tiistai 12. maaliskuuta 2024

Pientä arkea ja viisauksia

En ole lukenut yhtään Joel Haahtelan kirjaa, joten asia piti korjata. Kuvittelin lukevani hänen uusinta kirjaansa, mutta ahkerasti julkaiseva kirjailija oli näköjään ehtinyt edelleni. No, eipä uutuus ole erityinen arvo tässä. 


Ennen tätä oli useampikin kirja jäänyt kesken, koska niiden kielessä ei ollut riittävästi imua. Tässäpä on, siitä ei ole missään kohdin epäilystä. 

Yö Whistlerin maalauksessa kertoo miehestä, joka matkustaa Yorkshireen kauan sitten tapaamansa Sergein luo vierailulle. Kertoja uskoo ettei elä vuotta pidempään, mikä värittää hänen maailmankuvaansa. Sergei löytyy pienten vaikeuksien jälkeen. Kovin kummoisia ei tapahdu, mikä on minusta erinomaisen hienoa ja lumoavaa, koska sellaisen tekstin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin tapahtumarikkaan. Siitä syntyy kerrontaan kiehtovaa kitkaa.

Miesten muistoissa on elämän ihmeitä ja erityisiä hetkiä, niissä tarina isoilta osin kulkee. Merkittävimmät muistot liittyvät naisiin, ja muita aiheita ovat esimerkiksi perhoset, ruusut ja venäläisyys. 

Se, että melkein koko ajan viittaillaan historian tuntemattomiin henkilöihin, on kuulemma Haahtelan tapa. Ihan mielenkiintoista, mutta välillä siitä tulee myös sellainen olo että kirjoittaja haluaa todistella lukeneisuuttaan. 

Viisauksia ja arkista touhua on kuitenkin annosteltu erinomaisessa suhteessa. Viisaudet voivat lausetasolla näyttää esimerkiksi tällaisilta:

”Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat.”

”Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista ­tyhjiin.”

”Ehkä Sergein valmistama kalkkunavoileipä oli sellainen teko, jonka varassa tämä maailma lepäsi. Jos meillä ei viime kädessä ollut mitään muuta.”

”- - yön rajalta heijastui meidän elämämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Parhaat kirjat tuntee siitä, että ne inspiroivat kirjoittamaan. Tämä on sellainen kirja. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Otava


sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Vetävän dekkarisarjan avaus

Yritin pari viikkoa sitten lukea erästä dekkaria, mutta yritykseksi jäi. Kirjan kielessä ei ollut mitään erityistä, eikä juonikaan oikein napannut. Niinpä yritin toisella dekkarilla, josko nyt nappaisi.


Sanna Kotajärven Pimeän peto on hänen esikoisteoksensa, ja se aloittaa Pimeydenkylväjät-sarjan. En kokenut senkään kielessä erityistä tenhovoimaa, mutta taitaa olla niin että dekkareihin ei minkäänlainen kohosteisuus sovi. 

Pääosassa on juoni, jonka pitää olla tiukka ja oivaltava ja yllättävä. Kaikkia näitä Pimeän peto on, se on oikein vetävästi kirjoitettu. Tapahtumien annostelunopeus on sopiva, aluksi hitaampi ja loppua kohti kiihtyvä. Kotajärvi malttaa pysähdellä asioiden ääreen, ja juuri kun alkaa tuntua siltä että jotain voisi tapahtua, silloin jotain tapahtuu. 

Erittäin iso vetovoimatekijä turkulaislukijalle tietenkin on se, että tapahtumat sijoittuvat Turun seudulle.

Maskulaisesta mökistä löytyy miehen ruumis, jota on pahoinpidelty sadistisesti. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kollegoineen alkaa selvitellä tapausta: onko kyse sadomasokismista vai mistä? Henkilögalleria on sopivan kokoinen ja hahmot erottuvat toisistaan, Kotajärvi kirjoittaa hahmot eläviksi. 

Muutamia kielellisiä huolimattomuuksia tekstissä on, kuten tempo-sanan tai joidenkin verbien taivutukset, ja parissa kohdin tuntuu että lukijaa aliarvioidaan hiukan (”kontaminantteja eli epätoivottuja jälkiä”), mutta kerrassaan vetävä dekkarisarja tästä tuntuu aukeavan. 

