Kelpo dekkari joulukuisesta 40-luvun Savonlinnasta

En yleensä lue dekkareita, joten kesäloman aluksi ajattelin tehdä poikkeuksen. Storytelistä löytyi Anne Frostin Anna Mantken salaisuus, jolla lomailu lähti mainiosti käyntiin.

Kirjan tarinalla on todellisuuspohjaa: savonlinnalaiseen pankkiin unohtui itsenäistymisen melskeissä miljoona-aarre. Kirjassa eletään vuoden 1945 joulukuuta, ja tuo aarre varastetaan antiikkiliikkeen ikkunasta. Siitä alkaa seikkailu. 

Savonlinna on tuore ympäristö, en muista lukeneeni ensimmäistäkään Savonlinnaan sijoittuvaa kirjaa. Google Maps auttaa hahmottamisessa, on hauskaa etsiä kadunnimiä ja luoda miljöötä mielessään kartan avulla. Ensimmäisen kerran tein niin Joyce Carol Oatesin Putous-kirjan kanssa joskus silloin kun Google Maps oli aivan uusi, ja se oli mieleenjäävä kokemus. 

Anna Mantken salaisuuden keskiössä on tietenkin poliisi, Johannes Mäkiaho, ja hänen ympärillään poliisikollegoiden lisäksi lääkäreitä ja muita kaupunkilaisia. Tarina mutkittelee moneen suuntaan, vääriä vihjeitä seuraillaan, jotain oivalletaan, yllätyksiä tapahtuu, aivan niin kuin hyvässä dekkarissa kuuluu.

Mainioita hahmoja riittää, kuten yrttihoitoja tekevä lääkärin kotiapulainen tai muutama romanihahmo. Romanikulttuurin käytännöt aiheuttavat hyvää hankausta tarinaan, vaikka joitain niistä alleviivataan vähän liiankin paljon. 

Tarinan rytmitys toimii hyvin, Frost osaa venyttää hetkiä luodakseen jännitystä. Lopussa on komea huipennus, ja aivan viimeisenä vielä keikaus. 

Anne Frost: Anna Mantken salaisuus

Lector kustannus

 

Kotimainen kirjallisuus syntyy liian usein napanöyhdästä

Olen monesti ihmetellyt sitä, kuinka suomalaisessa nykykirjallisuudessa tuntuu olevan noin kaksi aihetta: oman navan ja omien ongelmien ympärillä pyöriminen, sekä toisen maailmansodan aikaiset tarinat. Olen viime kuukausina jättänyt todella monta kirjaa kesken, koska en jaksa taas uutta omanapamarinaa.

Uudessa Parnassossa kirjailija Joel Haahtela kirjoittaa aiheesta analyyttisesti ja viisaasti. 

”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.”

”Samalla kirjallisuudesta on kehkeytynyt viikkolehtien selviytymistarinoiden jatketta, itseään toistavaa mantraa.”

”Ihminen on yksinkertaisesti täynnä. Hän on täynnä itseään, omaa tunnettaan, omaa kokemustaan, omaa identiteettiään, omaa persoonallisuuttaan, omaa mielipidettään ja omaa menneisyyttään. Täyteen ahdettuun yksilöön ei mahdu juurikaan enää mielikuvitusta, hädin tuskin edes toista ihmistä.”

”Suomalaisen traumanpalvonnan kansallisena erityismuotona on talvi- ja jatkosota, joiden ydinmehusta pulppuaa uskomaton määrä kirjoja joka vuosi.”

”Kaikesta tapahtuneesta tulee subjektiivisesti niin merkittävää ja tärkeää, että trauman syntymisen kynnys madaltuu jatkuvasti. Trauma banalisoituu ja toisaalta normaali elämä muuttuu vaaralliseksi.”

”Jos maailma on kuitenkin täynnä pelkkää omaa kokemusta ja tunnetta, kuka enää kuuntelee toista?”

Joel Haahtela: Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina

Parnasso 3/2025

Toivo elää naisissa

Suomen kuvalehden kirja-arvioista bongasin mielenkiintoisen uutuuden, jossa Helmi Kekkonen kertoo omasta kirjoittamisestaan.

Näin minä sen kirjoitin ei ole kirjoitusopas, mutta kyllä sitä sellaisenakin voi lukea. Kekkonen kertoo Liv!-kirjansa syntyprosessista, ja siinä sivussa tulee tietenkin monia yleispäteviä ajatuksia kirjoittamisen luonteesta. Paljon on juttua kirjailijan arjesta, toimeentulostakin hiukan. Tuo toimeentulopätkä taidettiin julkaista jossain, olisiko ollut juuri Suomen kuvalehdessä, esseenä? 

Kirjan ote on varsin kaunokirjallinen, mikä sopii aiheeseen. Se on myös hyvin henkilökohtainen, Kekkonen kirjoittaa omia ongelmiaan kohti ja niistä käsin. Se lienee melko tavallista, ja siksi samaistuttavaa. 

Mutta siinä kohtaa kun Kekkonen kirjoittaa ”koko kirjallisen kentän” olevan ”patriarkaatin sumentama”, minun on pakko nauraa kun en itkeäkään jaksa. Missä maailmassa Kekkonen oikein elää? 

Helmi Kekkonen, ole hyvä ja katso ympärillesi. Katso blogeihin tai Instagramiin, missä kirjoista eniten keskustellaan: sekä keskustelijat että kirjailijat ovat enimmäkseen naisia. Katso Pentinkulman päivien esikoiskirjailijoiden listaa. Katso Ylen Kulttuuricocktail kirjat -sarjaa. Katso ihan mihin tahansa, näet naisia kirjojen ääressä. 

Kirjojen maailma on naisten maailma. 

Mutta onneksi tässä tyhmistyvässä ja yhä sivistymättömämmäksi käyvässä maailmassa edes naiset lukevat ja kirjoittavat. Toivo elää naisissa. 

Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin

Siltala

Huokaistiin kotona onnesta

Nykykäytännön mukaan Petri Tammisen uusi kirja ilmestyi lukuaikapalveluihin vasta vähän myöhemmin kuin muualle. Merkkasin ilmestymispäivän kalenteriin. 

Aloitin kirjan lukemisen tietenkin heti ilmestymispäivänä. Mutta koska minulla oli toinen kirja menossa, päädyin lukemaan kahta kirjaa vuorotellen. Sitä en suosittele. Mutta niin se nyt meni. 

Sinua sinua on taattua Petri Tammista, muu ei ole mahdollista. Lyhyttä, iskevää kieltä, mikä tahansa lause kelpaa sitaattinäytteeksi. 

”H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.”

Kirja näyttää aluksi olevan kertomus Tammisen nuoruudenrakkaudesta, Prahan heilasta, ja sitä se puoliväliin asti onkin. Sitten se avartuu kertomaan kaikenlaisista rakkauksista. Kerronta loikkii muistosta ja mietteestä toiseen, ja nämä muistot ja mietteet kietoutuvat toisiinsa ja selittävät toisiaan. Yleissävy on haikeansurullinen ja ehkä vähemmän ironinen kuin Tammisen kirjoissa yleensä. Ironia ei kuulu rakkauteen. 

Koska painavat lauseet ovat se juttu, lainattakoon tässä vielä jokin näytteeksi. Ei näiden näytelauseiden takia, vaan houkutukseksi. Jotta lukisit itse.

