Pentinkulman päivien esikoiskirjat -sarjani kolmas teos on Elli Salon Keräilijät.
Ensimmäinen huomio on, että toivo ei sittenkään ole menetetty. On sittenkin yhä olemassa esikoiskirjoja, jotka eivät käsittele kirjoittajansa traumaa.
Toinen huomio on se, että Keräilijät on hemmetin hieno kirja.
Esittelytekstissä kerrotaan, että ”Keräilijät on tarkka, tragikoominen ja syvän kutsuva tarina perinnöistä, rajallisesta kyvystä elää ja rajattomasta kyvystä kerätä ympärille asioita ja muita ihmisiä.” Tuokin lienee totta, mutta toisaalla mainittu ”häikäisevä omaäänisyys” on kyllä vielä olennaisempi ansio tässä kirjassa.
Tämä kirja ei kommentoi aikaamme tai opeta tai paranna mitään tai ketään, vaan se on puhdasta fiktion, kaunokirjallisuuden riemua. Omanlaisensa maailman rakentamista. Hahmot tekevät outoja asioita ja kertoilevat kummallisia tarinoita, ja tulevat tutuiksi. Tunnelma on mukavan vino.
Asiat eivät mene hyvin, mutta kaikessa on koominen ja lämmin pohjavire, alleviivaamaton. Kainuun korpiseuduilla on karu meininki. ”’Ani on kussut housuunsa’, sanoin Ljudmilalle. ’Tällaista täällä on.’” Ja toisaalta: ”Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu.”
Tekstityyppejä on paljon erilaisia: arkistomuistiinpanoja, lehtijuttuja, reseptejä, lainauksia keksityistä eräkirjoista. Etenkin viimeksi mainitut ovat tosi hauskoja, ja litteroitu haastattelu se vasta lupsakka onkin.
Kirjoittaja on dramaturgi, heitä on kirjailijoiden joukossa paljon. Ja tuo ammattitaito näkyy tekstissä todella hyvin, kaikki näytetään, ei kerrota.
Elli Salo: Keräilijät
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!