Riemullisia välähdyksiä Pohjanmaalta

Sattuma on paras tapa löytää uutta, mielenkiintoista luettavaa. Aina ei osu kohdalleen, mutta toisinaan voi yllättyä aivan suuresti. Niin kävi tämän kirjan kanssa.

Johanna Pitkärannan Lakiankuut on novellikokoelma, joka sisältää kaksitoista tarinaa Pohjanmaalta. Ja sepä on kerrassaan mainio kirja! 

Sanataiteessa tärkeintä on tietysti kieli. Pitkäranta taitaa todella pohjalaismurteen, se on riemullisen komiaa ja uskottavaa, ja sanasto on huomattavan rikasta koko ajan. Joka sanaa ei ymmärrä, mutta sillä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Tai itse asiassa sillä on paljonkin merkitystä, se kun on ainoa tapa laventaa sanavarastoa ja sitä kautta maailmankuvaa. 

Pitkäranta on taitava kirjoittaja myös teknisesti. Lukija viedään keskelle tarinaa, uuteen tilanteeseen, aivan sokkona. Ja sitten näytetään novellinmittainen välähdys, josta avautuu kokonainen maailma. Sillä tavalla hyvä novelli toimii. Kaikki kaksitoista ovat tasavahvoja, heikkoja lenkkejä ei ole.

Kaikissa tarinoissa on onnellinen loppu - tai jos ei aivan onnellinen, niin lämminhenkinen joka tapauksessa. Se sopii aikaamme, jossa huonot uutiset täyttävät näköalan. Näissä tarinoissa on jotain samaa kuin Petri Tammisen Se sano -kirjan kertomuksissa, ja myös Rosa Liksomin lyhyttarinoille nämä ovat sukua. 

Aiheet ovat moninaisia: sota, siirtolaisuus, maaltamuutto, pohjalainen ylpeys, nuukuus ja vaatimattomuus. Tyylilaji on enimmäkseen realistinen, mutta hyppyjä tehdään myös todellisuuden tuolle puolen. 

Vasta viimeisen tarinan kohdalla tajusin kirjan rakenteen: joka kuukaudelle on oma tarinansa. Tämä piti varmistaa selailemalla taaksepäin - se, että joutuu palaamaan syystä tai toisesta, on aina hyvän kirjan merkki. Ja sitten tajusin, että asiahan oli minulle kerrottu jo kirjan nimessä. En sitä vain ollut ymmärtänyt.

”Aliina oli aina keittäny sumppia jos joku tuli käymähän. Iiska oli jo silloonki paremmin vain vuoleskellu tuvan nurkas ja kuunnellu valamista puhetta.” 

Johanna Pitkäranta: Lakiankuut. Kakstoista tarinaa murtehella

BoD

Nautinnollista häpeää

Luulin lukeneeni kaikki Petri Tammisen kirjat. Sepä ei pitänyt paikkaansa, ilokseni huomasin Piiloutujan maan jääneen väliin. 

Tammisen kaikki kirjat kertovat häpeästä. Tässä häpeä on konkreettisimmillaan ja paljaimmillaan, kun muuta ei oikein ole, pelkkää häpeää. 

Aluksi.

Kirjan edetessä piiloutumisen tematiikka laajenee häpeän ulkopuolelle, myös absurdiin ulottuen. Lyhyet tarinat opastavat piiloutujaa viiston humoristisesti. 

Nautinnollista. 

”Tekojen sovittamiseen sanat eivät riitä. Juhlapaikan keittiössä salaa täytekakkua sipaistuaan, kevyesti röyhtäistyään ja emännän kynnyksellä huomattuaan pitää vain pitkittää liikkeitä, huitoa kermaisella etusormella laajoja kaaria ja paljastaa alahampaat. Korahdellakin voi. Emäntä hämääntyy ja unohtaa äskeisen.”