Lapsiperhearkea voi kuvata näinkin tiiviisti ja silti täydesti: ”Lapset syntyivät, aamuaurinko paistoi synnytyssairaalan huoneeseen, jonne Liisa ja lapsi saapuivat ikuisuuden suunnasta ja minä pukuhuoneesta. Istuttiin, sohvalla, keittiössä, parvekkeilla, pihoilla. Matkustettiin, oltiin viikko huolissaan jossakin kosteassa huoneessa ja huokaistiin kotona onnesta.”

Petri Tamminen: Sinua sinua

Otava

Dionysoksen matkassa

Kirjaston hyllystä käteeni tarttui vaaleanpunainen kirja, josta muistin lukeneeni lehtijuttuja. Aallotar Haapasaari on turkulainen esikoiskirjailija, jonka kirja herätti paljon huomiota ilmestyessään viime vuonna. Kertoohan Dionysia seksityöläisen tarinan.  

Kirjassa Haapasaari kertoo matkastaan seksityöntekijäksi, kuinka hän lapsena ja nuorena oli epävarma omasta kehostaan, minäkuvastaan ja seksuaalisuudestaan. Niin kuin me kaikki olemme. Sitten parikymppisenä hän löytää ensin kinkypalveluiden tuottamisen, sitten strippaamisen ja lopuksi huorinteon ilot. 

Parasta kirjassa on sen positiivinen ja iloinen ote, kirja pyrkii purkamaan seksityöhön ikiaikaisesti liitettyä likaisuuden leimaa. Ei yksi kirja maailmaa muuta, mutta saattaa se sitä hiukan paikaltaan niksauttaa. Kerronta on sujuvaa, ja omakohtaisten kokemusten läsnäolo tekee tarinasta konkreettisen ja uskottavan.  

Tarinoissa pitää tietysti olla onnellinen loppu, joten viimeisillä lehdillä Haapasaari kertoo, mitä kaikkea on tällä ”seksimatkallaan” oppinut. Se tuntuu hiukan hassulta, sillä hän on kuitenkin alle kolmekymppinen, ja kaikenlaisista matkoista tietenkin ylivoimaisesti suurin osa on silloin vielä kokematta. 

Aallotar Haapasaari: Dionysia

Kosmos

Ylpeys ja ennakkoluulo

Panu Rajalan kirjoja olen lukenut useita. Tämä omaelämäkerta Päin elämää! on ollut lukulistallani pari vuotta, nyt vihdoin sain sen käsiini. Kirjastosta, mistäpä muualta. 

Ensireaktio oli lievä kauhistus: kirja on tosi kookas. Mutta lukiessa koko osoittautui oikeaksi, oli mahtavaa kun tiesi kirjan jatkuvan pitkään. Sen tarinointi on tutun sujuvaa, ja Rajalan elämässä totisesti riittää kerrottavaa. Kerronta on itse asiassa varsin tiivistä, asioita vain sattuu olemaan paljon. Tylsää hetkeä ei ole. 

Kouluaikoihin menee reilut sata sivua. Näin opettajan näkökulmasta kiinnostavaa on se ylpeys, jota Helsingin Norssin opiskelijat omasta opinahjostaan 60-luvulla tunsivat. Miten sellaisen saisi meidänkin kouluun? Syitä nimittäin riittää meillä Luostarivuoressakin, on pitkä ja kunniakas historia (kas kummaa, tätini, Panun kolmas vaimo, kävi aikoinaan Luostarivuoren), ja uudemmista alumneista voi mainita vaikka Robinin tai Ilkka Paanasen. Tai juuri nyt ajankohtaisen Ich komme -viisun toisen tekijän Jori Roosbergin. 

Oli erinomaisen mukavaa kellua pitkän tarinan mukana yliopistokuvioissa, elokuvaprojekteissa, kirjoissa, näytelmissä, ja ennen muuta inhimillisen elämän käänteissä, joita Rajala kuvaa osuvasti ja itseironisesti. Matkoilla käydään, työelämässä siellä sekä täällä, ja kaiken A ja O ovat ihmiset ympärillä. Ja tietenkin ne naiset, jotka jokaisen heteromiehen elämässä ovat kaikkein tärkeintä. Puolison valinta kun muokkaa elämää enemmän kuin mikään työ tai matka tai muu käänne. 

Erityisesti suosittelen lukemaan kirjan, jos ajattelet Rajalan olevan vain lööppijulkkis. Ennakkoluulot karisevat kummasti. 

Kirjan nimeä pohdin muutamaan otteeseen. Se tuntui hyvältä, mutta toi häiritsevän Vain elämää -assosiaation, joka lienee tahaton. Ja kuinka tyhmäksi itseni tunsinkaan, kun Rajala kirjan lopussa sanoo kirjan nimipohdiskeluista, että ”kirjallisuuttakin lähdin tutkimaan elämästä käsin, vastoin akateemisesti hyväksyttyjä suuntauksia. Nyttemmin kaikki kirjoittavat elämäkertoja”. 

Näinhän tämä kirja piti nimetä. 

Panu Rajala: Päin elämää! Muistelmani

Siltala

Romanttisen taiteilijakäsityksen muistelus

Työkaveri suositteli minulle kirjaa, ja hyvin suosittelikin. Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki on mielenkiintoinen teos, ja se herättää monenlaisia ajatuksia. 

”Kun Olivia Laing päätyi tahtomattaan yksin New Yorkiin, hän yllättyi kipeistä tunteista, joita yksinäisyys nosti esiin. Lohtua ja sielunkumppanuutta hän löysi taiteesta ja taiteilijoista, joiden elämää yksinäisyyden ja vierauden kokemus suurkaupungissa oli koskettanut.” Näin sanoo kirjan esittelyteksti.

Ensimmäinen havainto on, että tässäkin kirjassa taiteella tarkoitetaan ensisijaisesti kuvataidetta. Kuvataide on rohmu, joka yrittää jostain syystä omia taide-sanan itselleen. 

Wikipediassa kirja luokitellaan non-fictioniksi, Storytel sen sijaan määrittelee sen kaunokirjallisuudeksi. Jossain siinä välissä mennään. Hieno teos tämä joka tapauksessa on: hyvin rajattu, hyvin rytmitetty, hyvin lähteistetty.

Merkittävintä tässä kirjassa onkin juuri tuo, että pian eksyin Wikipediaan: kirjassa kuvatut taideteokset löytyvät useimmiten netistä, ja niitäpä piti sitten usein käydä googlaamassa. Se on yksi hyvän kirjan merkki, että kirja vie toisten teosten äärelle.

Laing käy läpi kronologisesti erilaisia newyorkilaisia taiteilijoita ja heidän teoksiaan: Edward Hopper, Henry Darger, Andy Warhol, Klaus Nomi. Kaikkia yhdistää tuo yksinäisyys suurkaupungissa, ihmisten keskellä. Kirja onkin oikeastaan enemmän kuvaus menneestä New Yorkista kuin yksinäisyydestä, omanlaisensa rakkaudentunnustus kaupungille. Yksinäisyyden teemasta ajaudutaan usein aika kauas, mutta kirjan tarinat ovat tosi mielenkiintoisia.

Lopulta kirja osoittautuu romanttisen taiteilijakäsityksen manifestiksi tai muistelukseksi. On kärsivä, yksinäinen daideilija, irrallisena urbaanissa yksiössä. Tällaisia kirjoja on paljon. Niiden opetus pitää kaivaa rivien välistä, sitä ei koskaan sanota ääneen: porvarillinen työpaikka, parisuhde, luonnossa kulkeminen. Jos jokin näistä puuttuu, elämästä tulee hankalaa.

