Vapaus syntyy tiukoista rajoista

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -kirjat ovat näkyneet paljon kirjasomessa, ja lehtiarvostelutkin ovat olleet kehuvia. Tutustutaanpa siis.

Tilavuuden laskemisesta on tapaus jo siksi, että näitä on kuulemma tulossa peräti seitsemän kappaletta. Kolme on suomennettu, viisi kirjoitettu. Kaikissa on sama idea: Tara Selter -niminen nainen elää samaa päivää, marraskuun kahdeksattatoista, yhä uudelleen ja uudelleen. Päiväni Murmelina -elokuvan idea siis. 

Tara ei kuitenkaan ala käyttää tilannetta hyväkseen manipuloimalla maailmaa. Ei ollenkaan. Aluksi hän ihmettelee, sitten tekee tutkimuksia miehensä kanssa siitä, miten tilanne on voinut syntyä, sitten tylsistyy, ja lopulta alkaa odottaa sitä, että päivä on toistunut 365 kertaa. Ehkä silloin kierre katkeaa. No, ei katkea, senhän voi arvata, kun kerran kirjoja tulee kuusi tämän jälkeen.

Hienoja oivalluksia kirjailija kyllä tilanteesta saa. Psykologisia, filosofisia, eksistentiaalisia, ja jopa ekologisia. On nimittäin niin, että kaikkien muiden kuluttamat tavarat palaavat uutena päivänä paikoilleen, ja Tara on ainoa, joka kuluttaa maailmaa. Paljon saa kirjailija irti aiheesta, isoja teemoja. Mutta ei niitä voi tässä paljastaa, lue itse.

Näköjään ranskalaisessa kirjallisuudessa eksistentiaaliset kysymykset ovat tavallisia - käsittelihän edellinen ranskalaiselta kirjailijalta lukemani kirja ajan murtumista. Näin ehdin ajatella, kunnes minulle selvisi, että tämähän on TANSKALAINEN. Ei saisi tällä tavalla lukijaa hämätä, sijoittaa tarinaa Ranskaan, varsinkaan jos on tanskalainen. 

Jonkinlaisena johtoajatuksena kirjassa on carpe diem: elämme elämäämme niin, että päivät vain kuluvat ja aika valuu käsistämme:

”Olemme tottuneet elämään tämän tiedon kanssa tuntematta joka aamu huimausta, ja sen sijaan että liikkuisimme maailmassa varovasti ja epäröiden, jatkuvan ihmetyksen vallassa, käyttäydymme kuin mitään ei olisi tapahtunut, pidämme kummallisuutta itsestäänselvyytenä ja meitä huimaa, jos elämä näyttäytyy sellaisena kuin se on: epätodennäköisenä, arvaamattomana, kummallisena.”

Spefitarinan lisäksi tämä kirja on ylistys kirjallisuudelle, kirjoitetulle sanalle: paperi muistaa.

Ballen tekstissä on hyvä rytmi: painavia ajatuksia ja niiden väleissä yhdentekeviä hetkiä. Liikettä, tarkentamista yksityiskohtiin. Niistä hyvät kirjat syntyvät.

Kaikkein eniten minua tässä kirjassa viehättää kuitenkin sen äärimmäisen tiukka rajaus: yksi henkilö, yksi paikka. Pieni on parasta. Ja siitä on sitten varaa kasvattaa muissa osissa.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Kosmos

Rankat tarinat, kaunis kieli

Anne Dahlin esikoisromaani Sinussa asuu tuulet tuli kirjagramissa vastaan, ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Varausjonossa meni kuukausi, mutta nyt kun sain kirjan, luin sen nopeasti. 

”Anne Dahlin esikoisromaani Sinussa asuu tuulet kertoo salaisuuksista ja ylisukupolvisesta häpeästä, elämän sattumanvaraisuudesta, näkymättömistä tahroista, ulkopuolisuudesta, valinnoista, muistamisesta ja unohtamisesta.” Näin sanoo takakannen teksti.

Alusta asti minua viehättää kirjassa sen epäsuora kerronta, lukijalle annetaan tilaa ajatella ja oivaltaa. Samoin tunteiden ambivalenssi on koko ajan läsnä, viha ja rakkaus kulkevat käsikkäin. 

Kirjassa kerrotaan monen ihmisen tarina, mitään pääjuonta ei ole. Näitä ihmisiä yhdistää heidän kovat kohtalonsa, tarinat ovat varsin rajuja ja rankkoja. Iloa on vähän. Suurin osa hahmoista on naisia, joita huonot miehet kohtelevat huonosti, ja elämässä on epäonnea.

Sivulla 66 kirjan ydinajatus sanotaan ääneen: ”Jotenkin ne kertomusten naiset olivat ulkopuolella omista elämänvalinnoistaan, eivät oikein päässeet kokonaisiksi koskaan, ja niiden naisten elämä valui odottamiseen ja ikkunasta tuijottelemiseen.”

Aivan alussa tuntui, että ihmisiä on liikaakin, ja kun vielä minäkertoja vaihtuu, lukijaa haastetaan. Myös ajassa liikutaan eestaas, aikajänne yltää toisesta maailmansodasta nykypäivään. Mutta jo ennen puoltaväliä ihmiset alkavat tulla tutuksi, ja kun Aura saa muita enemmän tilaa, lukijan osa helpottuu ja kirjan imu kasvaa.

Dahlin hieno, runollinen kieli tekee lukemisesta nautinnollista - ja tietenkin se tekee myös komean kontrastin rankkoihin ja liikuttaviin ihmiskohtaloihin.

Tarinoita yhdistävä tekijä, kirjan punainen lanka, on  päiväkirja, joka kulkee kädestä käteen, polvesta ja perheestä toiseen, ja siitä langasta syntyy Sinussa asuu tuulet.

”Naurattaa, kun ihan kaikki niin samanlaisia ollaan. Kirja täynnä puhumattomia ja jokainen turhanaikaisesti kyyryssä kulkee.” (s. 159)

Hieno kirja.  

Anne Dahl: Sinussa asuu tuulet

Momentum kirjat

Keskinkertaisuudesta kohtalaisuuteen

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen olen lukenut jo kahdesti, koska se on erinomainen kirja. Idea suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden eroista on vain kertakaikkisen loistava, ja se, että kaikki tiivistyy yhteislauluun, lämmittää tietysti musiikinopettajan sydäntä.

Muutkin Nousiaisen kirjat ovat viihdyttäneet minua, joku enemmän, joku vähemmän. Miksi en siis lukisi uusinta Ratakierrosta. 

Ratakierros kertoo juoksemisesta ja unelman tavoittelemisesta. Näin kirja alkaa: ”54,51. Niitä numeroita kohti kuljen seuraavat kaksi vuotta. Tai oikeastaan minun täytyisi päästä niiden numeroiden alle. Tuloksen pitää olla vähemmän kuin toisen juoksijan tulos.” 

Sitten lukijaa kuljetetaan Nousiaisen treeneissä ja kilpailuissa kahden vuoden ajan. Tunnelmat vaihtelevat toiveikkuuden ja itseinhon välillä. Kirjailija kohtaa monenlaisia vaikeuksia, niin kuin kirjoissa pitää. Tai oikeastaan vaikeuksia on vain yksi, nopeus ei kehity toivotulla tavalla.

”Olisinpa kadottanut jotain muuta kuin nopeuden. Vaikka avaimet, lompakon tai uskoni demokratiaan. Miksi juuri nopeus ja miksi juuri nyt kun seuraava kilpailukin koputtelee jo ovella?”

”Tein itse asiassa jo kauan sitten päätöksen kirjaprojektista luopumisesta. Ketään ei voi kiinnostaa viisikymppisen miehen juoksupäiväkirja yrityksistä nousta keskinkertaisuudesta kohtalaisuuteen.”

No kiinnostaahan se, en liene ainoa, joka kirjan on loppuun lukenut. Varsinkin kun mukana on hauskoja kiteytyksiä, joista Nousiainen tunnetaan. 

”Kukaan ei ole turisti omalla maallaan.”

”Minun täytyy jatkaa heittämistä, vaikka pikkulapset ja terve järki olisivat siitä eri mieltä. Heittävä ihminen ei sammaloidu. Tai no varmaan hänkin sammaloituu, mutta lähistöllä ei ole enää häiritseviä esineitä joihin heittäjän sammaloitunutta ruumista etsivät omaiset kompastuisivat.”

Hauska ja viisas kietoutuvat monesti yhteen, niin kuin elämässä toisinaan.

”Kun tässä iässä nivelet eivät ole joustavat, niin periaatteiden täytyy olla.”

”Kirjallisuus ja tv ovat olleet minulle harrastuksia, joihin päädyin, kun ei ollut koulutusta muihin töihin. Ja tämä juoksu on intohimo. Ja tämä näyttää ulospäin täydellisen mitättömältä. Ja siinä suuruus onkin.”

Kirjoittaja eksyy toisinaan aiheestaan melko kauas, ja hyvä niin. Esimerkiksi suomalaisten nimien rytmin pohdiskelu on avartavaa: etunimi kaksi tavua, toinen nimi kolme tavua. Niin on minulla, vaimollani, lapsillani, vanhemmillani. Hassua.

Miika Nousiainen: Ratakierros

Otava

Tiukka rajaus tekee hyvän taideteoksen

Vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaista olen aiemmin lukenut Kinnusen ja Statovcin teokset. Helmi Kekkosen LIV! on kolmas. 

LIV! on hieno yhdistelmä yksinkertaista kerrontaa, arkisia tapahtumia ja pieniä viisauksia - ja upeita lauseita. On kolme siskosta, Ellen, Telma ja Livia, ja heidän vanhempansa, kesämökki, kesä. Näkökulmat vaihtelevat henkilöiden välillä. 

Puoliväliin asti kirja on hidasta, arkista kerrontaa. Sitten kun alkaa tapahtua, kerronta muuttuu radikaalisti. Ja kuinka hienoon suuntaan se muuttuukaan! Kerronta menee rikki, hengästyy, vioittuu, niin kuin Liv. Liv on tavannut salaperäisen miehen, johon hän ihastuu mielikuvissaan, ja treffit menevätkin aivan toisin kuin Liv oli kuvitellut: mies osoittautuu väkivaltaiseksi, ja Liv menee rikki.

