Viime aikojen paras

On noloa myöntää, että Mikko-Pekka Heikkisen edellinen kirja, Terveisiä Kutturasta, on edelleen lukemattomana teinin kirjahyllyssä, jonne se siirtyi joulupaketista vuosi sitten. Ei muuten ole enää kauan, sillä Jääräpään jälkeen tunnustaudun suureksi mikkopekkaheikkisfaniksi.

Jääräpää ilmestyi minulle joululahjapaketista, mikä ei ollut ihan mahdottoman suuri yllätys, sillä olin metrin päässä Mikko-Pekka Heikkisestä (tosin selin), kun Tomi pyysi muka salaa minulta ostamaansa kirjaan omistuskirjoitusta. Tämä tapahtui Kårenilla, Neljän Kuninkaan kiertueen Turun tilaisuudessa.

Ja miksikö ihastuin kirjaan niin kovasti? Koska Lappi. Kirjassa etelän vihreä, koulutettu virkanainen muuttaa Muonioon ja herättää kummastusta. Minä muutin 25-vuotiaana ekonominplanttuna Kolariin kauppaopiston opettajaksi. 

Jääräpää on kuvaus Katjasta, kunnanjohtajasta ja Aslasta, hänen puolisostaan. Sekä pienestä ja sisäänpäinlämpiävästä yhteisöstä, jossa kaikki eivät toki suhtaudu pahantahtoisesti. Hiukan painolastiakin kunnasta löytyy, henkistä laatua, fyysiseksi äityvää. Black Sabbath ja Iron Maiden, hiukan myös Alice in Chains kuuluvat taustalla.

Kuvassa Mikko-Pekka Heikkinen Turun Kårenilla Maria Veitolan haastateltavana

Kieli on ihanaa. Hoot osuvat kohdilleen (minä en hoota oppinut oikeaan paikkaan asettamaan vuodenkaan harjoittelulla, ei etelän ihminen voi oppiakaan, minua valistettiin). Son poka niin, että vuoden lappilaisuudella saa itseensä kuitenkin sen verran pohjoisuutta, ettei se ikinä lähde. 

Luin Jääräpäätä pari päivää ja se on aika pitkään, kun ottaa huomioon, että kirjassa on vain 301 sivua. Lukemiseni keskeytti pari matkaa 'down the memory lane' eli kävin googlen street viewlla katsomassa Kolarin kirkonkylän raittia (Hakapolulle ei näemmä ollut googlen auto kurvannut) ja instagramissakin huiskin hästägillä #kolari. Hetken jo pohdin, vieläkö ottaisivat minut opettajaksi sinne, kunnes heräsin ja muistin lapset ja talon Turussa. :) 

"Romanttinen tragikomedia" on aika sattuvasti laitettua tekstiä kirjan takakannesta. Se, miten Canada Gooset ja etelän pillifarkkujuppi kuvaan istuvat, on hauskasti kirjoitettu. Aslaa en minä Lapista löytänyt enkä kirjan turismin huippuideoita, mutta 1990-luvun puolivälissä tuolla rajajoen varressa olikin tiukasti vielä lama, monessakin mielessä. Kirjan Katja kävelee työmatkaansa puoliksi pimeässä, kun katulamppujen valo ei riitä tolpalta toiselle. Minun Kolarissani työmatkalla ei katulamppuja riittänyt ihan koko matkalle ollenkaan (ulottuihan rivitaloalue pari sataa metriä kunnan pääraitista) ja pääraitillakin valot sammutettiin klo 23. Taskulamppua käytin monesti tuolla 10 minuutin kävelyllä. Ja sitä muistelen kaiholla, samaten keittiön ikkunasta näkyviä rivitalon pihalle eksyneitä poroja. Ehkä aika kultaa jo nekin muistot jalanjäljistä tuoreessa lumessa ikkunoitteni takana, kiinnostihan nuoren opettajan elämä monia kovastikin. Silloin hirvitti. 

Kirja tuntuu hurjan ajankohtaiselta myös seurattuani eri medioista Kittilän kunnanjohtajan ulos savustamista. Kittilässä kyse on isoista rahoista, kuten tässäkin kirjassa. Muonio haluaa osansa turismirahoista ja samalla peistä väännetään kuntaliitoksesta. Hyvin kuvattu sekin tilanne.

Tästä kirjasta seurasi ihania muistoja, huikean hauskoja lukuhetkiä ja hyvä, iloinen mieli. Son poka niin, että häätyy käydä Kolarissa ensi suvena, jos pörsissä on rahaa. Lue ihmeessä, jos nautit hauskoista kirjoista mukavalla parisuhdepainotuksella, fiksuista ajatuksista ja vertauksista sekä hupaisista juonenkäänteistä. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga