Pieni, alle kahdensadan sivun mittainen kirja on täynnä syksyä ja lyyristä luopumista. Sen päähenkilö Tomas Skarfelt, kirjallisuutta rakastava virkamies, on jäänyt eläkkeelle ja kaipaa rauhaa. Äiti on kuolemaisillaan, eikä Tomaksenkaan elämää voi kovin vitaaliksi kutsua.
Mitään ei tapahdu. Syksy etenee, luonto valmistautuu talveen, ja samaa elämän päättymisen mietettä ovat Tomaksen ajatukset täynnänsä. Teksti on huikean kaunista, hyvin lähellä runoutta. Tätä kirjaa ei kannata lukea raskaiden työpäivien päätteeksi niin kuin minä tein: kun sivun käänsin, en enää muistanut, mitä edellisellä aukeamalla sanottiin.
Mutta olennaista ei kai olekaan muistaa, vaan uppoutua nautiskellen Carpelanin soljuvaan kieleen. Se ei lipsu eikä lipeä, luopumisen kuvasto kantaa alusta loppuun asti ja huipentuu niin kuin sen voi aavistaa huipentuvan, kuolemaan. Tomaksen elämästä ei selviä juurikaan mitään, mutta pysähtyneeseen tunnelmaan on hyvä sukeltaa.
Tekstinäyte kertoo enemmän kuin sen selittäminen: "Me olemme se aine, josta unet on kudottu. Kun me heräämme uuteen päivään ja uni on ohi, heräämmekö silloin elävien vai kuolleiden seuraan? Onko selvää rajaa? Ihminen hengittää - äkkiä hiljaisuus. Mistä nousee tuuli, joka puhaltaa kynttilät sammuksiin? Tapahtuu jotain, ulkopuolellani, tai niin syvällä minussa, että juuri ja juuri tajuan kuulemisen, äänen, sen selittämättömän, että voi näkemättä nähdä ja kokematta kokea: tuntea."
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suom. Caj Westerberg
Otava
Äärettömän kaunis kirja. Kuin koru.
VastaaPoistaJuu!
VastaaPoista