perjantai 19. tammikuuta 2018

Dan Brown suoristaa helmasyntinsä

Aloittelevat kirjoittajat sortuvat usein liian suuriin aiheisiin, tulee kirjoitettua elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta. Ja miksi niin ei saisi tehdä, mitä pahaa siinä on?

No tietenkin se, että nuo aiheet on varattu Dan Brownille. Brownin tuore Alku tuo vastauksen kahteen peruskysymykseen: mistä me tulemme? Mihin olemme menossa? Ja sen lisäksi siinä ratkaistaan myös tieteen ja uskonnon välinen iänikuinen kissanhännänvetely. Aika riittävän kokoiset aiheet siis, jopa 450-sivuiseen kirjaan.


Alku saattaa hyvinkin olla Brownin paras teos. Kaikki hyvä on tallella. Kerronnan imu on huima, ja paikasta toiseen ravataan ahkerasti. Kirjan sivuilla tulee vastaan suuri määrä taidehistoriaa ja historiallisesti merkittäviä paikkoja kuten La Sagrada Familia tai Bilbaon Guggenheim-museo, ja mystisiä koodeja tietenkin. Päähenkilökin on vanha tuttu, Robert Langdon. Pulmia ratkotaan - tosin tästä kirjasta yllättäen tuntuu puuttuvan pääpahis eli se viimeinen suuri konflikti. Huippukohdassa sitä odottaa koko ajan, mutta turhaan.

Aiheena on tekoäly, joka on paitsi muodikas myös se, joka esimerkiksi loistavan waitbutwhy-blogitekstin mukaan tulee joskus meidät ja maapallon tuhoamaan, kenties jo varsin pian. Tuon linkintakaisen tekstin jälkeen Brownin teos saa hyytäviä lisäkierroksia, mikäli joku niitä vielä kaipaa.

Jos Brownin kirjoissa on joku kompastuskivi ollut, se on ollut infodumppaus. Kuvataidetta ja kirjallisuutta pysähdytään esitelmöimään tavalla jota yleisesti pidetään kaunokirjallisuudessa syntinä. Lisäksi tällainen esitelmöinti on tuonut Brownin dialogeihin teennäisyyttä ja elämälle vierasta sävyä. Ymmärrän tietenkin, miksi Brown on siitä huolimatta halunnut esitelmöidä: koska se on kiinnostavaa.

Ja koska Brown on nero, hän on tässä teoksessa keksinyt ratkaisun infodumppausongelmaan. Esitelmöinti on laitettu tekoälyn suuhun. Puhuva tietokone etsii tietenkin puheenaiheensa netistä, joten sen dialogiksi esitelmöinti on täysin luontevaa ja jopa ainoa mahdollinen.

Dan Brown: Alku
WSOY

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Väritöntä ikäihmisen elämää

Joitakin vuosia sitten lukaisin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen artikkelikokoelman Kirjoittamisen taide & taito. Nyt samaisesta lähteestä tupsahti toinen artikkelikokoelma nimeltään Kurinalaisuutta ja kuvittelua, ja tällä kertaa fokuksessa on tietokirjoittamisen jalo taito.


Kritisoin tuota edellistä teosta seuraavin sanoin: "Heikompia lenkkejä tässä kirjassa ovat muutamat artikkelit, joista paistaa yliopistomaailman sulkeutuneisuus: kun juttu alkaa diskursseilla ja konteksteilla, kirja kirpoaa heti käsistä. Jos ei ole oikeaa asiaa, ei tilanne yliopistojargonilla kohennu."

Tässä kirjassa on hetkittäin samaa vikaa - ja myös samat hyvät puolet: suurin osa tekstistä on oikein mielenkiintoista. Lukemisen arvoinen kirja siis ehdottomasti, esimerkiksi Petri Tammisen aforistisen tiivis artikkeli Aloituksia tai Anna Kortelaisen maanläheinen Käsi sydämelle ovat mainiota ja kaikin puolin antoisaa luettavaa.

