Toivo elää naisissa

Suomen kuvalehden kirja-arvioista bongasin mielenkiintoisen uutuuden, jossa Helmi Kekkonen kertoo omasta kirjoittamisestaan.

Näin minä sen kirjoitin ei ole kirjoitusopas, mutta kyllä sitä sellaisenakin voi lukea. Kekkonen kertoo Liv!-kirjansa syntyprosessista, ja siinä sivussa tulee tietenkin monia yleispäteviä ajatuksia kirjoittamisen luonteesta. Paljon on juttua kirjailijan arjesta, toimeentulostakin hiukan. Tuo toimeentulopätkä taidettiin julkaista jossain, olisiko ollut juuri Suomen kuvalehdessä, esseenä? 

Kirjan ote on varsin kaunokirjallinen, mikä sopii aiheeseen. Se on myös hyvin henkilökohtainen, Kekkonen kirjoittaa omia ongelmiaan kohti ja niistä käsin. Se lienee melko tavallista, ja siksi samaistuttavaa. 

Mutta siinä kohtaa kun Kekkonen kirjoittaa ”koko kirjallisen kentän” olevan ”patriarkaatin sumentama”, minun on pakko nauraa kun en itkeäkään jaksa. Missä maailmassa Kekkonen oikein elää? 

Helmi Kekkonen, ole hyvä ja katso ympärillesi. Katso blogeihin tai Instagramiin, missä kirjoista eniten keskustellaan: sekä keskustelijat että kirjailijat ovat enimmäkseen naisia. Katso Pentinkulman päivien esikoiskirjailijoiden listaa. Katso Ylen Kulttuuricocktail kirjat -sarjaa. Katso ihan mihin tahansa, näet naisia kirjojen ääressä. 

Kirjojen maailma on naisten maailma. 

Mutta onneksi tässä tyhmistyvässä ja yhä sivistymättömämmäksi käyvässä maailmassa edes naiset lukevat ja kirjoittavat. Toivo elää naisissa. 

Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin

Siltala

Huokaistiin kotona onnesta

Nykykäytännön mukaan Petri Tammisen uusi kirja ilmestyi lukuaikapalveluihin vasta vähän myöhemmin kuin muualle. Merkkasin ilmestymispäivän kalenteriin. 

Aloitin kirjan lukemisen tietenkin heti ilmestymispäivänä. Mutta koska minulla oli toinen kirja menossa, päädyin lukemaan kahta kirjaa vuorotellen. Sitä en suosittele. Mutta niin se nyt meni. 

Sinua sinua on taattua Petri Tammista, muu ei ole mahdollista. Lyhyttä, iskevää kieltä, mikä tahansa lause kelpaa sitaattinäytteeksi. 

”H sen sijaan ei ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan.”

Kirja näyttää aluksi olevan kertomus Tammisen nuoruudenrakkaudesta, Prahan heilasta, ja sitä se puoliväliin asti onkin. Sitten se avartuu kertomaan kaikenlaisista rakkauksista. Kerronta loikkii muistosta ja mietteestä toiseen, ja nämä muistot ja mietteet kietoutuvat toisiinsa ja selittävät toisiaan. Yleissävy on haikeansurullinen ja ehkä vähemmän ironinen kuin Tammisen kirjoissa yleensä. Ironia ei kuulu rakkauteen. 

Koska painavat lauseet ovat se juttu, lainattakoon tässä vielä jokin näytteeksi. Ei näiden näytelauseiden takia, vaan houkutukseksi. Jotta lukisit itse.

Lapsiperhearkea voi kuvata näinkin tiiviisti ja silti täydesti: ”Lapset syntyivät, aamuaurinko paistoi synnytyssairaalan huoneeseen, jonne Liisa ja lapsi saapuivat ikuisuuden suunnasta ja minä pukuhuoneesta. Istuttiin, sohvalla, keittiössä, parvekkeilla, pihoilla. Matkustettiin, oltiin viikko huolissaan jossakin kosteassa huoneessa ja huokaistiin kotona onnesta.”

Petri Tamminen: Sinua sinua

Otava

Dionysoksen matkassa

Kirjaston hyllystä käteeni tarttui vaaleanpunainen kirja, josta muistin lukeneeni lehtijuttuja. Aallotar Haapasaari on turkulainen esikoiskirjailija, jonka kirja herätti paljon huomiota ilmestyessään viime vuonna. Kertoohan Dionysia seksityöläisen tarinan.  

Kirjassa Haapasaari kertoo matkastaan seksityöntekijäksi, kuinka hän lapsena ja nuorena oli epävarma omasta kehostaan, minäkuvastaan ja seksuaalisuudestaan. Niin kuin me kaikki olemme. Sitten parikymppisenä hän löytää ensin kinkypalveluiden tuottamisen, sitten strippaamisen ja lopuksi huorinteon ilot. 

