Äkkimakea on Oona Pohjolaisen esikoisromaani. Se jatkaa esikoissarjaani nimensä mukaisissa makeissa tunnelmissa.
Kirja lähtee hienosti liikkeelle suoraan konfliktista: laulajatähti Mio pakotetaan duettoon ja pr-suhteeseen inhoamansa Adamin kanssa. Mainio, toimiva asetelma, ja mikä parasta, kirja ei haahuile tuosta asetelmasta mihinkään vaan pysyttelee siinä hamaan loppuun saakka. Tiukat rajat pitävät kokonaisuuden kasassa, ja vaikka kirja kertoo vain yhden tarinan, sen ympärillä on tietenkin valtavasti muutakin asiaa.
Lukija seuraa Mion elämää, josta ei totisesti makeutta puutu. Mio on korealaisten tähtitehtaiden kaltaisen koulun tuote: hänet on koulittu someajan sokeriseksi idoliksi, joka elää jetset-elämää hotelleissa ja studioissa. Mio ei osaa laittaa ruokaa tai siivota, koska hän ei ole koskaan sellaisia asioita tehnyt. Hän ei myöskään tiedä, mitä treffeillä kuuluu tehdä.
Korealaisten lisäksi mieleen tulee monenlaista, esimerkiksi Juha Itkosen Palatkaa perhoset, tai se, että Mio ja Adam ovat kuin Beatles ja Rolling Stones. Mutta somemusiikkiin ei kuulu historiatietoisuus, vain tämä hetki ja tulevaisuus merkitsevät jotain.
Olen ennenkin sanonut että Juha Itkonen on ainoa suomalainen kirjailija, joka osaa kirjoittaa virheettömästi musiikista. Tässäkin kirjassa on ainakin yksi musiikkimoka: duettoa ei voi laulaa studiossa samassa kopissa yhtäaikaa, laulut vuotavat toistensa raidoille ja miksaaminen on silloin mahdotonta.
Mistä tämä kirja sitten kertoo? Se kertoo siitä, kuinka tärkeitä ovat arki, parisuhde, päivätyö ja kaikki muu tavallinen. Äkkimakea näyttää, millaista elämä on ilman noita peruspylväitä.
Pohjolaisen kieli on sujuvaa ja rikasta:
”Hän lensi oksitosiinin voimalla, joka pirskahteli vielä - - hänen kielenkärjellään ja huulillaan ja lähetti paineaaltojen haamukuvia kaikkiin kehon synapseihin aina päänahasta varpaanpäihin.”
Hieno ja erilainen kirja.
Oona Pohjolainen: Äkkimakea
Kosmos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!