”Että sen pelon on tarkoitus suojella teitä. Se ei ole oikein, mutta sellainen tämä maailma on.”

Tarinassa ei ole mitään uutta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta on kerrottu tuhansia ja taas tuhansia tarinoita, mutta kerrontatapa on upea. Ja se on juuri se, mikä kaunokirjallisuudessa on olennaista. Säätilakin seuraa kirjan tunnelmaa.

Parasta tässä kirjassa on tiukka rajaus. Kekkosella on fokus hallussa, ja se on hyvän taideteoksen merkki.

Helmi Kekkonen: Liv!

Siltala

Mutta silti, kaipaa

Luulin että olen joskus lukenut Monika Fagerholmia, mutta totuus taitaa olla, etten ole. 

Kas kun jossain sanottiin, että Fagerholmin kieli olisi kaikkialla samankaltaista, omanlaistaan. Luettuani Kuka tappoi bambin? -kirjan voin sanoa, että en ole tällaista kieltä ennen lukenut, missään, koskaan.  

Omalaatuinen kertojanääni tulee nimittäin heti esiin, ja se on komeaa. On valtavasti toistoa, sanojen, sanaparien, fraasien, jopa tapahtumakuvausten toistoa. Teksti poukkoilee kurittomasti ja villisti sinne tänne, ja toistuvat lauseet saavat uusia merkityksiä toistuessaan. Erilaisia välimerkkejä viljellään kuin rypsiä pellolla. 

Tähän tapaan: ”Ei, ei! Ei hän rakasta Gustenia enää, mutta silti, kaipaa, joskus niin että tekee kipeää… Jotain mitä heillä oli yhdessä, sitä ajoittaista kepeyttä, adults by daylight… Just kids.”

Tämä on vaativaa luettavaa, mutta niin kuin vaativat tekstit yleensä ovat, myös erittäin antoisaa. Eivät sanat ja lauseet sattumalta näin ole järjestyneet. Näin niiden pitääkin olla, juuri näin. Mietittyinä paikoilleen, silti keveinä. 

Juoni ei ole juoni perinteisessä mielessä, vaan se on henkilöhahmojen syventämistä palanen kerrallaan. Kaiken taustalla on joukkoraiskaus, josta ei aluksi puhuta juuri mitään. Synkkä pohjavirta kuitenkin lähtee liikkeelle aivan alkumetreillä, kun muiden lauseiden seassa on yhtäkkiä: ”Raaka joukkoraiskaus Annelise Häggertin kotona.”

Vasta kirjan puolivälissä aletaan sitten syventyä tuohon raiskaukseen ja sen seurauksiin. Itse tekoa ei juuri kuvata, vaan kaikkea sen ympärillä. Ihmiset ja heidän kohtalonsa tulevat tutuiksi, syvällisesti ja ilmavasti. Suomentajan työ ei ole ollut helppo, Laura Jänisniemi on tehnyt mainion työn.  

Hieno teos. 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Suom. Laura Jänisniemi

Teos

Kirjeitä rikolliselle

Tykkäsin joskus kauan sitten kovasti Anja Snellmanin kirjoista. Mutta sinä aikana kun tämä blogi on ollut olemassa häneltä ei kovin kiinnostavia kirjoja ole ilmestynyt. Olen näköjään lukenut kaksi, Lähestymistä en oikein ymmärtänyt ja Antautuminen oli vinkuiitakirjallisuutta. 

Taina oli Turun kirjamessujen kirjasome-tilaisuudessa ja sai sieltä Snellmanin uusimman teoksen, Kirjeitä sotapäällikölle. Kiitos siitä. 

Kun kirja kerran tuossa saapuvilla oli, luin sen. Se kertoo terapiakeskus Vastaamoon tehdystä tietomurrosta. Siinä Snellman kirjoittaa viisikymmentäyksi kirjettä kyberrikolliselle. Kirjeissä hän yrittää ymmärtää, millainen ihminen tämä rikollinen on. Ja hän pohtii sitä, kuinka valtava rikoksen mittakaava on. Ja kuinka maailma on päässyt menemään tällaiseksi. 

Lisäksi kirjassa on päiväkirjamerkintöjä ja katkelmia rikoksen takia kesken jääneestä romaanista. Jälkimmäiset tuntuvat pelkältä täyteaineelta. 

Tämä kirja on varmaan tarpeellinen ja kiinnostaa kaiketi ainakin rikoksen uhriksi joutuneita. Snellman kirjoittaa hyvin, niin kuin kokenut kirjoittaja kirjoittaa. 

Mutta ei tämä kovin kaksinen romaani ole. 

Anja Snellman: Kirjeitä sotapäällikölle

WSOY

Suomalaiset merihädässä

Olen pari kertaa yrittänyt kuunnella äänikirjoja. En osaa, en sitten millään. Niinpä luin myös Titanicin suomalaiset -teoksen, vaikka tiedän että se ei ole kirja vaan audiodraama. 

Teos toimii kyllä pelkkänä lukukokemuksenakin, oikein hyvin. Näkökulma pysyy tiukasti siinä mihin otsikko sen fokusoi, Titanicilla matkustaneissa suomalaisissa. Heidän matkaansa seurataan alusta katkeraan loppuun asti, ja mukana on sekä dramatisoitua dialogia että dokumentteja, kuten arkkiveisuja ja lehtijuttuja. Myös eri alojen tutkijat kertovat näkemyksiään. 

Mihinkään ei pysähdytä kovin pitkäksi aikaa, mikä on viisas valinta. Lukija pysyy valppaana, ja epäilemättä kuunnellessa tällä on vielä paljon isompi merkitys. Puhujia on paljon, ja sekin rikastuttaa tekstiä valtavan hyvin. Repo ja Kouki ovat tehneet ison työn kasatessaan ja dramatisoidessaan tämän mielenkiintoisen ja vetävän kokonaisuuden. 

Mutta äänenä tämä kyllä silti pitäisi kuunnella, se on selvä. E-kirjan teksti kun on hiukan luonnosmaista, fonttikoot vaihtelevat, lyöntivirheitä on jonkun verran, puhujien nimet epäloogisesti merkitty. Näitä audiodraamassa ei tietenkään ole, joten älä tee niin kuin minä tein. Kuuntele tämä. 

Niina Repo ja Akseli Kouki: Titanicin suomalaiset. Kuohuihin uponneet unelmat

Storytel Original

Kompastuuko Harari, ei sillä ole väliä

Yuval Noah Hararin teokset ovat olleet mainiota ja mielenkiintoista luettavaa. Niinpä tartuin uuteen Nexukseen heti kun se ilmestyi.  

Nexus kertoo ”tietoverkkojen lyhyen historian”. Ei kuitenkaan kovin lyhyesti, vaan varsin seikkaperäisesti, toisinaan hiukan liiankin. Kirjan maalina on se, miten tekoälyn tuloon pitäisi suhtautua. Tuhoaako se meidät vaiko pelastaa? Asiastahan on kirjoitettu kilometreittäin, ja moni on julistanut tuomiopäivän olevan kulman takana. 

Kirja sai Hesarissa melkoista tylytystä, kun toimittaja Niclas Storås kirjoitti ”tietokirjallisuuden supertähden kompastuvan pahemman kerran”. En tiedä, kuka on oikeassa, eikä tiedä kukaan muukaan. Tulevaisuus näyttää sen sitten aikanaan.

Hararin tärkein viesti on tällainen: ”Luodaksemme viisaampia verkkoja meidän täytyy - - hylätä sekä naiivi että populistinen näkemys informaatiosta, sysätä syrjään erehtymättömyyskuvitelmamme ja omistautua kovalle ja varsin arkiselle työlle rakentaaksemme instituutioita, joilla on voimakkaat itsekorjaavat mekanismit.”

Ihan tolkullinen viesti minun nähdäkseni, tuota viestiä Harari kirjassa perustelee monin huomioin ja tarinoin ja tutkimuksin ja keskusteluin.

Kirjan parasta antia ei olekaan sen mahdollinen profeetallisuus, vaan noihin perusteluihin liittyvät jutut ja yksityiskohdat. 

Kuten se, että homo sapiensin menestyksen salaisuus on se, että olemme lahjakkaita käyttämään informaatiota yhdistämään suuren määrän yksilöitä. Emme hallitse maailmaa siksi että olemme niin viisaita, vaan koska olemme ainoita eläimiä, jotka pystyvät tekemään joustavaa yhteistyötä suurena joukkona. Tämä toki on tuttua Hararin edellisistä kirjoista.

Ensimmäinen ihmisten kehittämä informaatioteknologia on tarina. Voidakseen tehdä yhteistyötä sapiensien ei tarvitse tuntea toisiaan henkilökohtaisesti; meidän tarvitsee vain tuntea sama tarina. Sama tarina voi olla tuttu miljardeille yksilöille.

Yksi kirjapainotaidon keksimisen seurauksista oli noitavainot. Dominikaaniveli nimeltä Heinrich Kramer julkaisi vuonna 1487 kirjan nimeltä Malleus Maleficarum - Noitavasara. ”Se oli noitien paljastamisen ja tappamisen tee se itse -opas, jossa Kramer kuvasi yksityiskohtaisesti maailmanlaajuista salaliittoa ja keinoja, joilla rehdit kristityt voivat paljastaa noidat ja estää näiden juonet. Erityisesti hän suositteli käyttämään hirvittäviä kidutuskeinoja tunnustusten saamiseksi noituudesta epäillyiltä ja väitti järkkymättömästi, että ainoa sovelias rangaistus syyllisille on teloitus.” 

Kirjapainotaito mahdollisti Noitavasaran ennennäkemättömän nopean leviämisen, ja kohta koko Eurooppa oli sekaisin. Noin 50 000 ihmistä tapettiin noitina. Nikolaus Kopernikuksen samoihin aikoihin julkaisema teos ei myynyt juuri yhtään, koska se ei ollut samalla lailla mukaansatempaava ja jännittävä. Mitä nyt siirsi maan kiertämään aurinkoa.