Kirjan kohokohta ja sydän on kuitenkin Teemu Keskisarjan riemukas artikkeli Historioitsijan kokemuksia tositarinan etsimisestä ja kertomisesta. Se lähtee liikkeelle tuosta äsken mainitsemastani ongelmasta eli kielestä. Keskisarjan mukaan romaani ja tietokirja eivät kielen ja rakenteen suhteen poikkea toisistaan lainkaan, "hyvä rakenne ja hyvä kieli toimivat kaikissa teksteissä ja huono rakenne ja huono kieli taas upottavat minkä tahansa yritelmän. - - Millään ennakko-odotuksilla ladattu lukija ei koukutu, jos ensimmäiseltä sivulta pomppaavat esiin: performatiivinen paradigma, akkulturaation diskurssi, integraatiovetoinen yhteiskuntajärjestelmä, merkityksenantojen kehityskulku." Tekstissään Keskisarja myös näyttää tuon, ei ainoastaan kerro.

Sitten Keskisarja näyttää kädestä pitäen, miten tekstiin saa lisää kierroksia, eikä todenpuhuminen ole tekstin ainoa mahdollinen hyve. "Kiistaton totuus vaan on, että iso osa parhaista lauluista, tauluista, runoista ja romaaneista on syntynyt päihteiden avustuksella. Miksi tietokirjaileminen muka olisi poikkeus säännöstä? Haastatteluissa on nykyisin tapana vakuuttaa, että minun kirjoittamiseni vaatii kurinalaisia elämäntapoja, lenkkeilyä, joogaa, sienestystä ynnä muuta. - - Tippa ei tapa tositarinaa."

Ironinen ote pitää loppuun asti: "Itse vietän väritöntä ikäihmisen elämää, mutta jotakuta irtiotto voi auttaa syvimmässä itseilmaisussa ja lukijan koskettamisessa."

Keskisarja on syntynyt vuonna 1971.

Kurinalaisuutta ja kuvittelua. Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen
Toim. Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki
Tarke kustantamo

maanantai 25. joulukuuta 2017

Näin saat kustannussopimuksen

Helsingin Sanomat kirjoitti lokakuussa ison jutun siitä, kuinka suomalaiset tungeksivat kalliille kirjoittajakursseille. Jutussa pohdittiin, tarjoavatko kurssit kenties oikotien kustannussopimukseen. Näin ei taida olla, mutta se ei kurssien imua laimenna. Joku sieltä aina läpikin menee, kuten esimerkiksi Jussi Seppänen Kymmenottelullaan taannoin.


Toinen tällainen esimerkkitapaus on turkulainen Henni Kitti, jonka WSOY nappasi Turun yliopiston kirjoituskurssilta. Elävän näköiset on takakannen tekstin mukaan "esikoisromaani elämästä, joka kulkee kuin viestikapula eilisestä nykypäivään". Ja juuri sellainen tämä kirja on. Se kuvaa kolmen sukupolven tarinaa, jossa tapahtuu arkisia sattumuksia ja välillä aika erikoisiakin kuvioita.

Kitti kirjoittaa erinomaisen hyvin, hän kuljettaa tuorein kääntein tarinaansa. Monin paikoin vauhti on kova, lyhyet lauseet kantavat paljon sisällään. Kuten ihan alussa vaikka: "Sisko oli katsellut Alfredia pitkään. Perunanlaitossa, yhteisinä saunailtoina ja myymäläautossa. Sisko tuijottaa aivan kuin Alfred olisi joku muu kuin on. Yhtenä iltapäivänä Alfred sitten ymmärtää, mitä Sisko katselee, ja menee pihojen poikki hänen luokseen. Sisko vie hevostalliin, siellä hän rakastelee Alfredia." Mitään löysää ei ole.

Ja hetken päästä pysähdytään jonkun asian päälle, kerronta hidastuu. Rytmiä ja draaman tajua Kitiltä löytyy, samoin dialogit toimivat komeasti. Ajankuva ja erikoiset ammatit kuten eläintentäyttäjä kuvataan erittäin uskottavasti. Lukeminen on nautinnollista.

Kirjan ongelma on kokonaisuuden rakenne, se höltyy tarinan edetessä. Tuntuu että hahmoja on liikaa. Kitin ajatus lienee kuvata ihmiselämän pienuutta sukupolvien ketjussa, ja siinä hän kyllä onnistuu, mutta vielä tiukempi keskittäminen olisi saattanut toimia paremmin.

