Lauseiden pitää olla yksinkertaisia ja tosia. Ja kirjoitettu repliikki ei saa näyttää kirjoitetulta, mutta ei se myöskään saa olla sanotun repliikin kopio. Se on jotain siltä väliltä, ja sillä täytyy aina olla jokin tarinaa eteenpäin vievä merkitys. Tällaisten maksiimien mukaan Antti Tuuri sanoo kirjoittavansa teoksessaan Kuinka kirjoitan romaanin.
Tuurin uusin teos Lintujen kesyttäjä näyttää, miten edellä mainitut asiat käytännössä toteutetaan. Teksti soljuu, ja sitä on nautinto lukea. Siitä huolimatta, että Tuuri on asettanut itselleen erittäin tiukat rajat: eletään yksi viikko kesäistä arkea Etelä-Pohjanmaan pienessä kylässä. Mökötetään, toraillaan, lepytään. Syödään, uidaan, puhellaan harvakseen. Odotetaan tulevaa. Kertojana on kuusitoistavuotias nuorukainen, jonka on määrä aloittaa syksyllä lukio-opinnot Pietarsaaressa. Eletään noin vuotta 1960. Koska Tuuri itse oli tuona vuonna kuusitoistavuotias, tässä saattaa olla omaelämäkerrallisia aineksia. Hyvää on se, ettei kirjaa markkinoida sellaisesta lähtökohdasta. Se pilaisi koko homman.
Arkeen mahtuu outojakin asioita. Pihaan nimittäin tupsahtaa vieras mies, joka sanoo kesyttävänsä lintuja. Kertojan isä lupaa suutuspäissään Kesyttäjälle kortteerin ja ruuat viikoksi, jos pihan linnut vaikka siinä ajassa kesyyntyisivät. Kukaan ei tietenkään usko pääskysten kesyyntyvän, mutta huvittuneina väki seuraa Kesyttäjän toimia. Sana kiirii kylillekin.
Tämä arki ja tämä outo kulkevat teoksessa luonnikkaasti rinnakkain, ja se on hienoa. Vielä hienompaa on se, kuinka pienenä Tuuri kaiken pitää. Asioihin viitataan sivumennen, tunnelmat ja ihmisten välit tulevat ilmi pienissä repliikeissä, ja myös ajankuva on niukkaa mutta tarkkaa.
Sillä tavalla pieni muuttuu suureksi. Minut tämä kirja kaappasi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta, Tuuri on kyllä taitava kirjoittaja.
Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!