Kopernikus, samoin kuin esimerkiksi Tyko Brahe, René Descartes tai Spinoza, Voltaire, Diderot tai Rousseau eivät kukaan olleet missään akateemisessa asemassa. Heidän kirjoituksiaan julkaisivat tieteelliset yhdistykset, jotka edistivät tiedettä yliopistojen rinnalla.

Aikana ennen informaatioteknologiaa ei demokratia voinut toimia isoissa valtioissa, kun ei pystytty keskustelemaan.

Kulakkien likvidointi Neuvostoliitossa oli 1900-luvun noitavaino. Se oli vain paljon tehokkaampi, koska tieto kulki nopeammin. Radio mahdollisti stalinismin. Sitten Stalin kehitteli salaliittoteorian murhaavista juutalaisista lääkäreistä. Kun hän sai sydänkohtauksen vuonna 1953, tuo teoria koitui hänen kohtalokseen. Oma henkilääkäri oli kidutettavana, eikä oma porukka uskaltanut kutsua lääkäriä, koska jos Stalin olisi toipunut ja huomannut juutalaisen lääkärin, olisi kaikki asianosaiset teloitettu. Niinpä diktaattori jätettiin kusilammikkoonsa kuolemaan. 

Raamatun rakentumisessa perimmäinen valta ei ollut kirjoittajilla, jotka kirjoittivat erinäisiä uskonnollisia traktaatteja, vaan kuraattoreilla, jotka loivat suositusluetteloita. Juuri tällaista valtaa käyttävät sosiaalisen median algoritmit. Tuhansia vuosia profeetat, runoilijat ja poliitikot ovat käyttäneet kieltä yhteiskunnan manipuloimiseen, nyt tietokoneet oppivat tekemään saman.

Tekoäly ei kehity ihmisen tasoista älyä kohti. Se kehittyy aivan toisentyyppistä älyä kohti.

”Kun Securitaten agentit saivat 1970-luvun lopussa selville, että jotkut romanialaiset kirjoittivat Radio Free Europelle nimettömiä kirjeitä, joissa nämä arvostelivat järjestelmää, Ceauşescu järjesti maanlaajuisen kampanjan kerätäkseen käsialanäytteen Romanian kaikilta 20 miljoonalta kansalaiselta.” Osa kirjeistä oli kirjoitettu kirjoituskoneella, mistä syystä jokaisesta kirjoituskoneesta tallennettiin näyteteksti.

Suomennos on luistava, sitä on hyvä lukea. Muutamat sananvalinnat pistävät silmään, kuten mukamas tai yhtikäs, jotka eivät minun käsitykseni mukaan kuulu tällaiseen tekstiin.

Yuval Noah Harari: Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia

Suom. Tapani Kilpeläinen

Bazar

Turboahdettu mestariteos

Pajtim Statovcin teokset olen lukenut kaikki, ja olen tykännyt jokaisesta. Hiukan epäilytti, kun uuden Lehmä synnyttää yöllä -teoksen sanottiin sijoittuvan Suomeen ja Kosovoon. Eikö se muuta keksi, aina samat jutut? 

Ja vielä enemmän epäilytti teoksen alku: päähenkilö aikoo elää perheettömänä ja sanoo, tietenkin: ”- - päätän tappaa itseni.” Ei kai taas joku oman navan tuijottelija, joka löytää navastaan ylitsepääsemättömiä ongelmia?  

Ja päähenkilö on Kujtim, kirjailija, melkein saman ikäinen kuin Pajtim. Ei kai luvassa ole autofiktiota? Ei hemmetti. Eikö se muuta keksi? 

No, kyllä se keksii. 

Lehmä synnyttää yöllä on aivan huikea kirja, oikea mestariteos. Siinä on Statovcin aiemmista kirjoista tuttuja teemoja, sotaa, köyhyyttä, rasismia, kahden kulttuurin välissä elämistä, homofobiaa, kieroja perhesuhteita ja niin edespäin. Mutta kaikki turboahdettuina: jokainen luku on kuin novelli, jossa asiat lähtevät menemään pieleen, ja sitten ne menevät enemmän pieleen, ja sitten vasta katastrofi syntyykin. 

Tarina etenee kahdessa aikatasossa vuorovedoin. On noin kymmenvuotias Kujtim, joka vierailee sukunsa luona Kosovossa ja käy koulua Suomessa. Ja on nykyajassa elävä aikuinen Kujtim, joka lähtee äitinsä kanssa lomalle Suomesta Kosovoon. Ajalliset rajat ovat sopivan tiukat, eikä lukijan tarvitse yhtään pinnistellä pysyäkseen kyydissä. Kirja on suorastaan helppolukuinen. Rakenteeltaan, mutta ei sisällöltään.

Jossain kirjaa luonnehdittiin ”vimmaiseksi”. Sitäkin se on, ja se on helppo osoittaa: virkkeet ovat hengästyttävän pitkiä, yleensä kappaleen mittaisia. Samasta syystä Iida Rauman Hävitystä on luonnehdittu samalla sanalla. Kieli on todella rikasta ja elävää, tätä lukee ilokseen. Ainoa hiukan häiritsevä asia ovat usein toistuvat vertaukset, jotka tosin aina ovat älykkäitä ja oivaltavia. Ihan näin paljon niitä ei mielestäni kuitenkaan tarvittaisi. 

Ensimmäinen luku on todella väkevä, ja siinä on paljon samaa kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen synnytysluvussa. Ajattelin, että näinhän lukija saadaan mukavasti koukutettua, tai ei oikeastaan ollenkaan mukavasti vaan iljettävästi ennemmin. Ja sitten voidaan kuljetella tarinaa vähän leppoisammin. No, sitä leppoisaa ei sitten juuri tule, vaan tulee toinen toistaan väkevämpiä ja inhottavampia lukuja, joissa kaikki menee niin vikaan kuin vain voi mennä, ja sitten vielä enemmän. 

Kirjassa on myös metataso, jossa päähenkilö pohdiskelee kirjailijuuttaan, ja tällä tasolla on epäilemättä paljon oikeita, omakohtaisia ajatuksia. Ja myös niitä, jotka eivät ole.  

Kirja on todella synkkä, köyhyys ja sota ja kierot perhesuhteet näytetään todella hienolla tavalla. Kuinka rikkinäisiä ihmiset voivat olla, ja kuinka rikkinäisyys kulkee ihmisestä ja polvesta toiseen. Statovci kuitenkin kirkastaa kokonaiskuvan viimeistään siinä kohtaa, kun Kujtim kirjoittaa kansalaispalautetta Suomen pääministerille sivulla 250, silloin ei voi kuin nauraa. 

Ja taas vakavoitua. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Otava

Näin teet osuvan kirja-arvion

Tämä kirjablogi on kymmenvuotias, mikä antaa hyvän syyn koota yhteen vuosien tuomaa viisautta kirja-arvion tekemisessä. Tässä ohjeet, joiden avulla teet helposti, nopeasti ja erehtymättömästi napakan arvion lukemastasi kaunokirjasta. 

Kuva tehty tekoälysovelluksella.

1. Arvottaminen. Onko kirja taidetta vai viihdettä?

Aluksi tulee määritellä, onko teos korkeaa vai matalaa kirjallisuutta. Tämä on hyvin helppoa: ota kirja käteen, raota sitä hiukan ja plärää sivut läpi. Koko opus tulee käydyksi läpi vain muutamassa sekunnissa. Tai tarkalleen ottaen tällä menetelmällä paljastuu vain puolet, koska sivuista näkyvät vain päällimmäiset, mutta otos on riittävä sellaisenaan. 

Jos uloskirjoitettua dialogia on paljon, kirja on viihdettä. Jos dialogia ei näy lainkaan, kirja on taidetta. Tämä pätee valitettavasti vain kotimaiseen kirjallisuuteen.

2. Juoni ja teemat. Millainen on tarinaa eteenpäin vievä konflikti?

Viihdekirjassa ulkoinen konflikti kuten murha on paras.

Taidekirjassa konfliktin on hyvä olla psykologinen, toisin sanoen päähenkilön pään sisällä. Kätevimmin se syntyy, kun päähenkilöksi laitetaan perheetön ihminen. Perheen perustaminen pakottaa kääntämään katseen poispäin omasta navasta. Jos päähenkilön katse suuntautuu omaan napaan, sisäisiä konflikteja syntyy kuin itsestään. 

Kirjaa ei tarvitse lukea, koska edellä mainitut asiat selviävät todennäköisesti takakansitekstistä.

3. Suosio. Tuleeko kirja myymään hyvin?

Viihdekirja myy parhaiten, kun se on dekkari tai chick-litiä. Jälkimmäisen genren suosion syy on se, että lukijat ovat joka tapauksessa naisia. 

Taidekirja myy, jos aiheena on jokin näistä kolmesta: a) autofiktio, b) sota, c) queer. Varminta on, jos kaikki kolme ovat läsnä. Kaksikin on parempi kuin yksi.

Nämäkin asiat selviävät todennäköisesti takakannesta, mutta eivät aina. Saatat joutua lukemaan ainakin osan kirjasta.

P.S. Kaikkea mitä netissä lukee ei kannata ottaa ihan vakavasti.

Kasarinostalgiaa ja innovatiivisuutta

Bogart Co. oli 1980-luvulla Suomen ykkösbändi. Se ei ollut kuin muut, vaan bändi sekä näytti että kuulosti erilaiselta. Ja se herätti tunteita, laidasta laitaan. 

Aku-Tuomas Mattila on tehnyt ison työn tallentaessaan Bogart Co:n tarinan kansien väliin. Suuruus näkyy sekä kirjan tiiliskivimäisessä ulkoasussa että tekstin laadussa. Tarina etenee jouhevasti, lukijan on helppo pysyä sen imussa. Kaikki bändin jäsenet pääsevät paljon ääneen, myös vuonna 2021 menehtynyt Johnny Gustafsson. Ja koska kaikki tieto on ensi käden tietoa, jutut ovat paitsi luotettavia myös moniulotteisia.