Ja sitten, puolivälin jälkeen tulee ihmetys ja oivallus. Homo mainittu! Kaksi keskeistä mieshahmoa löytää toisensa, ja homoseksuaalinen rakkaus astuu kuvaan. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai kamalaa tai kummallista. Mutta siinä on, että niin älyttömän monessa esikoisromaanissa on viime aikoina ollut ainakin yksi homoseksuaalinen hahmo mukana. Aihe on tärkeä, ja kirjat rakentavat tietä parempaan ja tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Mutta on niitä muitakin tärkeitä aiheita.

Minulla on tästä omakohtainenkin kokemus: voitin alkuvuodesta kirjoituskilpailun novellilla, jossa homoseksuaalisuus oli keskeisessä osassa.

Jos kirjoitat ja mielit kustantajalle, älä tuhlaa rahojasi kirjoituskurssiin. Paremmat saumat saat kun sijoitat tarinaasi homon.

Henni Kitti: Elävän näköiset
WSOY

maanantai 11. joulukuuta 2017

Onni on kulutustavaraa

Roope Lipasti on kirjoittanut kahdenlaisia kirjoja: Kariston kustantamia satiireja, jotka jätän suosiolla muiden luettaviksi, ja sitten Atenan kustantamia, hersyvän hauskoja kirjoja kuten Viimeiset polttarit tai Linnan juhlat. Erikoinen järjestely, mutta toisaalta on hirveän kätevää, kun kirjan hauskuuden näkee jo kustantajasta. Ei tarvitse arvailla eikä pettyä suuntaan tahi toiseen.

Lipastin Atena-kirjoista blogatessani olen pariinkin otteeseen surrut sitä, että humoristista kirjallisuutta ei arvosteta. Finlandia-ehdokkuuksia ei ole Lipastille liiemmin sadellut, ei vaikka meitä uskollisia ja arvostavia lukijoita lienee melkoisesti.


Ja mitä ilmeisimmin kirjailija itse on myös huomannut asian. Nyt on nimittäin niin, että vaikka uunituoreen Ruotsinlaivan kannessa lukee Atena, tämä kirja ei ole humoristinen. Tai onhan siinä hauskatkin hetkensä, mutta nyt Lipasti suuntaa selvästi uusille vesille.

Niillä vesillä on tarjolla järeää perusproosaa: väkevää ja moniulotteista ihmiskuvausta, tunteita ja ihmissuhteita. Luistavaa kieltä, luokseen vetävää juonta. Kirjan alkumetreistä muutama meni siihen, että ihmettelin miksen vieläkään naura ääneen. Mutta kun Ruotsinlaivan luonne tuli selväksi, se vei mukanaan.

Päähenkilöitä on kolme. Kaarlo Kalpa on keski-ikäinen mies, ja hän haluaa rakentaa tunnelin Helsingin ja Tallinnan välille. Kalpa sählää ja haaveilee mahdottomia, niin kuin keski-ikäisen miehen romaanissa pitää. Mutta koomiseksi Kalpa ei silti ylly, ja hyvä niin. Kallen vaimo Aino remontoi taloa hullun lailla, ja saatuaan talon valmiiksi hän alkaa touhuta seuraavan talon kimpussa. Vaikka tässä hahmossa on Lipastille tyypillisen remonttireiskan piirteitä, ei hänkään ole sellainen kuin aluksi luulisi.

Virolainen Kaja on Kalpan vanha tuttu. Kaja työskentelee ympäristökomissiossa ja taiteilee teini-ikäisen tyttärensä Ellen kasvatuspuuhassa. Näiden kolmen välille kehkeytyy tietenkin kolmiodraama, jonka käänteissä piilee yllätys ja toinenkin. Loppuratkaisu on erityisen yllättävä, mutta siitähän en tietenkään sano mitään. Jokainen hahmo tulee kirjan kuluessa lähelle ja eläväksi, jokaisella on suunta, ja jokainen muuttuu kirjan aikana. Ihan niin kuin onnistuneiden hahmojen kuuluu.