Parasta kirjassa on sen positiivinen ja iloinen ote, kirja pyrkii purkamaan seksityöhön ikiaikaisesti liitettyä likaisuuden leimaa. Ei yksi kirja maailmaa muuta, mutta saattaa se sitä hiukan paikaltaan niksauttaa. Kerronta on sujuvaa, ja omakohtaisten kokemusten läsnäolo tekee tarinasta konkreettisen ja uskottavan.  

Tarinoissa pitää tietysti olla onnellinen loppu, joten viimeisillä lehdillä Haapasaari kertoo, mitä kaikkea on tällä ”seksimatkallaan” oppinut. Se tuntuu hiukan hassulta, sillä hän on kuitenkin alle kolmekymppinen, ja kaikenlaisista matkoista tietenkin ylivoimaisesti suurin osa on silloin vielä kokematta. 

Aallotar Haapasaari: Dionysia

Kosmos

Ylpeys ja ennakkoluulo

Panu Rajalan kirjoja olen lukenut useita. Tämä omaelämäkerta Päin elämää! on ollut lukulistallani pari vuotta, nyt vihdoin sain sen käsiini. Kirjastosta, mistäpä muualta. 

Ensireaktio oli lievä kauhistus: kirja on tosi kookas. Mutta lukiessa koko osoittautui oikeaksi, oli mahtavaa kun tiesi kirjan jatkuvan pitkään. Sen tarinointi on tutun sujuvaa, ja Rajalan elämässä totisesti riittää kerrottavaa. Kerronta on itse asiassa varsin tiivistä, asioita vain sattuu olemaan paljon. Tylsää hetkeä ei ole. 

Kouluaikoihin menee reilut sata sivua. Näin opettajan näkökulmasta kiinnostavaa on se ylpeys, jota Helsingin Norssin opiskelijat omasta opinahjostaan 60-luvulla tunsivat. Miten sellaisen saisi meidänkin kouluun? Syitä nimittäin riittää meillä Luostarivuoressakin, on pitkä ja kunniakas historia (kas kummaa, tätini, Panun kolmas vaimo, kävi aikoinaan Luostarivuoren), ja uudemmista alumneista voi mainita vaikka Robinin tai Ilkka Paanasen. Tai juuri nyt ajankohtaisen Ich komme -viisun toisen tekijän Jori Roosbergin. 

Oli erinomaisen mukavaa kellua pitkän tarinan mukana yliopistokuvioissa, elokuvaprojekteissa, kirjoissa, näytelmissä, ja ennen muuta inhimillisen elämän käänteissä, joita Rajala kuvaa osuvasti ja itseironisesti. Matkoilla käydään, työelämässä siellä sekä täällä, ja kaiken A ja O ovat ihmiset ympärillä. Ja tietenkin ne naiset, jotka jokaisen heteromiehen elämässä ovat kaikkein tärkeintä. Puolison valinta kun muokkaa elämää enemmän kuin mikään työ tai matka tai muu käänne. 

Erityisesti suosittelen lukemaan kirjan, jos ajattelet Rajalan olevan vain lööppijulkkis. Ennakkoluulot karisevat kummasti. 

Kirjan nimeä pohdin muutamaan otteeseen. Se tuntui hyvältä, mutta toi häiritsevän Vain elämää -assosiaation, joka lienee tahaton. Ja kuinka tyhmäksi itseni tunsinkaan, kun Rajala kirjan lopussa sanoo kirjan nimipohdiskeluista, että ”kirjallisuuttakin lähdin tutkimaan elämästä käsin, vastoin akateemisesti hyväksyttyjä suuntauksia. Nyttemmin kaikki kirjoittavat elämäkertoja”. 

Näinhän tämä kirja piti nimetä. 

Panu Rajala: Päin elämää! Muistelmani

Siltala

Romanttisen taiteilijakäsityksen muistelus

Työkaveri suositteli minulle kirjaa, ja hyvin suosittelikin. Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki on mielenkiintoinen teos, ja se herättää monenlaisia ajatuksia. 

”Kun Olivia Laing päätyi tahtomattaan yksin New Yorkiin, hän yllättyi kipeistä tunteista, joita yksinäisyys nosti esiin. Lohtua ja sielunkumppanuutta hän löysi taiteesta ja taiteilijoista, joiden elämää yksinäisyyden ja vierauden kokemus suurkaupungissa oli koskettanut.” Näin sanoo kirjan esittelyteksti.

Ensimmäinen havainto on, että tässäkin kirjassa taiteella tarkoitetaan ensisijaisesti kuvataidetta. Kuvataide on rohmu, joka yrittää jostain syystä omia taide-sanan itselleen. 

Wikipediassa kirja luokitellaan non-fictioniksi, Storytel sen sijaan määrittelee sen kaunokirjallisuudeksi. Jossain siinä välissä mennään. Hieno teos tämä joka tapauksessa on: hyvin rajattu, hyvin rytmitetty, hyvin lähteistetty.

Merkittävintä tässä kirjassa onkin juuri tuo, että pian eksyin Wikipediaan: kirjassa kuvatut taideteokset löytyvät useimmiten netistä, ja niitäpä piti sitten usein käydä googlaamassa. Se on yksi hyvän kirjan merkki, että kirja vie toisten teosten äärelle.