Vaikka Laing on britti, hän sortuu jenkkihybrikseen: hän väittää, että Henry Dargerin 15 145 sivun mittainen teos olisi maailman pisin fiktiivinen teos. Me suomalaiset tiedämme, että Kalle Päätalon Iijoki-sarja hakkaa tuon mennen tullen, kahdella tuhannella sivulla.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki

Suom. Sirje Niitepöld

Teos

Vanhuus on parannettavissa

Tykkään lukea satunnaisia tietokirjoja. Jostain syystä moni niistä on viime aikoina käsitellyt pitkäikäisyyttä. Ehkä olen tulossa vanhaksi, tai sitten lukuaikapalvelu on huomannut minun tulevan vanhaksi. Tai sitten aiheesta vain julkaistaan paljon kirjoja.

David Sinclair on geneetikko ja ”maailman johtava pitkäikäisyyden tutkija”. Elinkaari-kirjan johtava ajatus on, että vanhuus on parannettavissa oleva sairaus. Mitä se ei tietenkään vielä ole, mutta Sinclairin paino on sanalla vielä. Koska vanhuutta ei ole vielä luokiteltu sairaudeksi, sen tutkiminen saa liian vähän rahaa. Sinclair uskoo tilanteen muuttuvan. 

Ikuista elämää ei sentään tavoitella, mutta lisää terveitä vuosia. Paljon. 

Sinclair käy läpi alan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Hiivoja tutkitaan paljon, koska ne ovat geeneiltään hämmästyttävän samanlaisia kuin ihminen, vain aika paljon lyhytikäisempiä. Eli tulokset tulevat nopeasti. Sinclairin tutkimusten fokus on sirtuiineissa, jotka korjailevat geeneissä esiintyviä virheitä, ja niiden ollessa korjauskomennolla syntyy ongelmia. Teksti on paikoitellen erittäin raskaslukuista, mutta mielenkiintoista. Ja sitten taas toisissa paikoin aivan kevyttä.

Mainituiksi tulevat asiat, jotka nyt jo tiedetään. Pitkää ikää edistävät kalorien rajoittaminen ja nälän tunne, kasvisruokavalio, rankka liikunta ja kylmäaltistus. Ne kaikki laittavat elimistön puolustustilaan, mikä on hyväksi. 

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Tulevaisuudessa tulostetaan kantasoluista uusia elimiä, koska autot ovat niin turvallisia, ettei elinluovuttajia löydy enää liikenteestä. Eliniän pitenemisen ongelmia käydään läpi, vaikka perusvire on äärimmäisen optimistinen. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten optimismi näyttäytyy tässä maailmanajassa hiukan erilaisena. 

”Kuvitelkaa, millaista on sitten, kun aktiiviset yli seitsemänkymppiset ovat mukana työelämässä. Heidän kokemuksensa ja tietonsa luovat vankan perustan, johon toiset voivat nojata, ja kaupan päälle he antavat johtajuudelle kokemuksen viisastuttamat kasvonsa.” 

Just joo, aamun uutiset eivät aivan tue Sinclairin näkemyksiä, valitettavasti. 

Kirjan lopussa Sinclair kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia pillereitä hän päivittäin napsii. Ehkä ne tekevät hänestä terveemmän, ehkä eivät. En vielä rynninyt ostamaan. 

Yhden asian olisi kirjassa voinut korjata. Sinclair vertaa geenejä usein DVD-levyn lukemiseen. Yhdessä kohtaa hän väittää DVD-levyä luettavan reunasta kohti keskustaa, vaikka me kaikki tiedämme, että digitaalisia levyjä luetaan keskeltä reunoille. Tämä hiukan vie tekstiltä uskottavuutta.

Suomennos on oiva. 

David Sinclair & Matthew Laplante: Elinkaari. Mistä vanheneminen johtuu ja mitä sille voi tehdä?

Suom. Teija Hartikainen

Aula & co

Erinomaisen kiinnostava opus

Kirjailijaliiton lehdessä oli artikkeli, joka vei minut lukemaan Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset -opusta. Ja sepä onkin erinomaisen mielenkiintoinen kirja! 

Kirjalliset väärennökset on vertaisarvioitu, eli tiukkaa akateemista tekstiä, mutta se ei suinkaan merkitse vaikealukuisuutta tai raskassoutuisuutta, ei ollenkaan. Kirjaa on helppo lukea ja jutut ovat erittäin vetäviä. 

Väärennökset luokitellaan kirjassa kolmeen kategoriaan. Varsinaisissa väärennöksissää teksti, jonka alkuperä on muu, esitetään tunnetun kirjailijan tuotoksena. Plagiaatissa kirjailija lainaa ilman lupaa ja peitellen toisen kirjoittajan tekstiä. Kolmas väärentämisen laji on identiteettihuijaus, jossa kirjailijana esiintyy joku muu kuin tekstin tekijä tai jossa tekijä väittää olevansa joku toinen kuin oikeasti on. 

Liikkelle lähdetään antiikista, mistäpä muualta. Antiikin runoilijat, näytelmäkirjailijat ja eepikot käyttivät materiaalinaan kaikkien tuntemia myyttejä tai kirjoittivat uusia versioita tunnetuista teoksista. Aina on siis kirjoitettu vanhan päälle. 

Klassisessa latinankielisessä kirjallisuudessa sitaatteja ei tarvinnut merkitä tai perustella, koska tekstin tuottaminen perustui suhteellisen harvalukuisten auktoriteettien lainaamiseen ja koska kaikki latinalaisen kirjakulttuurin kasvatit tunnistivat otteet klassikoista. 

Kalevalan tekemiseen innoitti Ossianin laulut, 1700-luvun puolivälissä julkaistu kokoelma skottilaista kansanrunoutta. Joka on väärennös. 

Oscar Wilden kuoleman jälkeen on ilmestynyt paljon hänen tekemikseen väitettyjä kirjoja, väärennöksiä kaikki. Mutta ne ovat lisänneet hänen mainettaan jälkipolvien silmissä. 

Ruotsissa ilmestyi vuonna 2006 Fabian Kastnerin romaani Oneirine, joka paljastui (tai niin tekijä itse ainakin väittää) kokonaan klassikkoteoksista poimituista sitaateista koostuvaksi, tekijänsä mukaan ”tilkkutäkiksi”. Se on siis radikaali yritys viedä äärimmilleen ajatus siitä, että kaikki kirjallisuus syntyy muusta kirjallisuudesta. Tämän kirjan vastaanotto oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin luku tässä kirjassa. En ole aiemmin Kastnerista kuullut, joten luulin itseäni sivistymättömäksi. Pikainen kierros lähipiirissä paljasti, ettei Kastneria tuntenut kukaan muukaan. (Oneirinea ei ole suomennettu.)

Mauri Sariolan kirjailijakuvaa ei nykypolvi juuri tunne, joten on todella mielenkiintoista lukea hänen mielikuvituksellisista tempauksistaan. Ja tietysti tunnetusta Sariola-Sarkola-oikeustapauksesta. 

Anja Kaurasen Pelon maantiede-kirjan herättämästä keskustelusta on myös paljon mielenkiintoisia ja huolella kerättyjä tarinoita ja yksityiskohtia. 

Kuten arvata saattaa, tämän kirjan lukeminen innoitti minut kirjoittamaan edellisen postaukseni oman Lentotähti-romaanini lainauksista. Parhaat kirjat innoittavat ihmistä puuhailemaan kaikenlaista. 