”Aikuisesta ei voi päältä nähdä, onko hän hyvä piiloutuja. Työtoveri tai vastaantulija saattaa olla loistava lahjakkuus, mutta kukaan ei sitä tiedä.”

”Kun vihikoira löytää etsimänsä, sen ilme ei syytä. Se katsoo piiloutujaa kuin matemaatikko yhtälön ratkaisua. Piiloutuja liikuttuu.” 

Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Otava

Mitä yhteistä on Atlantilla ja etusormen kynnellä?

Olen kuukauden sisään lukenut elämäkerran, muutaman korkeakirjalliseksi luokiteltavan teoksen ja yhden hömppäkirjan. Niiden kaveriksi on hyvä ottaa yksi tiedettä popularisoiva kirja.

Helen Czerski tutkii aaltoja ja kuplia, ja on mielenkiintoista lukea, miltä maailma näyttää sellaisin silmin. Aiheita kirjassa riittää, käsitellyiksi tulevat kaasulait, painovoima, sähkömagnetismi ja vaikka mitkä. Kirjan alaotsikon mukaisesti kaikki kiinnitetään arkisiin ilmiöihin ja asioihin, joten tekstin kyydissä on helppo pysyä. 

Kuten melkein kaikki tieteen popularisoijat, Czerski kirjoittaa lupsakasti, se on hyvä. Myös optimismi kuuluu kuvaan, useimmiten tällaiset kirjoittajat uskovat tieteen ratkaisevan maailman ongelmat. Ja niinhän tieteentekijän pitääkin, sillä jos tieteen tekijät eivät usko tieteeseen, ketkä sitten? 

Mielenkiintoisia yksittäisiä juttuja on paljon. Tässä muutama esimerkki:

Pulun pää nykii sen kävellessä siksi, että pulun näköaisti on hidas. Pään pitää pysyä tovi paikallaan, että pulu ehtii saada kuvan ympäristöstään. On nimittäin todettu, että jos pulun laittaa juoksumatolle, sen pää ei nyi. Koska ympäristö pysyy paikallaan.

Taiwanilainen Taipei 101 -rakennuksen kerroksissa 87-92 on ontto kohta, jossa roikkuu 660 tonnin painoinen heiluri. Sen tehtävä on auttaa rakennusta kestämään maanjäristykset paremmin.

”Sillien - - on hengissä säilyäkseen näytettävä ehdottomasti samalta kuin niiden taustalla oleva vesi. Niinpä ne tekeytyvät uiviksi peileiksi, koska tyhjä meri niiden takana näyttää aivan samalta kuin tyhjä meri niiden edessä.” 

Atlantin valtameri levenee 2,5 senttimetriä vuodessa. Eli se kasvaa samaa tahtia kuin meidän kyntemme. 

Helen Czerski: Myrsky vesilasissa. Arkipäivän fysiikkaa

Suom. Mari Janatuinen

Atena

Evakon ikävä

Tämänvuotisista Finlandia-ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Elli Salon Keräilijät. Finlandia-palkinnon mielekkyyttä on taas kerran kyseenalaistettu, niin kuin pitääkin. Oli miten oli, hyviä kirjoja ehdokkaat tapaavat olla.

Riko Saatsin Yönistujat ei tee poikkeusta, se on erinomainen kirja. 

Kertoja on Anastasia eli Nasti eli Anni, jonka anoppi Tatjana kuolee. Juoni koostuu oikeastaan vain ruumiinvalvojaisista, mutta varsinainen pointti on karjalaisevakoiden ikävä asema. Anastasian perhe asuttaa uudistilaa Savossa, he ovat köyhiä ja ilottomia. Karjalaisten pitäisi sopeutua uuteen yhteisöön, mutta omien juurien hylkääminen tuntuu vaikealta tai peräti mahdottomalta. Muiden silmissä evakot ovat toisen luokan kansalaisia. 

