

”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.”

”Samalla kirjallisuudesta on kehkeytynyt viikkolehtien selviytymistarinoiden jatketta, itseään toistavaa mantraa.”

”Ihminen on yksinkertaisesti täynnä. Hän on täynnä itseään, omaa tunnettaan, omaa kokemustaan, omaa identiteettiään, omaa persoonallisuuttaan, omaa mielipidettään ja omaa menneisyyttään. Täyteen ahdettuun yksilöön ei mahdu juurikaan enää mielikuvitusta, hädin tuskin edes toista ihmistä.”

”Suomalaisen traumanpalvonnan kansallisena erityismuotona on talvi- ja jatkosota, joiden ydinmehusta pulppuaa uskomaton määrä kirjoja joka vuosi.”

”Kaikesta tapahtuneesta tulee subjektiivisesti niin merkittävää ja tärkeää, että trauman syntymisen kynnys madaltuu jatkuvasti. Trauma banalisoituu ja toisaalta normaali elämä muuttuu vaaralliseksi.”

”Jos maailma on kuitenkin täynnä pelkkää omaa kokemusta ja tunnetta, kuka enää kuuntelee toista?”

Joel Haahtela: Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina

Parnasso 3/2025