Varoittava analogia sadan vuoden takaa

Kirjan kannessa on puun kaarnaa. Tarina vie menneisiin aikoihin, sotaan. Lauseet ovat kerrassaan upeita, tekstin rytmi on taidokas, kerronta samalla niukkaa ja äärimmäisen tarkkaa.

Ei, kyseessä ei ole Tommi Kinnusen viimeisin teos Kaarna, vaan Olli Jalosen viimeisin teos Puhdas viiruinen elämä. Jos Cheek lukisi kirjoja, hänkin varmaan toteaisi, että ”jotain samaa näis on”. 

Suurin ero on, että Jalosen kirja ei sijoitu toisen maailmansodan aikaan, vaan ensimmäisen. Tai tarkemmin, tämä kirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Aloitetaan hiukan niitä ennen ja lopetetaan hiukan jälkeen. 

Kertojia on paljon, niin paljon, ettei niistä pääse aluksi kärryille ollenkaan. Ja joka luvussa on uusi kertoja, jota ei kerrota luvun alussa. Niinpä ison osan koko kirjasta lukija taivaltaa eräänlaisessa sumussa. 

Mutta kun teksti on näin komeaa, sillä ei ole niin väliä. Asiat tulevat sumun keskeltä kyllä selviksi, aivan selviksi. Monet kertojista ovat ainakin alussa lapsia, ja kertojien äänet ovat huikean hienoja.

”Saan sen takaisin paikoilleen kun ajattelen että pöllö on pöllö, yön lintu ja lentäessään äänetön kuin tuuli puista tyhjällä aukealla. Tuulessa ei ole kahinaa ilman oksia ja lehtiä eikä pöllössä lentoääntä koska niin se osaa.” 

Ja loppupuolella alkaa hahmottua, että tarinan keskiössä on kaksi ihmistä, Kaarlo eli Kalle ja Kerttu, tämä on heidän rakkaustarinansa. Kerrontaa rytmittävät lehtiartikkelit, joissa punaisten ja valkoisten välinen ero näkyy selvästi. Ja siitä kasvaa kirjan pointti: kansa ja perheetkin ovat pahasti kahtiajakautuneet, vielä kauan vuoden 1918 jälkeen. 

Tästä on helppo lukea varoittava analogia meidän aikaamme. Historian surut on syytä tuntea, ja tällaisten kirjojen sivuilla historia on hienoimmillaan. 

Tekstissä näkyy valtava tietomäärä, mutta aina vain pikkuruisina detaljeina. Minkäänlaista infodumppausta ei ole. Monella historiallisen viihdekirjallisuuden tekijällä olisi paljon opittavaa Jaloselta. Minua viehättää se, että mukana on myös oikeita henkilöitä. 

Luinko kirjan huonosti, kun en löytänyt selitystä kirjan vaikeasti opittavalle nimelle? En muista noita sanoja kirjasta löytäneeni. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Otava

 

Lukevalle nuorelle

Kollega vinkkasi minulle tämän kirjan, en tiennyt siitä ennalta mitään. Ja kannen perusteella en sitä kyllä koskaan olisi avannutkaan.

Tai tarkemmin: kirjan nimi tökkii, tämänkaltaiset opukset jätän suosiolla muiden luettavaksi. Hyvän elämän ohjekirjoja julkaistaan paljon, joten niille on ottajansa.

Takakansi sanoo: ”Psykologian suurnimen Alfred Adlerin teorioihin pohjautuva hittikirja koostuu filosofin ja nuoren miehen välisistä keskusteluista.” Erikoista on, että eurooppalainen filosofia ja psykologia kierrätetään Japanin kautta.

Mutta mikäs siinä, tämän lukeminen oli ihan raikas kokemus. Dialogimuotoon en ole toviin törmännyt, ja luin sen kokonaan. (Aika monta kirjaa olen tänäkin vuonna jo jättänyt kesken.)

Adlerin ajattelun lähtökohtia on kolme:

1. Kaikki ongelmat ovat sosiaalisten suhteiden ongelmia.

2. Ihmiset voivat muuttua ja tulla onnellisiksi tästä hetkestä lähtien.

3. Ongelma ei ole kykyjen, vaan uskalluksen puute.

Ehkä tämän kirjan otollisin kohdeyleisö on kuitenkin lukeva nuoriso, jos sellaista jostain löytyy.

Ichiro Kishimi ja Fumitake Koga: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta. Vapaudu muiden odotuksista ja uskalla olla oma itsesi.

Suom. Saana Rusi

Gummerus

 

Lotosta, jota elämäksi kutsutaan

Päivi Pekanheimon kirja Katoava äiti kertoo äidin muistisairaudesta ja siitä, millaista on elämä muistisairaan läheisenä.

Aihe on todella vaikea. Kuinka kirjoittaa omasta äidistään niin, ettei lopputulos ole kiusallinen? Ettei kirja ole vain ylistystä äidille? Että se resonoisi muissakin kuin asianosaisissa?

No, juuri näin. 

Päivi Pekanheimo on kirjoittanut erinomaisen kirjan tästä lotosta, jota elämäksi kutsutaan. 

Ensimmäinen valinta on kieli: se ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan arkisen toteavaa ja raportoivaa, Veijo Meren tai Petri Tammisen tapaan. 

Teksti alkaa vanhoista valokuvista, sekin on hieno valinta. Valokuvien lisäksi aineistona on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, jutusteluja ja lukuisia sitaatteja runoista ja proosateoksista. Kirjoittajan lukeneisuus on olennaista, se kohottaa tekstiä. 

Kirja on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta myös kaunis ja lohdullinen. Olen itse kokenut saman, ja meitä vertaisia on valitettavan paljon. Mukana on tuntemuksien ja tapahtumien kuvailujen lisäksi paljon tietoa, esimerkiksi muistisairauden eri vaiheista.

Ja upeita havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka vähän me toisistamme lopulta tiedämme. ”- - äiti ei juuri puhunut omasta elämästään eikä ajatuksistaan. Hän oli aina taustalla ja tuki minua kyllä kaikessa, mutta ei tuonut itseään mitenkään esille. Hänen sukupolvensa tyypillinen tapa oli vaieta monista asioista.”

Päivi Pekanheimo: Katoava äiti. Tyttärenä muistisairauden varjossa

Atena