Sanna Kotajärvi: Pimeän peto

Into kustannus


torstai 7. maaliskuuta 2024

Koettelee muttei hylkää

Fantasiat ja unet ja spekulatiivinen fiktio ja muut sellaiset tarinat eivät oikein uppoa minuun. Luettuani Hesarin arvion Emilia Karjulan tuoreesta Kuningatar Mab -romaanista melkein pelästyin, koska arvostelija tuntui olevan melkoisen hukassa kirjan kanssa. Samankaltaisia arvioita osui silmiini myös Instagramissa. 

Ja lisäksi kirjan kerrottiin olevan vahvasti intertekstuaalinen, ja sehän merkitsee että sitä on vaikea ymmärtää jos ei tunne niitä tekstejä joihin se viittaa, tässä tapauksessa Shakespearen Kesäyön unelmaa ja muutamaa muutakin näytelmää.

Kaikesta huolimatta otin kirjan luettavakseni. Onneksi otin, koska luin ja koin sen ihan eri lailla kuin nuo arvioijat. Minulle Kuningatar Mab oli selkeä: on päähenkilö Julia, joka kipuilee parisuhteidensa kanssa. Hän haluaisi olla Paulin kanssa, mutta myös Mabin. Paulillakin on toinen suhde, Pyyhenaisen kanssa.

Alusta asti näkee, että teksti on todella taiten kirjoitettua, mikä ei yllätä, onhan Karjula luovan kirjoittamisen opettaja. Mennään jotain kohti: miten Julian ja Paulin suhde kehittyy, menevätkö he kenties naimisiiin ja elävät onnellisina? Ja jotain on myös piilossa: kaikki outous, puut, naakat, kissat, mitä ne ovat? Shakespeare-viittauksia lienee paljonkin, mutta niitä ei tarvitse tuntea voidakseen ymmärtää tekstiä.

Julia tekee väitöskirjaa keijuista, ja kirjoittaa tutkimustekstiinsä: ”- - rakennan epämukavaa, asettumatonta lukutapaa, joka ei pyri tavoittamaan särötöntä lopputulosta. Sen sijaan pyrin tekemään oikeutta Shakespearen keijukaisten määrittelyjä kaihtavalle mysteerille ja ihmetykselle.” Tämä kuvaa Kuningatar Mabin kerrontaa hyvin, mutta sitä ei pidä pelästyä. Sen kuin lukee vaan.

Julian elämä ja Shakespeare-tutkimus sekoittuvat keskenään, ja Julia kertoo oudosta keijukaismaailmasta. Mutta minä luen tekstiä vain ihan tavallisen rakastumisen kuvauksena: ”Lumottuna oleminen on sellaista. Silloin tietää, että asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, muttei halua uskoa mihinkään muuhun kuin lumoukseen.” 

Tämä kirja koettelee lukijaansa, mutta sitä ei pidä pelästyä. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja sen Kuningatar Mab sanoo lukijalleen hienosti, aivan omaperäisellä äänellä. Ja kun kirjan näköjään voi lukea kovin monella eri tavalla, sehän se vasta erinomainen juttu on.

Emilia Karjula: Kuningatar Mab

S&S


tiistai 27. helmikuuta 2024

Pieni on suurta

Edellispäivänä kirjoitin Claire Keeganin Kasvatti-kirjasta. Se on hieno kirja. Siksi luin toisenkin Keeganin, ja se käy nopeasti kun kirjoilla ei ole mittaa kovin paljon. 

Nämä pienet asiat on samalla tavalla viehättävä ja kaunis kirja, ja kirjoja yhdistää myös hahmojen hyvyys. Hienoja ilmauksia on tässä ehkä hiukan vähemmän kuin Kasvatissa

Päähenkilö on Bill Furlong, jonka lähtökohdat elämään ovat olleet huonot. Ollaan köyhässä Irlannissa vuonna 1985, ja Bill on huonoista lähtökohdista huolimatta saanut työn ja vaimon ja viisi tytärtä.

Billin elämäntilanteessa on jotain kaikille tuttua: ”Sitä nousi ylös pimeässä ja meni pihalle, lähetti kuormia matkaan yhden toisensa jälkeen päivästä toiseen, tuli kotiin pimeässä ja yritti pestä hiilenpölyt nahastaan ja istui illalliselle ruokapöytään ja nukahti herätäkseen sitten pimeässä ja kaikki toistui samanlaisena päivästä toiseen. Mitä jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain, jotain uutta?” 

”Tuntui samaan aikaan täysin oikealta ja täysin väärältä, että niin paljon elämästä jäi sattuman varaan.”

