sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Pienet konfliktit, parempi mieli

Viimeistään Ehtoolehto-trilogia nosti Minna Lindgrenin toimittajasta kirjailijaksi, niin suosittuja nuo kirjat ovat olleet. Muitakin kirjoja Lindgren on kirjoittanut jo melkoisen määrän. 

Tuore Aina on toivoa kertoo peruskoulusta. Lindgren ei ole opettaja, mutta hänellä pitää olla lähipiirissään joku sellainen, niin hyvin hän tuntuu olevan koulumaailmaa koskevista hömpötyksistä perillä. Teksti vilisee dynaamisia taukotiloja, vuorovaikutteista asiakaspalvelua, painotuspolkuja, mahdollistajia, digitaalisia verkostoitumistaitoja, pelillistä ja kehollista osaamista, kylmiä kontakteja ja muita sellaisia sanoja, joita konsultit yrittävät kaikin voimin tunkea sekä peruskouluun että lukioon näinä aikoina. Ja valitettava tosiasia on, että konsulttien hullut ideat menevät monesti myös läpi tosielämässä, koska aina löytyy opettajia jotka ovat kyllästyneet työntekoon ja ovat siksi valmiita vaihtamaan opettamisen hankekokouksissa istumiseen ja hankepullan mutusteluun. Hankkeita poljetaan pystyyn kovalla tohinalla, ja kun hankeraha loppuu, aloitetaan uusi hanke. Eikä siinä mitään, mutta kun jonkun pitäisi jaksaa opettaakin. 

Aina on toivoa on dystopia siitä, mihin hanketodellisuus voi johtaa. Päähenkilö Marja sinnittelee opettajantyössä lähitulevaisuudessa, jossa opetusryhmät ovat tolkuttoman kokoisia, oppiaineista suurin osa on poistettu, pätevät opettajat karanneet muihin töihin ja raha puhuu. Lisäkierrettä tarina saa Marjan vanhemmista, jotka alkavat tubettajiksi. 97-vuotiaat vanhukset kertovat videoillaan siitä, millainen koulu oli ennen vanhaan, ja saavuttavat valtavan kuuluisuuden. Josta Marjakin pääsee hyötymään. 

Dystopia on pelottava ja todenmakuinen, ja niinhän dystopioiden tulee ollakin. Jotta osattaisiin panna hanttiin kun on hanttiinpanemisen hetki. Se on esimerkiksi juuri nyt. 

Lindgren rakentaa kirjan alkumetreillä hienon konfliktin, kun oppilaat videoivat opettajaraukkaa, irrottavat videot asiayhteyksistään ja hankkivat siten potkut Marjalle, opettajalle joka haluaa yhä opettaa. Mutta sitten Lindgren hukkaa rakentamansa mahdollisuuden pitkään, yhä syvenevään konfliktiin ja sen ratkaisuun: hän laittaa konfliktin ratkeamaan saman tien. Ja syynä on se, että Lindgren haluaa tehdä hyvän mielen kirjallisuutta, jossa lukija ei joudu liikoja jännittämään tai suremaan. Se on ymmärrettävä syy, mutta lukija jää väistämättä miettimään, kuinka koukuttavan tarinan tästä olisi voinut saada. Onhan tarina näinkin hyvä, mutta...

Toinen miinus kirjassa on se, että dialogeissa on todella paljon infodumppausta, faktaa peruskoulusta ja monesta muustakin tulee paljon enemmän kuin olisi tarvis - tällaisia tietokeskusteluja ei oikeasti kukaan käy. 

Mutta kuten sanottu, Lindgrenin päämääränä on tuottaa lukijalle hyvä mieli, eikä se ole ollenkaan huono päämäärä.

Minna Lindgren: Aina on toivoa

Teos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!