Sanna Nyqvist ja Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus

Lentotähti ja varastetut sanat

Toinen romaanini Lentotähti sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin, ja sen kieli on lyyrisen vanhanaikaista. Kirjan alaotsikko on ”sinfoninen runoelma”. Aitoa 1900-luvun alun kieltä Lentotähti ei kuitenkaan ole, koska mitään aitoa 1900-luvun alun kieltä ei ole olemassa. Silloin kirjoitettiin monilla eri tavoin, aivan niin kuin nyt. Kieli on toki muuttunut ja kehittynyt, mutta moninaista se on ollut aina. 

Lentotähdessä on paljon sitaatteja, lainauksia, alluusioita, varastettuja sanoja, lauseita ja tarinoita. Kahdesta syystä: koska historiallista romaania ei voi kirjoittaa ilman niitä, ja koska sellaisten etsiminen ja pyörittely on äärimmäisen hauskaa.

1) Varastetut sanat. Jos haluaa kirjassa antaa vanhanaikaisen vaikutelman, on pakko lukea vanhoja tekstejä ja ottaa niistä vaikutteita. Etsiä yksittäisiä sanoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä. Koska mitään muuta tietä menneeseen ei ole. Sanat ovat historian palasia siinä kuin esineet, osoitteet ja ihmiset. Tällaisia sanapalasia etsin lukemalla tuon aikakauden romaaneja, sanomalehtiä ja elämäkertoja, mutta parhaaksi lähteeksi osoittautuivat runot. Ja runoilijoista antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino, Anna Ahmatova ja yllättäen myös Lassi Nummi, joka ei ollut edes syntynyt Lentotähden tapahtumien aikoihin. Sekä tietenkin tarinassa keskeinen Bertel Gripenberg. Palaset ovat enimmäkseen niin pieniä, ettei niitä voi tunnistaa lainoiksi, mutta on siellä esimerkiksi eräs Hymyilevän Apollon säkeitä myötäilevä virkekin mukana. 

2) Varastetut lauseet. Juonen katalyyttinä toimiva konserttiarvostelu koostuu kokonaan varastetuista lauseista, kaikki on lainaa Seppo Heikinheimon ja Erik Tavaststjärnan sanomalehtikritiikeistä. Idea on sama kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa: kirjailija on tunnetusti sanonut, että kaikki kirjassa esitetyt kauheudet ovat joskus jossain oikeasti tapahtuneet. Törkeää kritiikkiä on ollut aina, eikä tuon murskaavan arvion koostaminen siksi ollut järin vaikeaa - kunhan sopivat lähteet löytyivät. Joitakin yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja olen toki vaihtanut, jotta tekstistä tulisi yhtenäinen, mutta enin osa on suoraa lainaa tai varastamista. 

Tarinan lomaan sijoitetuissa epikriiseissä on myös varastettuja lauseita tai niiden palasia. Selasin useita väitöskirjoja ja muita lähteitä löytääkseni autenttista 1900-luvun alun lääkärikieltä, ja niiden kieli osoittautui lähes lystikkään kohosteiseksi, ”mielenlaatu rajullinen ja kiivas”, ”makaa sykertyneenä polvet leuan alla”. Kaikista en tosin muista enää, mikä on lainattua ja mikä itse keksimääni. Samoista lähteistä löysin myös tietoja hoitomuodoista, diagnooseista ja lääkityksistä sekä mielisairaaloiden laitteista ja tiloista. 

3) Sitaatit. Eino Leinon repliikit ovat kaikki peräisin hänen runoistaan. Tähän en voinut ottaa tunnetuimpia säkeitä, etteivät lainat olisi liian ilmeisiä ja sellaisina naiiveja. Ninonin suuhun laitetut sanat kirjan lopussa ovat niinikään peräisin Ninon de l’Enclos’n (1620-1705) teksteistä. Olen itse suomentanut ne englannin kielestä, koska suomennoksia ei ole olemassa. Kirjassa mainituilta kirjailijoilta ja muusikoilta olen myös varastanut tekstinpätkiä. 

4) Varastetut tarinat. Emilien muistot ja muut tarinat ovat enimmäkseen itse keksimiäni, mutta moni niistä on varastettua alkuperää. Yksi on peräisin vuoden 1918 Helsingin Sanomista, jotkut Toivo Kuulan kirjeistä, jotkut Alma Kuulan päiväkirjasta. Joissain tarinoissa on palasia historiaa käsittelevistä tietokirjoista, kuten Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 -teoksesta tai Säiniön historiaa käsittelevästä kirjasta. Historiallista romaania on mahdotonta kirjoittaa ilman tällaisia lainattuja palasia. 

Lentotähden luvussa 59 viitataan siihen, että kirjassa on paljon muualta lainattua: ”Sanoo hoitajalle toistuvasti tekstin olevan ’osaksi hyvin surullista totta, osaksi ilkeää mutta oikeutettua valhetta, ja varkautta kaikki tyynni’.” Samanlaisen itsetietoisuuden kirjoitin myös esikoisromaanini Naarasperhon sisään. Ne lienevät siksi postmoderneja molemmat, eivätkö itsetietoisuus ja lainaaminen ole juuri postmodernin keskeiset tunnusmerkit?

Tuon edellä mainitun virkkeen on tarkoitus myös avata sellainen tulkintamahdollisuus, että Lentotähti onkin Emilien kirjoittama. Ja sille, joka tietää, että jotkut Emilien omikseen kirjoittamat muistot ovat peräisin Alma Kuulan päiväkirjasta, tarina näyttäytyy myös kielellisenä kostona. Hylätty nainen on kateellisena ja katkerana ominut parempaan elämään päätyneen naisen sanat itselleen. 

Lentotähden lukijan ei tietenkään tarvitse tietää mitään edellä sanotusta ymmärtääkseen tarinaa ja pysyäkseen kärryillä. 

Mutta kyllä kirjallinen varastaminen on nautinnollista touhua, sen tietää jokainen kirjoittaja.

Oiva kirjoitusopas

Liisa Näsi Lukko sulaa on tullut vastaan kirjasomessa useasti. Pitihän se siis lukea minunkin.

En ole pitänyt kirjaa lukemistani kirjoitusoppaista, mutta lienen lukenut kymmeniä. Lukko sulaa ei varsinaisesti tuo mitään uutta oppaiden kirjoon, mutta tämä ei ole moite. Lukko sulaa on hyvä opas, näille on tarvetta ja lukijoita. Kirja on sulavasti kirjoitettu ja erinomaisen huolellisesti toimitettu, niin kuin pitääkin olla.

Kirjassa käydään läpi kirjoittamisen arkea oikein monipuolisesti, ja lähteytyksen kanssa on nähty vaivaa. Puhutaan flow-tilasta, hylsyistä, kustannustoimittamisesta ja sen semmoisista, tärkeitä asioita kaikki. Lopussa on kymmenen kirjailijan ajatuksia siitä, miksi he kirjoittavat. Mielenkiintoisia juttuja kaikki.

Kirjoittajan omat kokemukset sekä kirjailijana että kustannustoimittajana ovat oikeastaan parasta, ne lyövät teokselle viimeisen uskottavuuden niitin. Hyvä kirja.

Liisa Näsi: Lukko sulaa. Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Warelia

Lisää yhteyksiä, melkein jo naurattaa

Viikko sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Se on tosi upea kirja, mutta minulle kaikkein hämmästyttävintä oli se, kuinka paljon siinä oli yhtäläisyyksiä oman Lentotähteni kanssa. Ja kuinka kukaan ei ollut sanonut asiasta minulle mitään. 

