keskiviikko 11. kesäkuuta 2025

Kotimainen kirjallisuus syntyy liian usein napanöyhdästä

Olen monesti ihmetellyt sitä, kuinka suomalaisessa nykykirjallisuudessa tuntuu olevan noin kaksi aihetta: oman navan ja omien ongelmien ympärillä pyöriminen, sekä toisen maailmansodan aikaiset tarinat. Olen viime kuukausina jättänyt todella monta kirjaa kesken, koska en jaksa taas uutta omanapamarinaa.

Uudessa Parnassossa kirjailija Joel Haahtela kirjoittaa aiheesta analyyttisesti ja viisaasti. 

”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.”

”Samalla kirjallisuudesta on kehkeytynyt viikkolehtien selviytymistarinoiden jatketta, itseään toistavaa mantraa.”

”Ihminen on yksinkertaisesti täynnä. Hän on täynnä itseään, omaa tunnettaan, omaa kokemustaan, omaa identiteettiään, omaa persoonallisuuttaan, omaa mielipidettään ja omaa menneisyyttään. Täyteen ahdettuun yksilöön ei mahdu juurikaan enää mielikuvitusta, hädin tuskin edes toista ihmistä.”

”Suomalaisen traumanpalvonnan kansallisena erityismuotona on talvi- ja jatkosota, joiden ydinmehusta pulppuaa uskomaton määrä kirjoja joka vuosi.”

”Kaikesta tapahtuneesta tulee subjektiivisesti niin merkittävää ja tärkeää, että trauman syntymisen kynnys madaltuu jatkuvasti. Trauma banalisoituu ja toisaalta normaali elämä muuttuu vaaralliseksi.”

”Jos maailma on kuitenkin täynnä pelkkää omaa kokemusta ja tunnetta, kuka enää kuuntelee toista?”

Joel Haahtela: Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina

Parnasso 3/2025







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!