Monessa asiassa Bogart Co. raivasi tietä. Päällimmäisenä näkyvät tietenkin turbokasarilook, kimaltavat ja sporttiset vaatteet, takatukat, värikäs lavashow, ja ennen näkemättömät mainosdiilit. Mutta musiikillisesti bändi oli todella edellä aikaansa, kun se tarttui kaikkeen 80-luvun uuteen tekniikkaan. Syntikat, sekvensserit ja samplerit olivat kasarilla yleisesti pannassa, mutta nykyään kaikki musiikki tehdään niillä.

Historiikissa on tärkeä kertoa tuollaisista innovatiivisista ja rohkeista asioista, mutta vielä tärkeämpiä ovat ihmisten kesken tapahtuneet sattumukset. Niitäkin kirjassa riittää vaikka kuinka paljon, vaikka epäilemättä aika moni juttu on jouduttu jättämään poiskin. 

Itselleni kirjassa on kiinnostavaa myös se, että 80-luvun puolivälissä levytimme Uman namu -yhtyeen kanssa samassa studiossa kuin Bogart, ja 80- ja 90-lukujen vaihteessa soitin Boycottissa, joka oli saman ohjelmatoimiston asiakas kuin Bogart Co, ja meillä oli sama miksaaja. Tuttuja hahmoja siis vilahtelee kirjassa jatkuvasti. 

Hieno kirja, ja kiinnostava, olit sitten fani, vihaaja tai autuaan tietämätön koko yhtyeestä. 

Aku-Tuomas Mattila: Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen.

Sammakko

Inhottavien eläinten näkökulmaa lapsille

Lastenkirjoja en ole vähään aikaan lukenut, koska oma jälkikasvu on jo ehtinyt täyteen ikään. Niinpä oli piristävää tarttua Reetta Niemelän (teksti) ja Sanna Pelliccionin (kuvat) Älä vihaa minua -teokseen. 

Kirjassa hypykki-hämähäkki esittelee erilaisia eläinystäviään. Kaikki nämä ystävät ovat sellaisia, joita ihmisillä voi olla syytä vihata, pelätä tai inhota. Punkki, rotta, susi, varis, kyy, kaikista hypykillä on jotain hyvää sanottavaa. Hypykki avaa eläinten näkökulmaa ja opettaa lukijan (tai kuulijan, jolle kirjaa luetaan) ymmärtämään, että me kaikki eläimet olemme samanarvoisia ja tärkeitä, eikä toinen ole toista pahempi. 

Kirjemuotoinen teksti toimii todella hyvin. Sen avulla vanhempi, joka itsekin todennäköisesti ainakin inhoaa jotain näistä eläimistä, pystyy kasvattamaan uudesta sukupolvesta entistä avarakatseisemman. 

Kuvat ja teksti on asemoitu hyvin, kirjaa on miellyttävä lukea, ja tekstit ovat sopivan mittaisia pienenkin lukijan silmille. Mainio ja tärkeä teos. Ja aina ajankohtainen. 

Reetta Niemelä ja Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille

Karisto

Ikuinen elämä, miten ja miksi

Tiina Raevaaran kolumneja luen säännöllisesti Suomen kuvalehdestä, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole vielä lukenut. Lukemista kyllä riittää, sillä Raevaara on hämmästyttävän tuottelias: pelkästään tänä vuonna häneltä on julkaistu jo kolme kirjaa. 

Ikuisen elämän lyhyt historia kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan. Samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja olen lukenut parin viime vuoden aikana useitakin, esimerkiksi Maija-Riitta Ollilalta, Petteri Järviseltä ja etenkin Nicklas Brendborgilta. 

Raevaara on erinomainen kirjoittaja, joten ei ole yllätys, että teksti vetää hyvin. 

Hän pohdiskelee aluksi sitä, kuinka pakkomielle kuolemattomuudesta on ollut ihmisten keskuudessa aina - eniten rikkaalla eliitillä. Sitten Raevaara kertoo, millä tavoin kuolemaa on mahdollista lykätä. 

Olennainen kysymys on myös miksi: miksi kuolema pelottaa, miksi kukaan edes haluaisi ikuista elämää? Kirjan viimeisen luvun otsikko on ”Kohti todellista ihmisyyttä”. Mitä kirjoittaja siinä sanoo, se sinun pitää itse lukea.

Tiina Raevaara: Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan

Like

Lempeä ja virkistävän epäajanmukainen

Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi on ollut näkyvästi esillä vähän joka paikassa, eikä ihme. Oma lukemiseni on kesällä keskittynyt Pentinkulman päivien ympärille, joten ehdin lukea tämän vasta nyt.

Pentinkulman päiviin tämäkin toki linkittyy, olihan Anna-Riikka yksi tämänvuotisen Kirjan juhlan juhlapuhujista. Tässä kuvassa esikoiskirjailijapaneelimme on juuri päättynyt ja Anna-Riikka valmistautuu omaan osuuteensa. 

Rakas Eeva Kilpi on minän puhetta sinulle, Anna-Riikan Eevalle. Kahden kirjailijan kohtaamiset ajoittuvat melkein kuuden vuoden ajalle, 2018-2024. Päällimmäisenä kaikessa on kirjan nimessä esiintyvä rakkaus - mikäpä sopisi paremmin Anna-Riikka Carlsonille, tuolle lempeyden suurlähettiläälle. Jos etsit jännitystä tai konflikteja, niitä et tästä kirjasta löydä. Ja se juuri tekee tästä kirjasta erityisen ja lukemisen arvoisen, kaikki se lämpö ja lempeys jota kirja on täynnään. 

Tämä kirja on fanikirja, ylistys Eeva Kilvelle. Se on kuin romantiikan ajan pastoraalisinfonia: pitkä, monipolvinen, hitaasti pohdiskeleva ja aiheitaan kehittelevä. Tai ehkä vertaus on sittenkin väärä. Koska suuria yllätyksiä tai kontrasteja ei tule, parempi vertauskohta voisi olla renessanssiajan kirkkomusiikki. Pitkä, kauniina soljuva, yhtenäinen kokonaisuus. Tunnelmallinen, viisas, ja epäajanmukainen:

”Moni kirja paljastaa ihmisessä piilevän pahan. On tärkeää nähdä, mihin kaikkeen ihminen pystyy. Ja mitä kauheaa voi tapahtua, vaikka kaikki pyrkisivät hyvään. Voisiko tämä kirja kertoa siitä, mitä hyvää voi tapahtua, kun ystävyys on kuin rakkautta, jota mikään ei kahlehdi? Ja mitä tapahtuu, kun toinen yrittää jatkaa siitä, mihin toisen sanat loppuvat.”

Carlson nimeää itselleen neljä elämäntehtävää:

”Haluan olla hyvä niitä kohtaan, joita kohtaan minulla on sydämessä velvollisuus.

Haluan auttaa kirjailijoita heidän työssään.

Haluan kertoa kirjoistasi kaikkialla.

Haluan suojella puita.

On vielä viideskin, mutta en osannut siinä iltapäivän auringossa muotoilla sitä yhtä ytimekkääksi. Yritän nyt: haluaisin olla mahdollisimman lempeä jokaisessa kohtaamisessa.”

”En ajattele eläneeni oikein vaan saaneeni rakkautta ja hyväksyntää, ja näistä seuraa ainakin armollisuutta ja elämänjanoa. Eläytymiskykyäkin, ja joskus syyllisyyttä omasta onnesta.”

Mukana on paljon arkisia kohtaamisia, kun Carlson käy tapaamassa Kilpeä. Hän vuoroin tutustuu Kilven tuotantoon ja muistiinpanoihin, mielenmaisemiin ja myös fyysisiin maisemiin, ja vuoroin keskustelee Kilven kanssa niistä. Kilven tuotannon teemoiksi nimetään karjalaisuus, rakkaus ja luonto, ja ne kaikki näkyvät tekstissä syvällisesti ja konkreettisesti. Mukana on paljon sitaatteja Kilven puheesta ja kirjoista, ja se on mahtavaa.

Kirjan tunnelma on niin kaunis ja lempeä, että ainoa löytämäni kirjoitusvirhekin henkii sitä: sightseeing on muuttunut sighseeingiksi, huokauksen näkemiseksi. 

Eroon päättynyttä avioliittoa pohditaan: kuka olikaan heikko ja kuka vahva? Loppupuolella kirjaan tulee myös yhteiskunnallista ajattelua:

”Media syöttää meille paljon enemmän tarinoita yksittäisten ihmisten rikastumisesta ja siitä, miten se on mahdollista kenelle tahansa, kuin keskustelua hyvinvoinnin tasaisemmasta jakaantumisesta. Draama myy enemmän kuin monimutkaisten kysymysten käsittely.”

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

WSOY

Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaari 2024

Pentinkulman päivät -kirjallisuustapahtumaa on järjestetty vuodesta 1977 Väinö Linnan syntymäpaikkakunnalla Urjalassa. Vuonna 1987 Pentinkulman päivillä aloitettiin esikoiskirjailijaseminaari, johon osallistuu joka vuosi kaksitoista esikoiskirjailijaa. Vielä viime vuosikymmenellä nuo kaksitoista kutsuttiin, nyttemmin kirjailijat valitaan seminaariin hakemusten perusteella. Perinteet ovat siis varsin pitkät, ja seminaariin osallistuneiden kirjailijoiden joukko on komea. Esimerkiksi Kjell Westö, Tuomas Kyrö, Heli Laaksonen ja Tommi Kinnunen ovat aikanaan osallistuneet seminaariin. 

Esikoiskirjani Naarasperho julkaistiin tammikuussa 2024, ja toukokuussa sain kuulla tulleeni valituksi tämän vuoden esikoiskirjailijaseminaariin. Koska seminaariin voi päästä vain kerran elämässä, heinäkuun loppu meni sairastumista pelätessä. En sitten onnekseni sairastunut, mutta yhdelle seminaarilaisista tuo kauhukuva toteutui, kun Kellopelisydämen kirjoittaja Vehka Kurjenmiekka joutui jättämään seminaarin väliin. 