Koska Nälkävuosi oli niin hyvä, piti tietysti lukea lisää Ollikaista. Otin Storytelin tarjonnasta siis satunnaisen Ollikaisen, joka oli hänen kolmas romaaninsa Pastoraali. Sen alku laittoi melkein nauramaan ääneen: jos Nälkävuodessa ja Lentotähdessä oli samankaltaisuuksia, näköjään Pastoraali liippaa sitten läheltä omaa Naarasperhoani. Huh huh. Ja näköjään Hesarin arviossa kirjoitettiin Pastoraalin yhteyksistä F. E. Sillanpäähän. Tämä menee jo koomiseksi. 

Eikä kukaan ole tästäkään kaltaisuudesta sanonut mitään, vaikka Naarasperholla on jo aika kookas lukijajoukko. 

No, jokaisella kirjalla on joku jota se muistuttaa, useita. Enkä olisi muuttanut mitään, jos olisin lukenut Ollikaisen tuotantoa kirjoittaessani omia kirjojani. Miksi olisin? Ihan omanlaisiaan kaikki kuitenkin ovat, tietenkin. 

Millainen Pastoraali sitten on?

Se on nimensä mukaisesti ylistys suomalaiselle luonnolle, ja lampaitakin paimennetaan. Hahmoja on paljon, minun mielestäni vähän liikaa. Samoin takaumia on paljon, mutta yhdenpäivänromaanissa tällaisia pitää vain tehdä, muuten tiukassa raamissa on kovin vaikea pysyä. Varsinkin kun enimmäkseen ei tapahdu kummoisia. Ja tästä tapahtumattomuudesta minä tykkään kovasti. Ja myös siitä, että Ollikainen asettelee niin tiukkoja rajoja romaanitaiteelleen. 

Ihan yhtä mestarillinen Pastoraali ei ole kuin Nälkävuosi. Kerronta ei tunnu yhtä hiotulta, varsinkin joissain dialogeissa on selittelyn tai infodumppauksen makua. Mutta tunnelma on hieno, ja kerronnan tiukat rajat laittavat ihailemaan Ollikaisen työtä. Saatan lukea lisää. 

Aki Ollikainen: Pastoraali

Siltala

Miksi kukaan ei vinkannut?

Viime viikkoina olen jättänyt tosi monta kirjaa kesken. Ei vain ole jostain syystä napannut. Jotkut olen bongannut kirjasomesta, jotkut lehtiarvioista. Somesta taisin Aki Ollikaisen Nälkävuodenkin löytää. Se ei jäänyt kesken, todellakaan. 

Nälkävuosi on saanut useammankin palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Se on upea kuvaus yhdestä syksystä, talvesta ja keväästä 1867-1868. Esittelytekstissä sanotaan, että ”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen.”

Näin on. Lukiessa aavistaa, että kirjoituskierroksia on ollut monta. Tällainen kokonaisuus ei synny kuin moneen kertaan kirjoittamalla, ja karsimalla. Samoin näkyy, että historiaa on opiskeltu - mutta minkäänlaista infodumppausta kirjassa ei silti ole, kuvaus on korutonta ja luontevaa. 

Minulle tämä kirja osoittautui erityisen läheiseksi oman kirjoittamiseni takia. Samoin kuin Ollikainen, en ole halunnut kirjoihini niitä yleisimpiä suomalaisen kirjallisuuden asioita kuten omasta elämästä kertomista tai toisen maailmansodan aikaista historiaa. Paikoitellen Nälkävuosi liippaa jopa huikean läheltä oman Lentotähteni kerrontaa, aina tapahtumapaikkoja myöten. Ajankohta on sentään eri. 

Niinpä ihmettelen, miten olen voinut käydä Lentotähden kanssa läpi peräti kolme kirjoituskurssia ilman, että kukaan kursseilla olisi vinkannut minulle Nälkävuodesta. Outoa. Tai saattaahan olla, että olisin lannistunut näin upean teoksen äärellä. Tai ehken sentään. Ja yksi vaihtoehto tietysti on, että joku on vinkannut, mutta minä en vain ole muistanut vinkkausta. Sellaistakin elämä on. 

”Uhmakkaasti näyttää, että on tämän kurjuuden keskellä kukkinut joskus ilo, eikä se ilo kummunnut uskosta tuonpuoleisiin paratiiseihin vaan kaikesta siitä alhaisesta ja lihallisesta, jota varten Teo ajattelee lopulta kuitenkin elettävän.”

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala

 

Mestarillinen kirja

Jos jokin on varmaa, niin Joel Haahtelan proosa. Lukija tietää, että vahvaa tunnelmaa on luvassa kun hänen kirjansa avaa. 

Haahtelan uusin on nimeltään Sielunpiirtäjän ilta. Kirjan nimi selitetään heti alkuun: ”kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä”. Tuossa lauseessa näkyy Haahtelan ominaislaatu, niin kuin kaikissa muissakin kirjan lauseissa. Kaunista, vähän mystistä, hämärää. 

On vuosi 1677, ollaan Hollannissa. Päähenkilö on vanha taidemaalari, jonka poika ja vaimo ovat kuolleet. Hän elää kahdestaan taloudenhoitajansa kanssa, maalaa ja kirjoittaa. Juuri mitään ei tapahdu, mikä on mahtavaa! Fokus on sisäisessä, ja viisaita mietteitä tarjoillaan taas mm. Jumalasta, kirjoittamisesta ja maalaamisesta. 

”Silitän kangasta ja painan poskeni sitä vasten. Mutta mikään ei auta. Kysyn, missä hän on, ja saan vastaukseksi vain oman ajatukseni: toista elämää en halua tämän yhden lisäksi.”

”Luominen ei myöskään ole valmiin idean toteuttamista kankaalle. Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.” Tässä Haahtela mitä ilmeisimmin kertoo oman kirjoittamisensa credon. Ja monen muunkin kirjoittajan. 

Ja mikä yllätys: kun kirjaa lukee pitemmälle, alkaakin tapahtua, isoja asioita. Mutta pienet ovat kuitenkin painokkaampia. Mestarillinen kirja, taas. 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava

Lentotähden tarina

Kirjoitin joulukuussa 2023 tänne blogiin mietteitä esikoiskirjani Naarasperhon synnystä. Toinen kirjani Lentotähti ilmestyi tammikuussa 2025, joten lienee paikallaan kertoa senkin tekemisestä jotain. 

Aluksi kuitenkin muutama sana Naarasperhosta ja kuluneesta vuodesta esikoiskirjailijana. Päätin Naarasperho-blogikirjoituksen kirjoittamalla ”saapa nähdä mitä tulee”. Paljon on tullut, paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olen vieraillut kirjastoissa ja kirjakaupoissa, pääsin esiintymään Taiteiden yöhön, kirjamessuille, TS Kirja -klubille Kaupunginteatteriin ja yksityisen lukupiirin vieraaksi. Minua on haastateltu lehtiin, nettisivustoille ja radioon, ja Naarasperho on saanut valtavasti positiivista palautetta ja kritiikkiä lehdissä, nettisivustoilla, blogeissa ja varsinkin kirjagramissa. 

Olen oppinut signeeraamaan kirjoja, puhumaan kirjallisuudesta julkisesti ja käyttämään hienoja kenkiä, koska kirjakeikoilla istutaan ja silloin kenkien pitää olla kunnossa. Muusikkona olen tottunut siihen, että keikkoihin pitää valmistautua ahkeralla treenaamisella, kirjakeikoille sen sijaan voi vain mennä ja ottaa mikrofonin käteensä. Mitään valmistautumista ei tarvita, koska aihe on niin läpikotaisin tuttu. Kunhan kengät ovat hienot. 