Tarinan tarkkarajaisuus ja pienuus tekevät siitä upean. Realismin seassa on annos mystiikkaa. Näistä syistä mieleen tulee vahvasti Antti Tuurin Lintujen kesyttäjä.

Saatsin kieli on hienoa, tosin karjalankielisissä luvuissa herää aluksi halu hypätä niiden yli. Enimmäkseen nekin kyllä ymmärtää, viimeistään ääneen lukemalla. Enkä varmaan pilaa kenenkään lukunautintoa, jos paljastan, että karjalankielisissä luvuissa puhuu sama Anastasia, nyt vanhana naisena, sairaalassa. Itse oivalsin vasta aivan viime metreillä, että karjalankielinen luku päättyy aina samaan virkkeeseen, jolla seuraava luku alkaa. 

”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos.”

”Onnuako hyö lopulleh haudah hommatah. Ruuhi avatah da endizeh rukah otetah prošken’na. Tämän akkaraiškan siidä toivotetah, no, ken nyt i minne toivottua tahtou.”

Riko Saatsi: Yönistujat

Gummerus

Pieni on hyvää

Volodjan pojat -romaani oli sen verran rankka tapaus, että kaipasin jonkinlaista vastapainoa. Oiva sellainen löytyi Laura Malmivaaran ja Antti Heikkisen tuoreesta Pelkkää hyvää -kirjasta.

Niin kuin arvata saattaa, tämä on kevyt hyvän mielen kirja. 

Menneiden aikojen laulajatähti matkustaa Savoon keikalle, ja matkan varrella antaa haastattelun nilsiäläiselle paikallislehdelle. Koko tarina tapahtuu nilsiäläisessä Kaiku-baarissa, jossa laulajan ja toimittajan lisäksi tavataan baarinpitäjä Aune ja taksikuski Aaro. 

Alkoholin myötävaikutuksella sukelletaan syviin vesiin, ja hahmot tulevat tutuiksi. Savolaisuus ja helsinkiläisyys kohtaavat, eikä kahnauksiltakaan vältytä. Kirjoittajat malttavat pitää tarinan juuri sopivan pienenä, mistä tykkäsin kovasti. On erittäin tärkeää, että pieniä tarinoita julkaistaan.

Pieni on paitsi kaunista myös hyvää.

Laura Malmivaara ja Antti Heikkinen: Pelkkää hyvää

Otava

Neljäntienristeys saa erinomaisen tulkinnan Teatteri Akselissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on moderni klassikko. Teatteri Akselin tulkinta perustuu samaan Paula Salmisen dramatisointiin kuin Turun Kaupunginteatterin versio vuodelta 2016. Miten ihmeessä Logomon suurehkolle näyttämölle tehty teos mahtuu Akselin tiloihin?

Vastaus kuuluu, että todella hyvin. 

Olen nähnyt Kauno Takaraution ohjauksia paljon, ja rohkenen väittää, että tämä on niistä paras. Lavastus on äärimmäisen ankara ja tyly: yksi pieni penkki ja täysikokoinen ruumisarkku. Ohjaus noudattaa samaa ankaraa linjaa kuin lavastus, se on suorastaan graafisen karu. Kirpeä musiikki täydentää kokonaisuuden linjakkaaksi ja yhtenäiseksi. 

Pääpaino on ihmisissä, heidän tunteissaan ja kohtaloissaan. Tempo vaihtelee uuvuttavan hitaasta kakofoniseen polyfoniaan. Välillä Takarautio laittaa hahmot puhumaan tavu kerrallaan, välillä kaikki puhuvat ja laulavat yhtä aikaa. Joskus dialogista kuullaan vain toinen puoli. Joutokäyntiä ei ole, rytmitys toimii hienosti. 

Valoilla luodaan visuaalisia kiintopisteitä, ja ajassa sinne tänne poukkoileva rakenne pysyy kasassa liitutauluun kirjoitettujen vuosilukujen avulla. Isoimmat tapahtumat kuten tulipalot joudutaan näyttämisen sijasta kertomaan, mutta se ei menoa haittaa. 

