Ikävä kyllä ei

Pauli Hanhiniemi on suomirockin sanoittajien kermaa, siitä ei ole kahta kysymystä. Nyt häneltä on ilmestynyt esikoisromaani. Yltääkö hän samanlaiseen kukoistukseen myös kaunokirjallisuuden saralla?

Kaukopuhelun perusteella vastaus on ikävä kyllä ei.

Minna, Jykä ja Jani ovat parikymppisiä eteläpohjalaisia ja heillä on baari. Elanto on niukkaa, elämä pyörii pienissä ympyröissä. He keksivät että kannabiksesta saa pientä lisätienestiä. Ja jos jostain saisi kokaiinia, sillä saisi vielä parempaa bisnestä. Jani ja Minna lähtevät sitä Espanjasta hakemaan, ja huonostihan siinä käy.

Sitten on toinen tarinalinja. Siinä Jani ja Jykä kuskaavat vanhaa Saabia paalattavaksi ja sitten takaisin Trollhättaniin jotta rauta saisi uuden elämän uutena autona. Monenmoista kommellusta on luvassa, ja tarinalinjat tietenkin kietoutuvat toisiinsa.

Ensimmäinen kritiikkini kohde on kirjan rakenne: miksi nuo tarinat kerrotaan kahteen kertaan? Ensin alussa lyhyesti ja sitten toisella kertaa pitemmin. En keksi muuta syytä kuin kirjan lihottaminen, ja siihen tuo on kyllä tosi huono keino.

Toiseksi marisen kirjan tekstistä ihan yleisesti. Se on ihan hyvää tekstiä, mutta taviksen kirjoittamana se ei kyllä menisi minkään kustantamon julkaisukynnyksen yli. Se on sellaista tekstiä jota ensimmäisen proosatekstin kirjoittaja ensiksi kirjoittaa. Sellaista jonka jälkeen voi alkaa opetella kirjoittamaan paremmin, ja sitten ehkä kymmenennen tekstin kohdalla ollaan jo nekstillä levelillä. Tuon paremmin sitä en osaa kuvata. Lyhyestä näytteestä ehkä selviää mitä tarkoitan:

"Jani tunsi itsensä melkoisen mitättömäksi. Elämällä leikittely ei enää tuntunut itsestäänselvältä. Jania pelotti. Hän tajusi ajattelevansa niin. Ajattelevansa pelkoaan."

Jos haluaa konkreettisesti nähdä eron hyvän ja ei-ainakaan-vielä-niin-hyvän kirjoittajan välillä, voi lukea Riikka Ala-Harjan tuoreen En Saab -kirjan ja Kaukopuhelun peräkkäin. Niissä molemmissa kuskataan Saabia ja ne ovat lyhyehköjä. Mutta teksteissä on aivan huisi ero.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu
Docendo

Mainio genrehybridi

Posti toi minulle pari kuukautta sitten arvostelukappaleen Patricia G. Bertényin esikoisromaanista Salaisuuksien galleria. Se joutui odottelemaan vuoroaan tovin, mutta osoittautui kaikin puolin lukemisen arvoiseksi.

Kirja on melkoinen genrehybridi: dekkari, jännityskertomus, rakkaustarina, mausteena hiukan maagista realismia ja lopulta fantasiaakin. Ei siis erityisesti meikäläisen arkirealistiseen makuun sopiva, mutta oikein hyvä kirja joka tapauksessa, lupaava ja taidokkaasti kirjoitettu.

Muutaman kymmenen sivun jälkeen en kyennyt vielä hahmottamaan, kuka on päähenkilö - se selvisi oikeastaan vahingossa, kun tulin vilkaisseeksi takakanteen hiukan jälkijunassa. Siellähän se kerrotaan selvin sanoin: entinen FBI:n erikoisasiantuntija, taidehistorioitsija Jackie Saratoga on se, jonka ympärille tämä dekkarisarja kietoutuu. Jackiella on erikoinen kyky, hän kuulee taulut, ja muutenkin hänen aistimaailmaansa voi luonnehtia erityisherkäksi. Ihmiset ja heidän tunteensa tulevat tuoksuina Jackien nenään, eivätkä hänen fyysiset kykynsäkään ihan vähäiset ole. Pilvenpiirtäjään kiipeäminen sujuu tuosta vain.

Tarina sijoittuu San Fransiscoon. Sekään ei ole tällaiseen suomalaisista nurkista tykkäävälle ihan ykkösjuttu, mutta liekö kirjailijalla tähtäin maailmalla? En tunne tämän lajin markkinoita kovin hyvin, mutta mikä ettei tätä voisi Suomen rajojen ulkopuolellekin myydä. Ainakin miljöön kuvaus vaikuttaa luontevalta ja uskottavalta.