Kaikkein mieleenpainuvin kirjakeikka oli elokuinen Urjalan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuminen. Vertaisten joukossa oli mahtavaa saada keskustella kirjoista ja kirjoittamista, ja vaikka seminaari kesti vain neljä päivää, tuntuvat seminaarilaiset aivan ikivanhoilta tutuilta. Moneen heistä olen törmännyt eri yhteyksissä seminaarin jälkeen. 

Parasta kirjavuodessa ovat kuitenkin olleet keskustelut lukijoiden kanssa. On aivan ihmeellistä, että ihmiset ovat käyttäneet useita tunteja ainutkertaisesta elämästään minun tekstini äärellä. Ja niin moni on ymmärtänyt, mistä Naarasperhossa on kyse. Ihan kaikki eivät ole, palatkaamme tähän myöhemmin. 

Pitkä prosessi

Naarasperho oli ensimmäinen julkaistu teokseni, mutta se ei ollut ensimmäinen valmis tekstini. Ei sinne päinkään, olen kirjoittanut sitä ennen varmaan kymmenen erilaista romaanikäsikirjoitusta. Lentotähti on ollut melkein kymmenen vuoden projekti, aloitin sen ehkä vuonna 2016. Kirjoitin siitä yhden version, ja sen jälkeen kirjoitin jonkun aivan toisenlaisen käsikirjoituksen, ja sitten kolmannen, ja sitten palasin taas ensimmäisen pariin. Tällä tavalla olen jo ainakin viidentoista vuoden ajan tehnyt useita käsikirjoituksia limittäin ja lomittain. Koska se on kivaa.

Jokaisen kirjoittajan pitää löytää oma alueensa, oma juttunsa. Monille tuo oma alue löytyy omasta elämästä, omasta elämänkokemuksesta, ja hyvä niin. Lukijana en kovin paljon arvosta omaelämäkerrallista kirjallisuutta, koska se tuntuu liian helpolta. Siksi en halua myöskään kirjoittaa omasta elämästäni. On paljon mielenkiintoisempaa eläytyä jonkun toisen nahkoihin ja ottaa selvää jostain sellaisesta, mitä ei ole itse kokenut. Omat kokemukset ja aistimukset tulevat joka tapauksessa mukaan kaikkeen kirjallisuuteen, mutta en halua niiden olevan kaikki. 

Koska olen musiikinopettaja, musiikkikriitikko ja muusikko, päättelin, että lienee järkevää, että kirjoitan jotain musiikkiin liittyvää. Tässä on Lentotähden varhaisin lähtökohta. Musiikki on sikälikin hyvä lähestymiskulma, että ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa löydän aina virheitä kun luen musiikkia käsitteleviä kaunokirjoja. Milloin kitaravahvistimen malli on väärin kirjoitettu, milloin oktaavialat ovat väärässä järjestyksessä, milloin mitäkin väärää. Ainoastaan Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat musiikista virheettömästi. 

Toivo Kuulan kuolema

Popmusiikki on kaikille tuttua, joten arvelin, että taidemusiikki eli klassinen musiikki voisi tarjota paremman ponnahdusalustan. Siinä on enemmän koluttavaa. Toki se saattaa myös rajata lukijakuntaa, mutta minua ei yhtään haittaa, jos näin käy. Eikä siinä ole mitään elitististä: eikö jokaista kiinnosta se, mistä ei ehkä vielä tiedä? 

Suomalaisen taidemusiikin historian suurin mysteeri on Toivo Kuulan kuolema. Siinähän minulla on erinomainen aihe. Aloin perehtyä asiaan. Luin Kuulan elämäkertoja, kirjeitä, vaimonsa päiväkirjaa, kansalaissodan historiaa, Paavo Haavikon aihetta käsittelevän kirjan, ja kaikkea muuta tuohon kuohuvaan aikaan liittyvää. Luin myös monta väitöskirjaa 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta. 

Vappuyönä 1918 joku ampui kuulan säveltäjän kalloon Viipurin Seurahuoneen pihalla, kaikin puolin pimeissä olosuhteissa. Kuula eli vielä parisen viikkoa ja kuoli sitten sairaalassa. Seurasi oikeudenkäyntejä, joissa syyllisyys saatiin tarkentumaan kahteen tekijään. Toinen ammuttiin pakomatkalla, toinen hukkui purjehdusreissulla. Koska mukana oli sotilaita, kaikkea verhosi suuri hämäryys. 1900-luvun kuluessa silloin tällöin tuli esiin pieniä pilkahduksia tapauksesta. Esimerkiksi 1960-luvulla Suomen Kuvalehteen kirjoitti ampumisen lapsena nähnyt nainen. Hän muisteli, että tekijä olisi ollut pienikokoinen. Mitään ei kuitenkaan selvinnyt. 

Nykyajassa odotukset kohdistuivat vuoteen 2018, koska oikeudenkäyntien asiakirjat vapautuivat sadan vuoden jälkeen salassapidosta. Yle teki Toivo Kuulan kuolemasta juttusarjan, ja ainakin yksi podcast-sarja aiheesta ilmestyi. Mitään ei vieläkään selvinnyt. Eikä taida koskaan selvitäkään, mikä on hyvä juttu Lentotähden näkökulmasta. 

Toki tarinani on fiktiota, eikä se kaadu, vaikka minkälainen totuus sen päälle putoaisi. 

Kirjoituskurssit

Lentotähden ensimmäinen versio ei tietenkään ollut nimeltään Lentotähti, vaan Valkea. Se oli kuvitteellinen Toivo Kuulan päiväkirja, joka sijoittui hänen kuolemaansa ympäröiviin hetkiin. Jos oikein muistan, se oli minä-muotoinen. Sen lisäksi siinä oli mukana hänen vaimonsa Alma Kuulan kuvitteellinen näkökulma. 

Halusin haastaa itseni kielellisesti, joten kirjoitin tekstin vanhaan tyyliin. Ei sellaisella kielellä, jota 1900-luvun alussa oikeasti käytettiin, vaan sellaisella, josta syntyy jollain lailla ”vanha” vaikutelma. Se oli kivaa, sillä eihän mikään palkitse ihmistä niin kuin haasteissa onnistuminen. Monet pitävät sellaista jopa onnellisuuden lähteenä, ja minä uskon heitä jotka niin sanovat. 

Huomasin, että Turun yliopisto järjestää luovan kirjoittamisen Mestarikurssin. Se oli kallis, ja sinne päästäkseen piti olla valmis käsikirjoitus. Minullahan oli sellainen, ja rahatkin minulla oli. Hakemus siis sisään ja odottamaan. Pääsin sisään, ja se tuntui upealta. Aamuset-lehti teki hiljattain minusta jutun, jossa roikun yliopiston ovenkahvassa ja muistelen hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran astelin Mestarikurssille. Motivoituneessa porukassa oli hienoa jutella kirjoittamisesta, ja pienryhmämme onnistui vieläpä saamaan Petri Tammisen kirjailijatutoriksi. 