Keegan pitää juonikuviot pieninä, mitään mullistavaa ei varsinaisesti tapahdu. Tai tapahtuu, mutta pienesti. Ja tuo pienuus on tässä kirjassa kaikin puolin parasta, se kun on samalla suurta. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Moni kirja jää kesken, tämä ei

Viime aikoina on tullut jätettyä monta kirjaa kesken, moni on sellainen jota joko kirjasomessa tai lehtien palstoilla on hehkutettu. Useimmiten keskeyttämiseni syynä on se, että kirjan kielessä ei ole ollut mitään erityistä: kirjailija vain kertoo tarinaa ihan tavallisesti, ja juoni tuntuu olevan kaikki kaikessa. Olen hyvin selvästi oivaltanut, että minun lukemiselleni juoni on aivan sivuseikka. On aivan se ja sama mistä kirja kertoo, kunhan se on hyvin kirjoitettu. 

Niinpä jälleen kerran turvauduin Tammen keltaiseen kirjastoon, se kun harvemmin pettää. Jo parin sivun jälkeen olin myyty. Ja aloin pohtia, miksi. Mitä kirjassa pitää olla, jotta jaksan lukea? 

Hyviä ilmaisuja. Viisaita pieniä ajatuksia. Erilaisia sanoja, joskus aivan ennenlukemattomia. Tapahtumia, liikettä ja ajatelmia sopivasti annosteltuina, mitään ei sovi olla liikaa. Koherentti muoto, yhtenäisyys moninaisuudessa. 

Ja sillä juonella ei ole väliä, eikä aihepiirillä. 

Claire Keeganin Kasvatissa on kaikkia noita hyviä asioita. Eritoten mainioita, tuoreenkuuloisia ilmaisuja. Tähän tapaan:

”En osaa olla niin kuin aina enkä vielä tiedä miten muuten olisin.”

”Moni on menettänyt paljon kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.”

Kasvatti on pienen pieni romaani, mutta koolla ei ole väliä. Tai tässä tapauksessa kirjan koko takaa, että mitään turhaa mukana ei ainakaan ole. Petal-niminen irlantilaistyttö viedään Kinsella-nimiselle pariskunnalle kasvatiksi. Häntä kohdellaan hyvin, eikä juonessa ole oikeastaan mitään dramaattista, ei isoja konflikteja, eli se rikkoo tarinankerronnan perustavaa ydintä. Silti se toimii komeasti. Pientä draamaa toki on, jotain sanomatonta, mutta kirjan pääpaino on muualla, loistavassa kerronnassa. Lopussa Petal palaa kotiin, vähän muuttuneena niin kuin tarinoissa kuuluu. 

Claire Keegan: Kasvatti

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto


keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Live, Love, Laugh

Storytel tuuppasi eteeni kirjan, josta en ollut kuullut mitään. Viimeiset sanat on Benjamin Ferenczin elämäntarina, ja koska tämä amerikkalainen lakimies eli yli satavuotiaaksi, häneltä taitaa irrota jotain viisasta sanottavaa. 

No saattaa ollakin että Ferenczillä on viisasta sanottavaa, mutta tähän kirjaan asti se viisaus ei ole päässyt. Viimeiset sanat on Live, Love, Laugh -elämänviisautta, vähän huoneentaulua tai facepostausta pidemmässä muodossa vain. Siellä täällä kirjassa on tummennettuja lauseita, joiden pitäisi olla niitä viisauksia:

”Pärjäsin neuvokkuudellani. Toisinaan meidän kaikkien on toimittava niin.”

”Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea.”

”Millaisista oloista oletkin kotoisin, usko siihen, että voit vaikuttaa asioihin, jos haluat.”

”Onnellisuus ei aina tule materiasta.” 

”Pitkäaikainen onnellisuus tulee tyytyväisestä olotilasta, ja se näyttäytyy meille kaikille erilaisena.”

Olin aikeissa keskeyttää lukemisen alkuunsa, mutta halusin nähdä, kasvaako viisaus jollain tavalla kirjan edetessä. Ei se kasvanut, mutta Ferenczin kokemukset Nürnbergin sotarikostuomioistuimen syyttäjänä ovat kyllä mielenkiintoista luettavaa, vaikken sotakirjallisuudesta yhtään tykkääkään. 

Voin suositella tätä kirjaa sille, jonka mielestä yllä olevat sitaatit ovat suuria ajatuksia. 

Benjamin Ferencz: Viimeiset sanat. Miten elää elämä josta olla ylpeä

Suom. Raimo Salminen

Aula & co