Bertényi on opiskellut taidehistoriaa, joten kuvataiteen faktat ovat hanskassa, ja ne ovatkin koko tarinan suola. Faktoja ei tuputeta liiaksi, vaan vähin erin, juuri sopivassa määrin. Muutenkin näkyy, että taustatyöt on tehty huolellisesti, oli sitten kyse autoista tai poliisitutkinnasta tai kuvataiteen historiasta.

Tarina ei ole mikään tuhansien lankojen virittely ja lopussa yhteen solmiminen, vaan se etenee suht suoraviivaisesti niin, että pitkin matkaa uusia hahmoja ja käänteitä tulee mukaan. Koska alusta alkaen on selvää että tästä kasvaa kokonainen dekkarisarja, tällainen juonenrakennustapa lienee järkevää. Materiaalia ja henkilöitä on paljon, mutta ei liikaa, lukija pysyy kyllä kärryillä.

Suoraviivaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kerrottaisiin heti, ei tietenkään. Lukijaa pidetään paljonkin pimennossa, ja juuri kun jotain on tapahtumaisillaan, leikataan toisaalle. Juoni vetää hyvin, rytmitys toimii. Dialogia on runsaasti, henkilökuvat rakentuvat keskusteluissa, ja lukijalle jätetään tilaa tulkita, hyvä. Puhuminen on melkein aina ohipuhumista, usein kysymykseen vastataan toisella kysymyksellä, sekin on merkki hyvästä kirjoittamisesta.

Kirja on huolellisesti tehty ja toimitettu, ainoastaan sivulla 170 on kummallinen kohta, jossa Jackie puhuu kuolleen isoisänsä kanssa varjoista, jotka seuraavat erästä miestä "kuin madot". Ja kohta Jackie "mietti hetken ja keksi paremman sanan olioille: - Madot."

Lopussa Bertényi jättää paljon ovia auki sarjan seuraaville osille, mutta vuosia sitten kuolleen Rodolfo-nimisen taiteilijan arvoitus kyllä paljastuu.

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria
Tammi

Tommi Läntisen tarinassa riittää käänteitä

Hotkaisin Susanna Ruuhilahden kirjoittaman elämäkerran Tommi Läntisestä yhdellä istumalla. Se kertoo olennaisen: kirjassa on imua.

Sain 80-90-lukujen vaihteessa kulkea Tommin porukoissa bändikaverina viiden vuoden ajan, joten minulla on sitä kautta erityinen intressi tähän kirjaan. Mutta yhtä hyvin se toimii sillekin, jolla moista intressiä ei ole.

Kirjan sivuilta piirtyy kuva moniulotteisesta ja paljon eläneestä ihmisestä, hyvine ja huonoine puolineen. Särmikäs ja lujatahtoinen, sitä Läntinen todella on, ja vaikka mukanakulkijoiden mielipidettä ei ehkä aina ole kyselty, on toisaalta äärimmäisen helppoa kun toinen tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo ja miten se saavutetaan - eikä koskaan mene sieltä missä aita on matalin. Minulla on pelkästään hyviä muistoja noista ajoista.

Tarina etenee jouhevasti, kerronta imee mukanaan. Enimmäkseen edetään kronologian mukaan, mutta toisinaan palaillaan taas taaksepäin, koska välillä edetäänkin teemoittain. Hiukan siitä syntyy toistoa, mutta se on ihan ookoo. Tarinassa riittää käänteitä, se kulkee varhaisesta tahtotilasta voittoihin ja myös pettymyksiin, sitten alkoholismin alhoon ja taas takaisin ylös.

Sen sijaan kustannustoimittamista kirja olisi kaivannut lisää. Muutamat hassut kirjoitusvirheet kuten bernoo (Pernod) tai Liikkuva lapsi (Liikkuvat lapset, turkulainen yhtye) vielä ymmärtää, mutta kanssakulkijoiden sitaattien persoonamuotojen vaihtelussa ei ole mitään tolkullista: "Ilmarin synnyttyä Mirja alkoi olla enemmän huolissaan Tommin voinnista. Sitä ennen minua [=Mirjaa] ohjasi ajatus, että jokainen vastaa itsestään - -"

Kirjan loppupuolen pohdinnat taiteilevat naistenlehtijutun kvasiaforismien rajalla, mikä sanotaan ääneenkin: "Nämä ehkä kliseisiltä kuulostavat sanat ovat nykyajan elämänviisauksia." Korkealentoisia ajatuksia olisi voinut maadoittaa enemmän konkretiaan, yksityiskohdissa kiinnostavuus piilee. Onneksi niitä on tähän teokseen kirjattu messevä määrä.

Susanna Ruuhilahti: Tommi Läntinen. Ääretön ikävä. Ura ja elämä
Minerva