Seminaari kestää neljä päivää, ja nuo neljä päivää oli pakattu uskomattoman täyteen, aikaisesta aamusta myöhään yöhön. Oli luentoja ja keskusteluja, vierailijoita, juhlia, esiintymisiä, saunailta, kapakassa istumista, kohtaamisia ja ennen kaikkea keskusteluja kirjallisuudesta. Seminaarilaiset (Rasmus Arikka, Emilia Karjula, Linnea Kuuluvainen, Oona Pohjolainen, Ina Mutikainen, Irene Kajo, Mira Eskelinen, Ulla Linturinne, Sanna Hirvonen ja Johanna Pentikäinen) ja seminaarin vetäjät Taija Tuominen, Erkka Mykkänen ja Maria Laakso ehtivät kaikki tulla tutuiksi intensiivisen pitkän viikonlopun aikana. 

Tämä kuvareportaasini palvelkoon tulevia seminaarilaisia tai ketä tahansa seminaarista kiinnostunutta.

Nuutajärven lasikylä on erinomainen paikka seminaarille: kaikki tarpeellinen on saapuvilla, eikä häiriötekijöitä ole. Tässä hotellissa yövyimme, ja samassa rakennuksessa oli kotipesämme, luokkahuone, jossa keskusteltiin ja kuunneltiin, itkettiin ja naurettiin. Bistro, jossa söimme, ja pubi, jossa joimme, olivat niin ikään samassa talossa.

Nämä kirjat olivat tämänvuotisen seminaarin sydän. Jokainen käytiin läpi, ja keskusteluissa oli sekä analytiikkaa että tunnetta, niin kuin parhaissa keskusteluissa vain voi olla.

Tältä näytti luokkahuoneessamme. Maria Laakso, Erkka Mykkänen ja Taija Tuominen luotsasivat seminaarin lempeästi mutta jämäkästi, pitkä kokemus näkyi ihan kaikessa.

Saunaillassa meille tarjoiltiin pizzaa. Nälkä tai jano ei meitä vaivannut. Kuvassa vasemmalta Emilia Karjula, Ulla Linturinne, Irene Kajo, Johanna Pentikäinen, Linnea Kuuluvainen ja minä.

Vierailulla kävivät kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen (kuvassa) ja vuonna 2014 seminaariin osallistunut kirjailija Tommi Kinnunen (ei kuvassa).

Perjantai-iltana Bistrossa oli runotapahtuma, jonka päätteeksi lava oli vapaa. Päädyimme melkein kaikki lukemaan otteita omista kirjoistamme, mikä oli sekin aivan uusi kokemus ainakin minulle. Palautteesta päätellen kaikki sujui hyvin.

Urjalan Sanomien artikkeli pelästytti: tapahtuman jatko on vaakalaudalla. Pentinkulman päivillä taitaa kuitenkin olla niin paljon ja niin väkeviä puolestapuhujia, että perinne jatkuu. Niin toivon kaikesta sydämestäni.

Tässä kuvassa odottelemme esikoiskirjailijapaneelin alkua. Se oli mainio tilaisuus, ja yleisökysymykset ja -kommentit tekivät paneelista täydellisen. Paneeli on katsottavissa YouTubesta osoitteessa https://www.youtube.com/live/LHTSJq9_uB4?si=lrD2j2H8iUYHf-N6. 

Paneelin jälkeen oli Kirjan juhla, jossa juhlapuhujina olivat Olli Rehn, Anna-Riikka Carlson (kuvassa) ja Juha Hurme. 

Kirjan juhlan väliajalla totesimme, etteivät turkulaiset aivan jäyhää väkeä ole. Vieressäni Emilia Karjula, Linnea Kuuluvainen ja Pentinkulman päivien taiteellinen johtaja Niina Repo. Edessä velmuilee runoilija Heli Laaksonen. Väliajan jälkeen kuultiin Finlandia-voittaja Sirpa Kähkösen teksteihin perustuva näyttämöteos Vihreä sali soi. 

Kirjoja oli myös myynnissä, tietysti. 

Esikoiskirjailijat oli kutsuttu myös Urjalan kunnan kutsuvierastilaisuuteen. Tässä kunnanjohtaja Annu Kuusisto toivottaa vieraat tervetulleiksi. 

Esikoiskirjailijat ja seminaarin vetäjät luokkakuvassa. Takarivissaä vasemmalta Taija Tuominen, Rasmus Arikka, Irene Kajo, Johanna Pentikäinen, Emilia Karjula, minä, Ulla Linturinne, Linnea Kuuluvainen, Erkka Mykkänen, Maria Laakso ja Mira Eskelinen. Eturivissä vasemmalta Ina Mutikainen, Sanna Hirvonen ja Oona Pohjolainen.

Lauantain iltaohjelmassa oli vielä Kirjan juhlan jälkeen Penttariklubi, jossa meitä hemmoteltiin stand up -komiikalla ja musiikilla.

Sunnuntaina käytiin vielä päätöskeskustelu. Jäähyväiset olivat haikeat mutta kauniit. Kiitos kaikille asianosaisille unohtumattoman, suorastaan maagisen hienosta seminaarista. Olette ihania.

Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaari 2024.

Nuutajärven lasikylä, Urjala

Unenomaisen painavuus

Jukka Viikilän kirjojen lukemista ei kai tarvitse kummoisesti perustella, kaksinkertainen Finlandia-voittaja on kiinnostava joka tapauksessa. Hiekkalinnat on komea teos. 

”Nainen on jättänyt Helsingin ja muuttanut Pärnuun. Kolmantena kesänä hän tapaa suomalaisen arkkitehdin. He kävelevät rannoilla, tupakoivat puutarhassa ja harrastavat seksiä. Mies rakentaa Pärnuun loma-asuntoa, nainen kirjoittaa romaania, tyhjentävää selontekoa rakkauden ihanuuksista ja kauheuksista.” 

Näin kirja meille esitellään. 

Päähenkilö on kolmekymppinen, mies häntä vanhempi. Miehellä on perhe Helsingissä, vaimo ja kaksi lasta. Lopussa päähenkilö on 90-vuotias ja katsoo ympäristönsä kautta menneeseen. Juonta ei varsinaisesti ole, tärkeintä on unenomainen tunnelma ja painavat, aforistiset lauseet, kieli, päänsisäisyys. Ja sellainenhan on kaunokirjallisuutta jos jokin. Tykkään. 

Helppo luettava tämä kirja ei ole, ei ollenkaan. Teos ei ole pitkä, mutta ei sitä silti pysty kerralla sulattamaan, vaan palastellen pitää lukea. Viisaita ajatuksia on paljon.

”Rakkautemme on vain vähän tapahtumissa, jatkan Juhanin alkukesäistä ajatusta, vaan kaikessa siinä mikä on vähistä teoistamme kuviteltavissa.” Tässä Viikilä kirjoittaa kirjailijuutensa credon. 

”Kuka vain voi milloin tahansa puuttua lapsen tai naisen asioihin, sillä niin kuin lapset, naisetkin ovat yhteistä omaisuutta ja vain lainassa kulloisellakin rakastajallaan. Miehet taas ovat oman onnensa nojassa.”

”Kertun merkittävistä ystävistä Juhani toteaa, ettei mikään arvokas ole koskaan suosittua. Rikkaaksi ja kuuluisaksi voi tulla vain suurta keskivertoa miellyttämällä. Jo se että ihminen on rikas ja kuuluisa, kertoo ettei hän ole saanut aikaan mitään erityistä. Raha ei liiku erityisessä.” 

Teksti vilisee paradokseja ja vastakohtia. Painavien lauseiden välissä on arkisia tapahtumia, niin kuin pitää. Dialogia ei ole, mikä vahvistaa taas kerran sen erikoisuuden, että Suomessa taideproosan ylimpiä arvoja on dialogittomuus. Muualla näin ei ole. Mutta olen ihan tyytyväinen asiantilaan. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Otava

Aiheet ja teemat ja muoto

Tommi Melenderin esseekirjoja on tullut luettua useita, joten luin uusimmankin. Sen nimi on Ihmisen näköinen.  

Näiden esseiden aiheita ovat muun muassa liberalismi, onnellisuus, nostalgia, huijarisyndrooma, muistikirja, kirjallisuuskritiikki, Eurooppa, Amerikka, Venäjä ja holokausti. Monissa on tuttuuden tunne, mikä johtuu siitä, että tekstien varhaisempia ja lyhyempiä versioita on julkaistu Suomen kuvalehdessä, jota viikottain luen.

Melender sanoo pitävänsä yllätyksistä kirjallisuudessa. Tämän kirjan esseiden aiheet eivät kyllä ole kovin yllättäviä tai omaperäisiäkään, kuten yllä näkyy. Mutta mielenkiintoisia ne kyllä ovat. Minulle kelpaa.

Sattuneesta syystä kirjoittamiseen liittyvät jutut kiinnostavat minua eniten. Tämä resonoi erityisesti: ”Åsa Beckman herätti joitakin vuosia sitten huomiota Dagens Nyheterissä kirjoittamalla kärkevästi ruotsalaisen kirjallisuuskritiikin nykytilasta. Hänen mielestään kritiikit olivat alkaneet yhtä (sic) enemmän keskittyä aiheisiin ja teemoihin kirjallisen muodon kustannuksella. Beckmanin sanat pätevät myös Suomeen. Jos kirjailija käsittelee työuupumusta tai parisuhdeongelmia, teos herkästi luetaan puheenvuorona työuupumuksesta tai parisuhdeongelmista, vaikka kirjailijan ammattitaito liittyy (tai sen pitäisi liittyä) kaunokirjallisuuteen eikä sosiologisten ja psykologisten ilmiöiden analysointiin.”

Muita hyviä huomioita kirjassa on.

”Jos kirjailijalle on hyväksi olla peloton, sama pätee lukijaan. Alaikäisiä voimme suojella vaaroilta ja järkytyksiltä, mutta aikuisten kaunokirjallisuus on kirjoitettu täysi-ikäisille älyllisesti itsenäisille ihmisille. Heitä varten ei pidä pehmustaa ja vaimentaa todellisuutta, he kestäkööt sen, että kirjoissa voi olla ikäviä, häiritseviä tai jopa vaarallisen tuntuisia ajatuksia.”