Laing käy läpi kronologisesti erilaisia newyorkilaisia taiteilijoita ja heidän teoksiaan: Edward Hopper, Henry Darger, Andy Warhol, Klaus Nomi. Kaikkia yhdistää tuo yksinäisyys suurkaupungissa, ihmisten keskellä. Kirja onkin oikeastaan enemmän kuvaus menneestä New Yorkista kuin yksinäisyydestä, omanlaisensa rakkaudentunnustus kaupungille. Yksinäisyyden teemasta ajaudutaan usein aika kauas, mutta kirjan tarinat ovat tosi mielenkiintoisia.

Lopulta kirja osoittautuu romanttisen taiteilijakäsityksen manifestiksi tai muistelukseksi. On kärsivä, yksinäinen daideilija, irrallisena urbaanissa yksiössä. Tällaisia kirjoja on paljon. Niiden opetus pitää kaivaa rivien välistä, sitä ei koskaan sanota ääneen: porvarillinen työpaikka, parisuhde, luonnossa kulkeminen. Jos jokin näistä puuttuu, elämästä tulee hankalaa.

Vaikka Laing on britti, hän sortuu jenkkihybrikseen: hän väittää, että Henry Dargerin 15 145 sivun mittainen teos olisi maailman pisin fiktiivinen teos. Me suomalaiset tiedämme, että Kalle Päätalon Iijoki-sarja hakkaa tuon mennen tullen, kahdella tuhannella sivulla.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki

Suom. Sirje Niitepöld

Teos

Vanhuus on parannettavissa

Tykkään lukea satunnaisia tietokirjoja. Jostain syystä moni niistä on viime aikoina käsitellyt pitkäikäisyyttä. Ehkä olen tulossa vanhaksi, tai sitten lukuaikapalvelu on huomannut minun tulevan vanhaksi. Tai sitten aiheesta vain julkaistaan paljon kirjoja.

David Sinclair on geneetikko ja ”maailman johtava pitkäikäisyyden tutkija”. Elinkaari-kirjan johtava ajatus on, että vanhuus on parannettavissa oleva sairaus. Mitä se ei tietenkään vielä ole, mutta Sinclairin paino on sanalla vielä. Koska vanhuutta ei ole vielä luokiteltu sairaudeksi, sen tutkiminen saa liian vähän rahaa. Sinclair uskoo tilanteen muuttuvan. 

Ikuista elämää ei sentään tavoitella, mutta lisää terveitä vuosia. Paljon. 

Sinclair käy läpi alan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 

Hiivoja tutkitaan paljon, koska ne ovat geeneiltään hämmästyttävän samanlaisia kuin ihminen, vain aika paljon lyhytikäisempiä. Eli tulokset tulevat nopeasti. Sinclairin tutkimusten fokus on sirtuiineissa, jotka korjailevat geeneissä esiintyviä virheitä, ja niiden ollessa korjauskomennolla syntyy ongelmia. Teksti on paikoitellen erittäin raskaslukuista, mutta mielenkiintoista. Ja sitten taas toisissa paikoin aivan kevyttä.

Mainituiksi tulevat asiat, jotka nyt jo tiedetään. Pitkää ikää edistävät kalorien rajoittaminen ja nälän tunne, kasvisruokavalio, rankka liikunta ja kylmäaltistus. Ne kaikki laittavat elimistön puolustustilaan, mikä on hyväksi. 

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Tulevaisuudessa tulostetaan kantasoluista uusia elimiä, koska autot ovat niin turvallisia, ettei elinluovuttajia löydy enää liikenteestä. Eliniän pitenemisen ongelmia käydään läpi, vaikka perusvire on äärimmäisen optimistinen. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten optimismi näyttäytyy tässä maailmanajassa hiukan erilaisena. 

”Kuvitelkaa, millaista on sitten, kun aktiiviset yli seitsemänkymppiset ovat mukana työelämässä. Heidän kokemuksensa ja tietonsa luovat vankan perustan, johon toiset voivat nojata, ja kaupan päälle he antavat johtajuudelle kokemuksen viisastuttamat kasvonsa.” 

Just joo, aamun uutiset eivät aivan tue Sinclairin näkemyksiä, valitettavasti. 

Kirjan lopussa Sinclair kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia pillereitä hän päivittäin napsii. Ehkä ne tekevät hänestä terveemmän, ehkä eivät. En vielä rynninyt ostamaan. 

Yhden asian olisi kirjassa voinut korjata. Sinclair vertaa geenejä usein DVD-levyn lukemiseen. Yhdessä kohtaa hän väittää DVD-levyä luettavan reunasta kohti keskustaa, vaikka me kaikki tiedämme, että digitaalisia levyjä luetaan keskeltä reunoille. Tämä hiukan vie tekstiltä uskottavuutta.

Suomennos on oiva. 

David Sinclair & Matthew Laplante: Elinkaari. Mistä vanheneminen johtuu ja mitä sille voi tehdä?

Suom. Teija Hartikainen

Aula & co