Neljäntienristeys on vahvojen naisten tarina. Varpu Jokimaa (Maria), Piia Leppämäki (Lahja) ja Heidi Ripatti (Kaarina) ovat kaikki rooleissaan juuri niin järkähtämättömän vahvoja kuin pitää olla. Jorma Tuovilan Onni puolestaan on kaikessa rikkinäisyydessään uskottava. 

Näytöksiä on vielä paljon jäljellä, menkäähän katsomaan. 

Neljäntienristeys

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Mestarillinen esikoisromaani

En tykkää sotakirjoista, enkä niitä siksi lue. Joel Hohkon Volodjan pojat -kirjaa on moni kehunut, joten päätin tehdä poikkeuksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään. 

Ja kyllä, tämäkin on kertomus tyhmistä, huonolla itsehillinnällä varustetuista ihmisistä. Mutta millainen kertomus! Kustantaja hehkuttaa Hohkon kerrontaa mestarilliseksi, ja olen ihan samaa mieltä. Tämä on kaikin puolin upea kirja, vaikka aihe ei kiinnostaisikaan. 

Hohkolla on täydellisesti hallussa jokainen hyvän proosakirjoittamisen juttu. ”Jotain alla, jotain kohti.” Asioita ei sanota suoraan, ja odotuksia ladataan. ”Näytä, älä kerro.” Kenenkään tuntemuksia tai reaktioita ei kerrota, ainoastaan näytetään se, mitä tapahtuu. Ei lauseenvastikkeita, hyvin vähän adjektiiveja. Elävää ja rikasta kieltä. Ja mitä niitä nyt onkaan.

Teksti rullaa erinomaisesti. Luvut ja lauseet ovat tiukkoja ja kerronta tiivistä ja ripeää. Usein seuraava virke kertoo aivan eri asiasta kuin edellinen. Asiat sanotaan epäsuorasti, tekemiset ja ajatukset limittyvät. Dialogia on vähän. Erikoisesti yhdessäkään dialogissa ei kerrota, kuka puhuu. Lukija laitetaan päättelemään itse, ja toisinaan sillä ei ole niin väliä kuka on äänessä.

Kirjassa liikutaan paljon. Koskaan ei kerrota suoraan, missä ollaan. Lukija joutuu tässäkin töihin.

Ja mikä tärkeintä, kirja ei käsittele kirjoittajaa itseään, ei kirjoittajan henkilökohtaista traumaa. Eikä toista maailmansotaa.

Päähenkilö on Konstantin eli Kostja, 26-vuotias suomenvenäläinen. Kostja on hienosti kusipää. Hän myös kirjoittaa ja haaveilee kustantajan juhlista. Eletään korona-aikaa.  Kostjan tyttöystävä on Tanja, he yrittävät lasta. Kostja menee asepalvelukseen Venäjälle ja päätyy sotimaan Ukrainaan, Venäjän joukoissa. Kuten Tuntemattomassa sotilaassa, nuori mies on innoissaan tulevista kokemuksista. 

Ja sitten Hohko vyöryttää valtavalla voimalla ja intensiteetillä sotakuvausta, joka on aivan hirvittävää. Ja sitä on paljon, se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuin sotakin jatkuu. Lukija suorastaan uuvutetaan yhä uusien ja toinen toistaan kamalampien sotajuttujen alle. Sotilaan näkökulmasta kaikki on kaaosta ja sattumaa, kukaan ei tiedä juuri mistään mitään. 

Ja siinä sivussa tulee silloin tällöin viisauksia, niin kuin hyvässä kirjassa pitää tulla.

”Moni varmaan ajattelee, että on kohteliaisuus, kun sanoo kirjailijalle, että kirjasi on niin hyvä että siitä voisi tehdä elokuvan. Niin kuin elokuva olisi tarinankertomisen korkein muoto ja että kirja on lopulta vain aihio elokuvasovitukselle.”