”Ruumistamme voimme harjoittaa kuntosalilla, mieltämme lukemalla kaunokirjallisuutta, joka tunnetusti ja tutkitusti lisää empatiataitoja.”

Tommi Melender: Ihmisen näköinen

WSOY

Älypuhelin tuhoaa nuoret mielet

Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä oli monenmoista mukavaa. Terra Cognitan osastolta poikani bongasi heti yhden kirjan, josta en ollut itse kuullut vielä kesäkuun lopussa mitään. Hesarissa ja Turun Sanomissakin sen arvio tuli vasta myöhemmin, toki aika isosti sitten.

Jonathan Haidt on New York Universityn sosiaalipsykologian professori. Tässä kirjassa hän artikuloi tarkasti ja perustellusti sen, minkä me kaikki näemme edessämme joka päivä: Z-sukupolvi, eli vuoden 1995 jälkeen syntyneet, on todella pahassa pulassa älypuhelimien ja sosiaalisen median takia. 

Kirjasta on jo kirjoitettu paljon, joten teen tässä vain muutamia hajahuomioita. Jokaisen pitäisi tämä kirja lukea, niin tärkeä se on.

Ihmisellä on noin 10-15 ikävuoden välissä kulttuurisen oppimisen herkkyyskausi, jolloin esimerkiksi toiseen maahan muuttava alkaa tuntea itsensä uuden maan kansalaiseksi. Myöhemmin ei enää. Ja jos tässä iässä tottuu jatkuvaan ruutuaikaan, siitä on todella vaikea ellei mahdoton poistua. 

Ihminen voi olla ”keksintötilassa” tai ”puolustustilassa”, eli luova tai passiivinen, ja puhelin vie väistämättä jälkimmäiseen. Varsinkin Yhdysvalloissa Z-sukupolven tilannetta huonontaa myös ylisuojeleminen, helikopterivanhemmuus, mutta ei se vierasta Suomessakaan ole. Lapset eivät saa ottaa riskejä, jolloin he eivät opi tosimaailmaa. Tämä näkyy siinä, että riskialttiin käyttäytymisen muodot ovat todella vähentyneet (esimerkiksi alkoholin käyttö ja tapaturmat), mikä on tietenkin hienoa. Mutta mitään hienoa ei ole siinä, että todennäköisenä syynä moiseen on vetäytyminen fyysisestä maailmasta, virtuaaliseen. 

Kurt Vonnegut kirjoitti vuonna 1961 novellin nimeltä ”Harrison Bergeron”. Se on dystopia, jossa ollaan äärimmäisen tasa-arvon tilassa. Jos jollain on tavallista korkeampi älykkyysosamäärä, hänen on pidettävä korvassaan laitetta, joka tuottaa 20 sekunnin välein kovia ääniä, jotka on suunniteltu katkaisemaan ajatteleminen, jolloin älykkyysosamäärä putoaa. Tämänhän älypuhelin tekee juuri ja täsmälleen.

Haidtin ehdotukset tilanteen pelastamiseksi ovat tiivistetysti tällaiset:

1. Ei älypuhelimia ennen lukiota.

2. Ei sosiaalista mediaa ennen 16. ikävuotta.

3. Puhelimettomat koulut.

4. Paljon enemmän valvomatonta leikkiä ja lapsuuden itsenäisyyttä.

Noita kaikkia tässä kirjassa siis perustellaan ja avataan. Kävin viime syksynä tutustumassa espanjalaiseen kouluun, ja siellä ne oli jo toteutettu. Koska Suomessa? Kauanko itsestään selvää asiaa laiskasti väistetään?

Kimmo Pietiläisen suomennos on erinomainen, niin kuin aina. 

Jonathan Haidt: Ahdistunut sukupolvi. Kuinka älypuhelimeen perustuva lapsuus on aiheuttanut mielenterveyden häiriöiden epidemian

Suom. Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita

Roisi, tyly ja koherentti

Viimeinen Pentinkulman Päivät -aiheinen blogikirjoitus on tässä. Kolmas kouluttaja on Taija Tuominen, jolta olen kyllä jonkun kirjoitusoppaan lukenutkin, mutta siitä en ole blogiin kirjoittanut. 

Tiikerihai on Tuomisen esikoisromaani vuodelta 2000. Lauseet ovat lyhyitä ja erittäin hiottuja, kerronnassa on paljon samaa kuin Petri Tammisella. Tyyli on kuitenkin kokonaan toinen, äärimmäisen roisi ja tyly.

Päähenkilö on Elisa, jonka äiti on rappiotilalla elävä alkoholisti. Elisa on yhtä roisi kuin muutkin perheenjäsenet, mutta päätyy silti kaupunkiin ja yliopistoon, ilmeisesti dosentiksi. Kerronta on mukavan aukkoista, lukija on monesti hiukan pihalla mutta samalla kuitenkin mukana. Varsinaista juonta ei ole, on vain rappioalkoholismin kuvausta, ja aina ällöttävintä, ruminta reittiä. 

Yksi repliikki riittää näyttämään kirjan kerronnan tyylin, melkein mikä tahansa kirjan lause riittäisi: ”Se on hyvä mies. Palleessa on joku kumma ja mä puklasin eilen sänkyyn. Heikki siivos. Oon mä paskantanutkin. Mä oon muuten hyvä sängyssä. Miehet sanoo.”

Äiti uhkaa tekevänsä itsemurhan, ja hänen mielialansa vaihtelevat nopeassa tahdissa. Viha ja tylyys toki ovat päällimmäisinä ja viimeisinä tunteina. Ulkomaailmalle äiti esittää marttyyria. 

Tällaistahan se taitaa rappioalkoholismi olla. Ilmeisesti Tuomisen kirjassa on omaelämäkerrallisia aineksia, mikä on sääli. Sekä Tuomisen kannalta että siksi, että minun silmissäni kaunokirjallisuus on aina parempaa kun se on fiktiivistä. Mutta oli miten oli, tämä taideteos on huolellisesti rakennettu ja omassa tyylissään erittäin koherentti.

Taija Tuominen: Tiikerihai

Tammi

Mitä siellä kaiken takana oikein on?

Sain rakkaalta vaimoltani lahjaksi signeeratun kopion tuoreesta Veepee Lehdon kirjasta. 

Ensimmäinen ajatus kannen nähtyäni oli, että jopa on sanoittaja ryhtynyt omahyväiseksi: kannen asettelu vihjaa, että laulajaveljesten suosion takana olisi nimenomaan kirjan kirjoittaja, Veepee Lehto. Aika härskiä. 

Mutta ei sentään, kirjan loppumetreillä tulee varsinainen, ihan tolkullinen vastaus siihen, mitä kaiken takana lopulta on. 

Sitä ennen on paljon tekstiä. Todella paljon, tiiliskivi on melkein kuudesadan sivun paksuinen. Ovatko kaikki sivut tarpeen, sen saa jokainen lukija itse päättää. Kaikki Lehdon veljeksille tekemät tekstit käydään seikkaperäisesti läpi, ja paljon muutakin mahtuu mukaan. 

Ajankuvaa, muisteluksia, ja sen sellaista. Mielenkiintoisia tarinoita. Myös kuvia löytyy. Hyvää pohdintaa kirjassa on esimerkiksi hitintekemisen mysteeristä, ja toisaalla taas Lehdon usko koko touhuun horjahtelee, dramatiikkaa siis löytyy. Tallenneformaatit muuttuvat, ihmisiä kuolee. Korona kurittaa.

Huumoria on mukana paitsi Lehdon lauluteksteissä, myös tässä kirjassa. Lehto löytää netistä kirjoituksen, jossa pohditaan, ovatko Matti ja Teppo nähneet 80-luvulta nykypäivään: Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti, jos sä rakkaani seisot mun vierelläin. Jos kuljetaan vierekkäin niin, että toinen tallaa ja toinen seisoo, onko jälkimmäisellä allaan Segway vai sähköskuutti? 

Omasta laulajanurastaan Lehto ei varsinaisesti tässä kirjassa kerro, mutta väkisin sekin hiukan pilkahtelee. Välillä Ruohosen veljesten ja Lehdon sukset menevät ristiin, kerran oikein pahastikin, mutta yhteinen latu aukeaa taas. 

Eetostaan Lehto kuvaa siteeraamalla itseään Jaana-lehden haastattelusta: ”Mä olen yrittänyt tehdä lauluistani sellaisia, että niissä olisi erilaisia kerroksia. Päällimmäinen kerros on se, joka on helppo ja samalla suosittu. - - Mutta ei iskelmän totuus pelkisty vain pinnalle, pitää luodata syvemmälle, etsiä viestejä niistä muista kerroksista. Sanoma on liian juhlallinen sana, paremminkin mun lauluissa piilee viestejä ihmisille.”

Sleepy Sleepers sings Matti ja Teppo -levyn Lehto sivuuttaa kovin lyhyesti. Aivan liian lyhyesti minun mielestäni siihen nähden, kuinka suuri vaikutus Matin ja Tepon suosion laajenemiseen sillä aikanaan oli. 

Veepee Lehto: Matin ja Tepon matkassa - kaiken takana on…

Readme.fi

Viisautta ja perspektiiviä nykypäivän pelokkaille

Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä en ole vielä lukenut, mutta kun etsin Ihmisen ääni -sarjaa Storytelistä, ainoa tarjokas oli Eeva Kilven Ihmisen ääni. Epäilemättä Carlsonin teoksen vuoksi.

Tässä vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassa Kilpi kertoilee itsestään, perheestään, julkisuudesta, seksuaalisuudesta, rakkaudesta, onnesta, yksinäisyydestä ja vaikka mistä. Mökillä kesää viettävä Kilpi ei kaipaa ihmisjoukkoihin ja paljon hän pohtii vanhenemista - melkein viisikymmentä vuotta sitten, 48-vuotiaana. 

Tähän voisi nostaa monenlaisia viisauksia, joita kirja tarjoaa viljalti. Nostan vain yhden, joka tuntuu minusta tarpeelliselta. Se on mielestäni vielä ajankohtaisempi nyt kuin 70-luvulla. Se liittyy lastentekoon, siihen, että mediassa on näkynyt viime aikoina paljon mielipiteitä, joiden mukaan näin huonoon maailmaan ei haluta tehdä jälkikasvua.