Tammisen kirjoitustyyli on niin kaukana tästä minun kehittämästäni vanhasta tyylistä kuin olla voi. Hän jaksoi silti lukea tekstini kiltisti läpi, marginaalissa saattoi lukea lakoninen huomautus ”pursuamisesta” tai muusta sellaisesta. Kurssin aikana opin valtavasti, etenkin siitä, mitä ei sovi kirjoittaa. Ei lauseenvastikkeita, ei nokkelia sanaleikkejä, ei kikkailuja. Ei värikkäitä verbejä dialogien yhteyteen, vaan että joku vain ”sanoi”. Kill your darlings, näytä älä kerro, kaikki oleelliset jutut tulivat konkreettisesti ja vaivannäön kautta tutuiksi. Ilman tuota kurssia en osaisi kirjoittaa ollenkaan niin kuin nyt ehkä osaan. 

Käsikirjoitus muuttui todella rajusti. Välillä vaihdettiin minäkertojasta hän-muotoon, sitten taas takaisin. Välillä tekstissä oli nykyaikaan sijoittuva mysteeri, sitten otin sen taas pois. Jos päähenkilö kärsii (niin kuin Kuula tarinassani teki), ei ole hyvä laittaa sanoja hänen omaan suuhunsa. Omasta kurjuudesta valittaminen on tylsää. Okei, siis joku muu ääneen. 

Myöhemmin kävin pari muutakin kirjoituskurssia, ja miljoonan muokkauksen jälkeen käsikirjoituksesta tuli se Lentotähti, joka on nyt kirjastoissa ja kaupoissa. 

Intertekstuaalisuus

Tekstiin on hauskaa laittaa pieniä asioita, jotka aukenevat vain harvoille. Lentotähdessä tällaisia on paljon. Sitaatteja, lainauksia, oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita, varastettuja asioita, monenlaista intertekstuaalisuutta. Ehkä Lentotähti on postmoderni kirja, en tiedä. 

Moni on sanonut Naarasperhon ja Lentotähden arvioissa tykänneensä ”Norhan runollisesta kielestä”. Se ilahduttaa minua suuresti, mutta on sanottava, että tuo runollisuus ei ole mikään minun tyylini. Se on tyyli, jonka valitsin näihin kahteen kirjaan. Jos vielä saan jotain julki, kieli tulee olemaan toisenlaista. Ei ole hyvä juuttua yhteen asiaan. Vaikka se olisi kuinka hyvä. 

Sähköiset formaatit

Mainitsin edellä, että ihan kaikki eivät ymmärtäneet, mistä Naarasperhossa on kyse. Naarasperho julkaistiin samaan aikaan sekä fyysisenä kirjana, e-kirjana että äänikirjana. Huonoimmat palautteet Naarasperho on saanut lukuaikapalveluissa, ja luulen, että siinä on kyse kohtaamisongelmasta. Äänikirjoja kuuntelevat he, jotka arvostavat sujuvaa ja vaiherikasta juonenkuljetusta, onhan sellaista helppo kuunnella. Naarasperho ei kuitenkaan ole juonivetoinen kirja, tai jos sen sellaisena lukee, todennäköisesti pettyy. Eihän siinä tapahdu kummoisia. Pääpaino on kielessä ja päänsisäisissä asioissa, ei värikkäissä tapahtumissa. Kieli ja psykologiset painotukset toimivat parhaiten fyysisessä formaatissa, jossa pystyy pysähtelemään ja kääntämään sivuja taaksepäin silloin kun siltä tuntuu. Äänikirjassa toimivat toisenlaiset asiat. 

Siksi päätin, että Lentotähdestä ei tehdä äänikirjaa ollenkaan, ainakaan näillä näkymin. E-kirja tulee kesäkuussa, eli puoli vuotta fyysisen kirjan jälkeen. Tämä on ymmärtääkseni yleinen tapa tällä hetkellä. Aika näyttää, onko se viisas ratkaisu. 

Frank Martelan onnella ei ole historiantajua

Neljä vuotta sitten luin Frank Martelan kirjan Elämän tarkoitus, se oli oiva opus. Nyt Martelalta ilmestyi uusi kirja samasta aihepiiristä, joten pitihän sekin lukea. 

Näiden kahden kirjan aihepiirit ovat hyvin samanlaiset, mikä johtunee siitä, että onnellisuus kiinnostaa ihmisiä. Valittiinhan Suomi taas kerran maailman onnellisimmaksi maaksi. Ja tämä kirja (kuten edellinenkin) on menossa kansainväliseen levitykseen. 

Alaotsikko lupaa ”epätyypillisiä elämänohjeita”, mutta valitettavasti sellaisia en tästä juuri löydä. Latteuksia kyllä. Ei nyt ihan live, love, laugh -tyylisiä, mutta aika läheltä liippaa. Martela ei oikein tarjoa oivalluksia eikä kirjoita akateemisesta kulmasta, hän tähtää isoille markkinoille. Ilmeisesti juuri niille, joilla myydään huoneentauluja ja muuta rihkamaa. Ja self help -kirjallisuutta. 

Kirjan pääidea on energisoidun tyytyväisyyden käsite. ”Se, mikä ikinä sinua sattuukaan liikuttamaan, on se, mitä sinun pitäisi tehdä. Hiiteen ne, jotka nauravat tai pilkkaavat valintojasi!” Martela ohjaa lukijaa kilpailemisesta kilvoitteluun, ei saa olla liian tosissaan. Ihan hyviä ohjeita, mutta…

Timo Airaksinen kirjoitti parikymmentä vuotta sitten kirjan Onnellisuuden opas, jota suosittelen tämän sijaan. Se on mielestäni näkemyksellisempi. Siinä onnellisuus ankkuroidaan projekteihin, joiden loppuun saattaminen tuottaa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Esimerkiksi kirjan lukeminen on tällainen projekti.

Mielenkiintoista on, että tässä Martelan kirjassa ei Airaksisen kirjaa mainita ollenkaan, vaikka Martelalla on selvä suhde, opponentin asenne Airaksisen tekstiin: ”- - projektikeskeisessä elämäntavassa elämäsi arvo alkaa määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin onnistut tavoitteidesi saavuttamisessa. Ei edistystä, ei arvoa”, Martela kirjoittaa. Mainitsematta Airaksista. Outoa.

Frank Martela: Älä etsi onnea. Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle

Gummerus

Miltä Muumilaakson kieli näyttää nyt?

Muumien kanssa tuli vietettyä aikaa silloin kun lapset olivat pieniä. Taikatalvi-kirjaa en muista lukeneeni, joten otin sen kouluun lukutuokiokirjaksi. Luin kirjaa siis neljänä päivänä viikossa kymmenen minuuttia kerrallaan, mikä ei tietenkään ole millekään kirjalle eduksi, mutta hyvin tuo kulki silti.

Eniten minua kiinnosti Tove Janssonin kieli: miltä se näyttää nyt, kun olen itse kirjoittanut kaksi kirjaa ja käynyt kirjoituskursseja? No, kieli on upeaa. Kirkasta, kaunista, aivan mestarillista. 

Ja Taikatalven tarinassa on kiehtova tunnelma, mystinen mutta kuitenkin turvallinen. Jännää, että nimenomaan tuo turvallinen tulee ensimmäisenä nyt mieleen kun kirja tuli luettua. Kaipa Muumeihin liittyy niin paljon kaikenlaisia muistoja ja assosiaatioita. 

Erityisen koherenttina en kuitenkaan tarinaa osaa pitää. Se lienee lastenkirjojen tapa pitää yllä mielenkiintoa: kaikenlaista yllättävää tapahtuu, ja pitääkin tapahtua.

Tove Jansson: Taikatalvi

Suom. Laila Järvinen

WSOY

 

Miksi lakkasimme lukemasta?

Luin alkuviikosta Leea Lakan Kapina pulpetissa -kirjan, jossa viitattiin mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan nimeltä Miksi lakkasimme lukemasta? No, tietenkin otin tuon kirjan luettavakseni, miksi ihmeessä en ottaisi. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta siinä on, että myös Heikkilän kirjassa viitataan Lakan kirjaan. Olenko joutunut luuppiin? 

No en ole, tuo ei ihan pidä paikkaansa, koska Heikkilä viittaa Lakan väitöskirjaan, jonka pohjalta kapinakirja on tehty. 

Miksi lakkasimme lukemasta on tosi mielenkiintoinen kysymys, se pohdituttaa ainakin tätä opettajaa. Useimmiten koulussa, kun äikänopet päivittelevät viikoittain opiskelijoiden olematonta lukemista, mutta myös silloin, kun sattuu huomaamaan, että koulussa on paljon opettajia, jotka eivät hekään juuri lue. Kuka sitten lukee jos ei opettaja? 

Lukeminen on arvotettu korkeammalle kuin yksikään toinen kulttuurinalue. Lukeminen ”tuntuu olevan eräänlainen kaikkia haastateltavia yhdistävä kruununjalokivi kulttuuriosallistumisesta puhuttaessa. - - Vain kirja onnistuu olemaan aito muistin ja mielikuvituksen jatke.”

Kirjablogin pitäjä ei oikein enempää voisi olla samaa mieltä. 

Heikkilä on tehnyt kahdenlaista tutkimusta, määrällistä ja laadullista. Numeroiden valossa näkyy, kuinka lukemiseen käytetty aika vähenee koko ajan, se on tehnyt niin jo pitkään. ”Määrällinen tarkastelu osoitti, että suomalaisten vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä kaikkiaan vähenee 1980-luvulta nykypäivään tultaessa. Lukemisen väheneminen kuitenkin eriytyy voimakkaasti. Korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus vähäistä lukemista. Nuorin ikäryhmä katoaa aktiivilukijoiden joukosta. Naiset lukevat kaikkiaan enemmän kuin miehet, ja ero kasvaa. 

Haastatteluissa Heikkilä on sitten pureutunut ilmiöön yksityiskohtaisemmin, tutkimalla Pierre Bourdieun määrittelemän matalan statuksen väkeä; heitä, joilla on vain vähän kulttuurista pääomaa. Aineistosta löytyi kolmenlaisia lukemiseen liittyviä puhetapoja, jotka Heikkilä on nimennyt hyväksynnäksi, käytännöllisyydeksi ja uhmaksi. Ensin mainitut lukevat ja arvostavat lukemista, keskimmäiset hakevat itselleen hyvää oloa ja viimeksi mainitut inhoavat lukemista. Uhmaajatkin kuitenkin lukevat ainakin jotain, mutta riittääkö se? Ei riitä, koska lukematon putoaa yhteiskunnan kelkasta.

Ja elää vähemmän, niin kuin jokainen lukeva ihminen tietää.

Hyvän tutkimuksen ohessa tulee muutakin mielenkiintoista tietoa. 

Tiesitkö, että kirja-ala on ensimmäisiä aloja, joilla työntekijöille on ryhdytty maksamaan tuntipalkkaa? Tai että kirjat olivat ensimmäisiä kaupallisia joululahjoja? Tai että kirjat ovat olleet ensimmäisiä tuotteita, joihin on laitettu viivakoodit? Minä en tiennyt. 

Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta

Gaudeamus

Perusasiat kunniaan koulussa

Vuonna 2013 ilmestyi Apina pulpetissa, kirja, jossa Tommi Hoikkala ja Petri Paju istuivat vuoden peruskoulun pulpetissa tutkimassa ysiluokkalaisten yhteisöllisyyttä. Tuore Kapina pulpetissa toistaa asetelman: Leea Lakka istui lukuvuoden verran ysiluokan takapulpetissa. Tällä kertaa näkökulmana on lukeminen ja kirjoittaminen sekä taitojen eriytyminen.

Lakka teki kokemuksistaan väitöskirjan, joka on luettavissa ilmaiseksi netissä. Tämä kirja kertoo yleistajuisesti siitä, miltä tuo vuosi näytti tutkijan silmin. Lakka mietiskelee takarivin olemusta, sukupuolieroja, lukutaidon ulottuvuuksia, koulun muuttumista, digitalisaatiokehitystä, mopoja, liikuntaa, ammattikoulua ja lukiota, äänikirjoja ja paljon muutakin. 

Kirja on opettajalle todella mielenkiintoinen, eikä sen lukemisesta haittaa ole muillekaan. Hyviä huomioita on paljon, esimerkiksi siitä, kuinka koulun tehtävä on kertoa jokaiselle oppilaalle, millainen hänen roolinsa ja asemansa on suhteessa muihin.

Tai kuinka digitalisaatiossa usein kuulee sanottavan, että tämä on sitä alkukankeutta. Jota on nyt ollut jo 25 vuotta. Tätä kuulen viikoittain itse opehuoneessa, kun kollegat tuskailevat laitteittensa ja palveluidensa toimimattomuutta. Musiikinopettajana saan käyttää Applen tietokonetta, jossa (kop kop) moisia ongelmia ei ole. GarageBand on tarpeeksi iäkäs ohjelma, lastentaudit ovat takana. 

Tutkijan pitää istua takarivissä, koska eturivistä ei kykene havainnoimaan mitään. Siksi takarivi saa kirjassa erittäin paljon huomiota. Ja se onkin mielenkiintoista. Eikä juuri mikään ole yllättävää. Takarivissä pätevät ikiaikaiset totuudet: vältellään tehtäviä, ollaan poikia, matkalla amikseen. Työskentely mitoitetaan tasan siihen, mitä on vaadittu. Pitkä teksti on liikaa, ja jos oikea vastaus on lukemisen takana, vastaus jätetään mieluummin kirjoittamatta. Valitettavasti tämä pätee nykyään myös lukioon.

Lukutaidosta Lakka kirjoittaa: ”Nykyään ajattelen, että lukutaidon heikkeneminen on monen yhteiskunnallisen kehityskulun sivutuote. Se, miten työ, varakkuus, terveys ja osallistuminen jakautuvat yhteiskunnassa, noudattaa samaa logiikkaa kuin heikon lukutaidon taustalta löydettävät tekijät. Ongelmat kasautuvat kiihtyvään tahtiin, lukutaito keikkuu kuorman päällimmäisenä. Suhtaudun yhä penseämmin ratkaisuihin, joissa oppilas kerrallaan koetetaan innostaa lukemisen äärelle.”

Eriarvoistuminen ei ole koulun syytä, mutta koulun toivotaan silti korjaavan tilanteen. Se on ymmärrettävää, mutta epäreilua.

Mitään taikasauvaa tilanteen korjaamiseksi ei kirjasta löydy. Mutta viisautta kyllä: ”Tarvitaan enemmän arkista lukemista, enemmän jämäkkää työskentelyn edellyttämistä, enemmän opettajille selkänojaa vaatia työskentelyä. Toisin sanoen ’kaurapuuroratkaisua’, arkista tekemistä.” 

Jokainen pitkään opetustyötä tehnyt tietää tuon. Perusasiat kunniaan. Ja lisäisin vielä, että jos on kyllästynyt opettamiseen, pitää siirtyä kokonaan pois koulusta eikä lähteä hankehumppaan. Siitä kun on vain haittaa niille perusasioille. 

Leea Lakka: Kapina pulpetissa

Nemo