Kaikessa näkyy, että tekstin eteen on nähty valtavasti vaivaa. Siitähän laadun yleensä tunnistaa, vaivannäöstä. Hohkon armeijatausta näkyy jokaisessa yksityiskohdassa, ja niitä yksityiskohtia on paljon. 

Mitä ilmeisimmin kirjoittaja tai kustannustoimittaja eivät kuitenkaan tupakoi. ”Upseerit ja ryhmänjohtajat pitävät neuvonpitoa ja taas jostain leijailee sähkötupakan höyry.” ” Olohuoneessa leijuu sähkötupakan esanssi.” Näitä ei tosimaailmassa tapahdu. Sähkötupakan höyry haihtuu sisällä sekunneissa, ulkona metrin matkalla. 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY

Sinfonian muotoinen kirja

Olin pari viikkoa sitten lukupiirin vieraana, olivat lukeneet minun Lentotähteni. Tai lukupiiri on vähättelyä, tämä oli oikea vanhan ajan salonki, jossa lukemisen ja kirjallisuuskeskustelun ja syömisen lisäksi oli myös musiikkiesityksiä. Lentotähti sisältää paljon klassisen musiikin kuvauksia, ja minulle vinkattiin Susanna Armisen tuoreesta Kristallisinfoniasta. Siinäkin olisi kuulemma samankaltaista kerrontaa. Kirjastoon siis.

Susanna Arminen on itähelsinkiläinen viulisti ja viulunsoitonopettaja, ja Kristallisinfonia on hänen esikoiskirjansa. Tämä on kaikesta päätellen hyvin omaelämäkerrallinen teos, ilman nykymuodin mukaista traumakeskiötä. Se on hyvä, vinkuiita-traumakirjoja en enää jaksa lukea.

Toki tässäkin on kipukohtansa, niin kuin kaikessa, mutta kirjan pääpaino on mielenkiintoisesti sen muodossa: Kristallisinfonia on rakennettu Mahlerin sinfonian muotoiseksi. Se tarkoittaa, että jokaisella viidellä luvulla on oma tunnelmansa ja karaktäärinsä, kokonaisuus pelaa kontrasteilla. Erikoinen ratkaisu toimii, oikein hyvin. Aiemmin tiedän ainoastaan Lars Sundin tehneen samaa, hänen Missä musiikki alkoi -romaaninsa on niin ikään sinfonian muotoinen.

Kuten Sund, Arminenkin rakentaa musiikillista muotoa esimerkiksi toistolla, riittävän hillitysti kuitenkin. Sundin teoksessa toisteisuus tuntui paikoin päälleliimatulta. Kristallisinfonian muodossa minun silmääni tökki ainoastaan Tema con variazioni -osuus, jossa sama tilanne nähdään usein eri silmin. Hyvä idea, mutta loikkaa hiukan ulos kirjan muusta kerronnasta. Mutta toisaalta, jos musiikillista muotoa tuo tekstiin, tällaista se on. 

Kirja on tyypillinen ”miten minusta tuli minä” -esikoinen, ja sellaisena oikein mielenkiintoinen. Viulistiksi opiskelu, ihmissuhteet, haaveet, onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikesta Arminen kirjoittaa vetävästi. Eikä samanlaisia tarinoita ole ainakaan liikaa kuultu, tälle on tilaa. 

Oma lukukokemukseni sai vielä hauskaa kontrastia siitä, että luin tätä kirjaa vuorotellen tuoreen Ozzy Osbournen omaelämäkerran kanssa. Ozzyn kirjan tapahtumat olivat aika isoja, ja vuorottelu näytti jälleen kerran sen, kuinka pienempi voi olla kiinnostavampaa. 

Susanna Arminen: Kristallisinfonia

Momentum Kirjat