”- - aloin ajatella: Minä en halua synnyttää lapsia tällaiseen maailmaan. Luulen, että selväsanaisin päätös ajoittuu syksyyn -44, jolloin olin 16-vuotias.”

”Perhe-elämän eri vaiheet jo kutakuinkin koluttuani sanoisin, että perhe on tehtävä. Kenties se on ihmisen merkitsevin työ elämässä, me olemme vain niin epävarmoja siitä, koska ihmiselämässä ei ole mitään ehdottoman selvää ja luotettavaa; meiltä puuttuvat eläinten varmat vaistot ja siitä syystä ainoaksi mahdollisuudeksemme jää tiedostaminen tiedostamisen jälkeenkin. Loputon kuoriutuminen, jotta löytäisimme itsestämme edes jonkinlaisen kiinteän ytimen, muutamia perusasioita, jonka ympärille voimme lähteä henkilökohtaista elämäämme rakentamaan. Yksi tällainen perusasia on mielestäni äitiys.”

”Yhtäkkiä minä tajuan että toiveeni, kenties suorastaan perustoiveeni, on toteutunut: minun lapsillani on kotiseutu. On rauha. Ja ensimmäinen suomalainen sotaa kokematon sukupolvi on kasvanut aikuiseksi rauhanajan Euroopassa, 59-vuotiaassa Suomen tasavallassa. Tämä on sitä sukupolvea, jota minä en olisi halunnut synnyttää koska pelkäsin sen puolesta.”

Kilpi tarjoaa komeaa perspektiiviä nykypäivän epäilijöille. 

Aina on pelätty, aina maailma näyttäytyy pelottavana paikkana. Mutta aina pitää olla toivoa.

Eeva Kilpi: Ihmisen ääni

WSOY

Huumorin filosofiaa miettimässä

Teatteri Akselissa on tullut käytyä kymmeniä kertoja, mutta Akselin kesänäytelmät ovat menneet ohi. Puolalanpuiston näyttämöön oli sikälikin korkea aika tutustua, että olin aikanaan neljä vuotta töissä naapurissa, Puolalanmäen lukiossa. 

Pekka Puupää kesälaitumilla on Reino Helismaan käsikirjoittama elokuva vuodelta 1953. Aikanaan se on ollut huikean suosittu, koko kansan suosikki. 

Aikanaan se on ollut myös hauska. 

Tämän näytelmän suurin anti on siinä, että se näyttää, millaista huumori oli 50-luvun Suomessa, ja laittaa sitten pohtimaan sitä, mikä milloinkin on hauskaa ja miksi. Ajattelemaan laittaminen lienee taiteen tarkoituksista tärkeimpiä. Siksi tämä näytelmä on tärkeä. 

50-luvulla hauskaa oli se, kun mies tulee näyttämölle esiliinassa. Tai se, kun miehelle annetaan ohjeita miten laittaa ruokaa, eikä se miesraukka tietenkään voi osata sellaista. Elossa lienee aika vähän ihmisiä, joita tällainen naurattaa. 

Niinpä ohjaaja Kauno Takarautio on lisäillyt näytelmään erilaisia asioita, jotka naurattavat nykyihmistä. Niiden perusta on aivan sama kuin 50-luvulla, yllätyksellisyys. Ja Takarautio kyllä onnistuu, kun hän marssittaa näyttämölle absurdeja hahmoja ja tapahtumia, jotka loikkaavat aivan ulos 50-luvun kerronnasta.

Musiikkia näytelmässä on paljon, ja sitä voisi luonnehtia kotikutoiseksi. Pätkää esittävän Jari Vihervirran osuudet ovat parhaat, varsinkin Pennitön uneksija -kappale oli herkkä ja kaunis. 

Ensemble toimii hyvin, näyttelijöillä on selvästi hauskaa keskenään, ja ilo tarttuu yleisöönkin. Puolalanpuiston miljööseen tämä kokonaisuus sopii kerrassaan mainiosti, ja kun ilmakin sattui tiistaina olemaan täydellinen, ilta oli hieno. 

Pekka Puupää kesälaitumilla

Teatteri Akseli Puolalanpuistossa

Ohjaus Kauno Takarautio

Lupa ajatella ja tulkita

Yksi Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaarin kouluttajista on Erkka Mykkänen. Hänen Something not good -kirjansa luin muutama vuosi sitten, ja tykkäsin kovasti. Mykkäsen tuorein teos on Sellainen mies, joka sai aika paljon huomiota ilmestyessään. 

Huomiota kirja sai omaperäisestä aiheesta: itsensä kanssa parisuhteessa oleminen ja ihmissuhteisiin keskittyvä pakko-oireinen häiriö ROCD ei ole jokaisen kirjan juttu. Muuten tämä kyllä on kovinkin nykymuodin mukainen: autofiktiota, joka pyörii oman navan ympärillä ja itse itselle diagnosoitujen ongelmien parissa. Jälkimmäistä en voi tulkita muuksi kuin tahalliseksi provosoinniksi ja ärsyttämiseksi. Ensimmäinen taas tarkoittaa sitä, ettei vaivauduta kuvittelemaan mitään, toisin sanoen kaunokirjallisuuden perusta ja lähtökohta jätetään huomiotta kokonaan. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu päiväkirja tai laajennettu Imagen artikkeli tai pitkä essee - tai sitten tämän päivän kaunokirjallisuutta, johon minulla on ongelmallinen suhde. 

Jokaiselle tutut häpeän ja epävarmuuden tunteet kirjan kertoja kyllä sanoittaa hienosti. Melkoista hybristä sen sijaan osoittaa se, että kertoja ajattelee juuri meidän aikamme olevan erityisen tuhoisaa. Ainahan niin on ajateltu, ja jos ei ole, se johtuu siitä, että aika on oikeasti ollut niin tuhoisa ettei ajattelemaan ole ehditty.

Mutta. 

Mutta entä jos kirja onkin suuri huijaus? Kannessa on kirjailijan pää, entä jos se on vain hämäystä? Jos tämä ei kerrokaan kirjailijasta itsestään? 

Jos ajattelen näin, pääsen eroon henkilökohtaisesta autofiktio-ongelmastani, ja kirja saa aivan uuden, korkeamman hohteen. Se muuttuu kaunokirjallisuudeksi, jossa on luotu yhden asian ympärillä woodyallenmaisesti jauhava hahmo, joka kommentoi ja kenties parodioi nykyaikaa. Siinä tapauksessa kirja on erittäin yhtenäinen ja vetävästi kirjoitettu, ja se on siis taiteellisesti kaikin puolin arvokas, erinomainen taideteos siis. 

Sellainen mies on minulle joko muodinmukaista autofiktiota tai hieno taideteos. Valitsen jälkimmäisen.

Minulla on lupa ajatella ja tulkita näin, miksi ei olisi, joten ajattelen ja tulkitsen näin. 

Erkka Mykkänen: Sellainen mies

Gummerus

Klassikoista nuorille

Pentinkulman Päivät -aiheiset blogikirjoitukset jatkuvat. Meitä esikoiskirjailijoita koulutetaan seminaarissa oikein urakalla, ja kaikki kouluttajat ovat tietenkin kirjoittaneet jotakin. 

Maria Laakson Taltuta klassikko! on nuorille suunnattu kirja suomalaisista klassikko-opuksista. Siinä esitellään klassikoita Kalevalasta Sinuhen kautta Tuntemattomaan sotilaaseen, kahdeksan kappaletta kaikkiaan. Johanna Rojolan kuvitus elävöittää lukukokemusta.

Laakson teksti on raikkaan eläväistä, ja minuakin nauratti usein. ”Sittemmin Nietzsche-fandomiin onkin liittynyt jos jonkinlaista hötöpäätä. Tämä kaikki tapahtui kuitenkin niin Nietzschen kuin Södergranin jo niin sanotusti siirryttyä suorasääristen yhdistykseen, joten ei mennä nyt siihen.” 

Mainio kirja siis, voisin kuvitella monen nuoren oikeasti innostuvan aiheesta, varsinkin kun kirjoittaja pyrkii pitämään kaikenlaiset kynnykset mahdollisimman matalina. 

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Kuvittanut Johanna Rojola

Tammi

Pentinkulmalta Pentinkulmalle

Elokuussa on Pentinkulman Päivät, jonka esikoiskirjailijaseminaariin saan osallistua. Seminaarilaisten kirjat sain jo luettua, mutta ei Penttareille kehtaa mennä Linnaa lukematta. Tuntemattoman olen kahlannut kaksikin kertaa, mutta Täällä Pohjantähden alla on jäänyt lukematta.

Klassikoiden arvoa ei tarvitse todistella, mutta eivät ne kaikki silti jokaiselle sovi. Sillanpään tuotantoa luin paljon Naarasperhoa valmistellessani, ja se teki valtavan vaikutuksen. Sen sijaan Sinuhe jäi kesken, siinä oli minulle liikaa tekstiä sisältöön nähden: taasko se lähtee uudelle matkalle, eikö sitä reissaamista ole ollut jo tarpeeksi? Juu juu, ihminen on ollut sama kautta aikojen, se tuli selväksi. 

Täällä Pohjantähden alla -sarjasta luin nyt ensimmäisen osan, ja se on kerrassaan huikea. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, Linna pukee 1800-1900-lukujen vaihteen historian kaunokirjalliseen asuun komeasti rytmittäen. Kirjan kieli on uskomattoman rikasta, ja oli hauska huomata kuinka Linnan teksti on vaikuttanut suomen kieleen. Esimerkiksi Juicen ”Kaksi vanhaa pieruparkaa” -biisin ”täytyy ottaa suutaa” taitaa olla viittaus tähän kirjaan. 

Yllättävän lähellä Linnan kieli on myös Sillanpäätä. Vanhassa vara parempi, totean kirjallisesta maustani.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I

WSOY

Kaunokirjallisuutta isolla K:lla

Esikoisromaanisarjani viimeinen kirja on Johanna Pentikäisen teos Joutsenen laulusta. 

Luettuani kaikki Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuvien kirjoittajien kirjat voin tehdä jonkinlaisen yleistyksen: isot kustantajat kiinnostuvat kirjasta, jos se on joko a) autofiktiota, tai b) queer-kirjallisuutta. 

Pienemmillä kustantajilla linja on laveampi, sen osoittaa erinomaisesti Pentikäisen teos. 

Joutsenen laulusta sijoittuu 1700-luvun alkupuolelle, ja sen päähenkilö on Sigfrid Granroth, oikeasti elänyt ihminen, Pentikäisen esi-isä kahdeksan sukupolven takaa. Granrothista tulee orpo, eikä hän pääse sellaiseen oppiin kuin olisi isän eläessä päässyt. Niinpä hän joutuu tyytymään Kuusamon nimismiehen pestiin. Siellä hän joutuu uppiniskaisten asukkien kanssa maakiistoihin. 

Granroth tulee puolivahingossa aloittaneeksi saamelaisten maaoikeuden menetyksen, mikä on iso ja yhteiskunnallisesti tärkeä aihe. Tämän kirjan parasta antia ei kuitenkaan ole maaoikeuden menetys, vaan arjen ja ihmisten kuvaus kolmensadan vuoden takaa, Pentikäinen kirjoittaa niistä uskomattoman komeasti ja mielenkiintoisesti. Tarinassa on avoimia kysymyksiä paljon, ja ne pakottavat lukijan mukaansa. 

Mutta ainakin minut tämä kirja saisi mukaansa ilman niitäkin, sillä Pentikäisen kieli on kerrassaan mahtavaa! Kielellinen kiinnostavuus käy ilmi välittömästi, se pakottaa hitaaseen, makustelevaan lukemiseen. Joka lauseessa huomaa, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa tekstin eteen, ja se palkitsee. Tällaista kieltä ei kovin usein uusissa kirjoissa näe, lähinnä tulee mieleen Ville Hytösen Jumalankoirat. 

Esimerkiksi näin Pentikäinen kirjoittaa: ”Arvelen leipää ensin vastaan ottaa koska huomaan talossa kovin monta suuta kapean varren päässä, mutta sitten ymmärrän emännän eleestä että hän tahtoo sillä hyvittää vaivan.”

Pidän siitä, että Pentikäinen rikkoo pilkkusääntöjä, ja pidän erittäin paljon siitä, että tekstissä on siellä täällä sanoja, joiden merkitys jää hämäräksi. Aivan mahtavaa! Tosin tätä kirjaa ei kannata antaa aivan aloittelevalle lukijalle. 

Kerronnassa on monia tasoja, ja monia fontteja myös. Saamelaisen Elsán osuudet ovat enimmäkseen runoja, ja Pentikäinen on kääntänyt Sigfridin veljen Benediktus Granrothin latinankielisen tutkielman (josta kirja on saanut nimensä) kokonaan suomeksi, se annostellaan tarinan lomaan. Ajassa hypellään, mutta se ei haittaa yhtään. 

Tutkielmaa ja runoja on tosi mielenkiintoista lukea, mutta välillä mielessäni kävi, onko kokonaisuus liiankin kirjava. En osaa sanoa, mutta sen osaan sanoa, että todella hyvä jälkimaku tästä kirjasta jäi. Tämä on Kaunokirjallisuutta isolla K:lla. 

Muutamat sanavalinnat kummastuttavat: miksi bookstaavi eikä pukstaavi? Miksi näsduuki? Epäilemättä nämä ovat oikein ja harkittuja, kirja on todella huolellisesti tehty. Suurin heikkous on se, että saamelaisten maaoikeuden menetys on kerrottu varsinaisesta juonesta irrallaan - sen näyttäminen juonessa olisi kaiketi ollut mahdoton tehtävä. 

”Tänään mietin, voisiko minulla ja hänellä olla mitään yhteistä. Jos on, se on tämä tietoisuus kirjoittamisen voimasta. Sanoilla voi kertoa toisin, kutsua takaisin ja tehdä tilaa. Löytyy uusia ääniä, niitä ymmärretään kuulla ja niiden tieltä väistytään.”

Johanna Pentikäinen: Joutsenen laulusta

Warelia

Tunteiden vuoristorataa

Esikoisromaanisarjani jatkuu Ulla Linturinteen kirjalla Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen.  

Kustantamon sivulla kirjaa luonnehditaan ”kirpeän herkullisten havaintojen sävyttämäksi feelgood-romaaniksi oman paikan löytämisestä muuttuneessa elämäntilanteessa”, ja kirjan voisi määritellä myös eläkeläis-chick-lit -kategoriaan, mikäli sellainen olisi olemassa. 

En ole siis aivan keskeisintä kohderyhmää, tai oikeastaan en ole kohderyhmää ollenkaan, millään tavalla. Mutta sepä ei haittaa ollenkaan. Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen on mainio kirja, monin tavoin. 

Päähenkilö on Raisa, joka jää eläkkeelle kulttuuritoimittajan työstä. Miehestään hän on eronnut jo vuosia aiemmin, ja ainoa lapsi on jo aikuinen. Elämään tulee työuran loputtua iso tyhjiö, jota Raisa alkaa täyttää osallistumalla ruumisarkuntekokurssille. Mieskin olisi kiva löytää, mutta hyviä ei tunnu löytyvän. Raisan parhaat kaverit ovat Ellu, joka on ollut pitkään naimisissa, ja silikonirintainen Linda, jonka miehet vaihtuvat tiuhaan. 

Asetelmasta tulee mieleeni Minna Haapasalon Tilkkuterapiaa-kirja, siinäkin käsillä tekemisellä setvitään elämän solmuja. Samankaltaisia on varmaan paljon muitakin, mutta genre ei ole vahvuusalueitani enkä siksi tiedä asiasta paljon.

Linturinteen kirjan keskeiset hahmot on karakterisoitu niin selkeästi, että lukijan ei tarvitse yhtään pinnistellä muistaakseen kuka on kuka. Tämä itsestäänselvyys on syytä mainita, koska se ei ole kaikissa kirjoissa ollenkaan itsestään selvää. Selkeitä ovat myös keskeisten hahmojen ammatit, toimittaja, opettaja, pappi. Jokainen tietää millaisia nuo työt ovat, ja se on hyvä. 

Arkunteon vaiheet on niin tarkasti kuvattu, että joko kirjailija tai hänen informanttinsa on oikeasti tehnyt ruumisarkun. Tarina on muiltakin osin uskottava, sekä fyysisesti että psykologisesti. 

Tarinan määritelmässä keskeisintä on muutos, ja sen Linturinne on ottanut vakavasti: kaikki muuttuu, kaikilla hahmoilla on muutoksen kaari. Hyvä. 

Kieli on sujuvaa, ja oivia ajatuksia tulee siellä täällä: ”Ei se ole olennaista mitä tapahtuu, vaan minkä merkityksen asioille antaa.” Kin- ja han-päätteitä olisin karsinut, samoin lauseenvastikkeita. Jalkapalloilija Ronaldo on kirjoitettu Rolandoksi, mikä voisi olla hahmon hauska kömmähdys, mutta ei taida olla sitä. 

Kirjan teemat ovat tärkeitä, tasa-arvo ja erityisesti eläkeikäisen naisen asema yhteiskunnassa - jälkimmäinen ei ole aivan tavallinen ainakaan esikoisromaaneissa. Parasta kirjassa on tunnetilojen kuljetus, siinä Linturinne onnistuu erinomaisesti. Juonen mukana kuljetaan pitkin tunteiden vuoristorataa, sekä kirjan hahmot että me lukijat. 

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

Myllylahti

Arjen peruspylväistä käänteisesti

Äkkimakea on Oona Pohjolaisen esikoisromaani. Se jatkaa esikoissarjaani nimensä mukaisissa makeissa tunnelmissa.

Kirja lähtee hienosti liikkeelle suoraan konfliktista: laulajatähti Mio pakotetaan duettoon ja pr-suhteeseen inhoamansa Adamin kanssa. Mainio, toimiva asetelma, ja mikä parasta, kirja ei haahuile tuosta asetelmasta mihinkään vaan pysyttelee siinä hamaan loppuun saakka. Tiukat rajat pitävät kokonaisuuden kasassa, ja vaikka kirja kertoo vain yhden tarinan, sen ympärillä on tietenkin valtavasti muutakin asiaa.

Lukija seuraa Mion elämää, josta ei totisesti makeutta puutu. Mio on korealaisten tähtitehtaiden kaltaisen koulun tuote: hänet on koulittu someajan sokeriseksi idoliksi, joka elää jetset-elämää hotelleissa ja studioissa. Mio ei osaa laittaa ruokaa tai siivota, koska hän ei ole koskaan sellaisia asioita tehnyt. Hän ei myöskään tiedä, mitä treffeillä kuuluu tehdä. 

Korealaisten lisäksi mieleen tulee monenlaista, esimerkiksi Juha Itkosen Palatkaa perhoset, tai se, että Mio ja Adam ovat kuin Beatles ja Rolling Stones. Mutta somemusiikkiin ei kuulu historiatietoisuus, vain tämä hetki ja tulevaisuus merkitsevät jotain. 

Olen ennenkin sanonut että Juha Itkonen on ainoa suomalainen kirjailija, joka osaa kirjoittaa virheettömästi musiikista. Tässäkin kirjassa on ainakin yksi musiikkimoka: duettoa ei voi laulaa studiossa samassa kopissa yhtäaikaa, laulut vuotavat toistensa raidoille ja miksaaminen on silloin mahdotonta. 

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Se kertoo siitä, kuinka tärkeitä ovat arki, parisuhde, päivätyö ja kaikki muu tavallinen. Äkkimakea näyttää, millaista elämä on ilman noita peruspylväitä. 

Pohjolaisen kieli on sujuvaa ja rikasta:

”Hän lensi oksitosiinin voimalla, joka pirskahteli vielä - - hänen kielenkärjellään ja huulillaan ja lähetti paineaaltojen haamukuvia kaikkiin kehon synapseihin aina päänahasta varpaanpäihin.”

Hieno ja erilainen kirja.

Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Kosmos