Lipastin kieli on täsmällistä, tuoretta ja vivahteikasta. "Hän tunsi yhtäkkiä hellyyttä Ainoa ja heidän yhteisiä, kuluneita ja kulutettuja vuosia kohtaan." Tai: "Nykyisyys oli rako menneen ja tulevan välillä, ja juju oli siinä, kuinka mukavasti siihen osasi asettua." Tai: "Vähemmälläkin tulisi toimeen, mutta asioilla on tapana kertyä. Eikä se koske vain tavaroita, samalla lailla kertyvät muistot ja elämän pettymykset, onni ei niinkään. Onni on kulutustavaraa. Se täytyy hankkia aina uudestaan niin kuin kaupasta maito."

Tarinankerronnan ohessa sivutaan esimerkiksi tasa-arvokysymyksiä: "Tyttöjä ei ollut otettu puutöihin, miehet olivat halunneet pitää omat työnsä piilossa naisilta. Ehkä silloin he saattoivat väittää niiden olevan poikkeuksellisen vaikeita, hankalia ja vaativia, mistä syystä niistä piti myös maksaa parempaa palkkaa." Hauskojakin huomioita kirjassa riittää: "Karaoke oli Ainosta hyvä keksintö: ihmisten ei tarvinnut enää pitää riitasointuja sisällään."

Kirjan luvut on nimetty klassikkohittien nimillä samaan tapaan kuin Tommi Kinnusen Lopotissa. Ilmankin olisi pärjätty, mitään erityistä lisää ne eivät tarinaan tuo.

Mutta kuten sanottu, Lipasti on kirjoittanut erinomaisen teoksen, jolla on vihdoin myös mahdollisuus järeämmän luokan arvostukseen. En osaa sanoa onko tämä hänen paras teoksensa, niin paljon tykkään noista alussa mainituista, mutta uutta yleisöä tällä luulisi ainakin löytyvän.

Roope Lipasti: Ruotsinlaiva
Atena

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kaunis ja viisas

Vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista päätyi yöpöydälleni vuoden viiveellä, kun en jaksanut vaivautua kirjaston varausjonoon. Mutta onneksi tämä teos ei olekaan mitään ajankohtaiskirjallisuutta, joka olisi ehtinyt menettää jotain vuoden aikana. Harvempi kaunokirjallinen teos vanhenee oikeasti, vaikka kaupallinen maailma sellaiselta helposti näyttää.


Täytyy todeta, että tässä meni palkinto kyllä erinomaisen oikeaan osoitteeseen. Jukka Viikilän kieli on upeaa, ja kielestä tämä teos elää ja saa voimansa. Niin kuin kaunokirjallisuuden kuuluukin. Aiemmin lyriikkaa julkaissut Viikilä on tässä taivuttanut ilmaisuaan piirun verran proosaan päin, ja tuloksena on helppolukuista, mutta silti kaunista ja raikasta tekstiä. Ja rajaus on tiukka, rönsyjä ei ole missään.

Paljon muitakin ansioita teoksella on, kuten kiehtova ajankuva 1800-luvun alusta. Silloin Johan Carl Ludvig Engel suunnitteli Helsingin keskustaa, ja erikoisessa asetelmassa on kaksi puolta. Ainutlaatuinen tilaisuus suunnitella koko kaupunki tarjoaa ilon, täyttymyksen ja onnistumisen tunteita arkkitehdille, mutta vastapainona on koti-Berliini, johon kertoja kaipaa. Ja koko ajan hän puntaroi tätä suurta ratkaisua sekä itsensä että etenkin vaimonsa Charlotten puolesta. Haaveet paluusta jäivät haaveiksi, ja niin kertoja muuttuu alun innostuneesta lopun lannistuneeksi surumieleksi.

Mutta kuten sanottu, juonen dynamiikka tai ajankuva ovat vain bonuksia. Kieli on ykkönen. Sen kauneudessa on myös valtavasti viisautta. Vaikka näin: "Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. - - Halusin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa."

Tai: "Olen valvonut ja miettinyt keinoja lisätä elinvoimaani. Hankkisinko rakastajattaren? (Miten sellaisia hankitaan?) Tarvitsisin naisen kanssa sellaista uskallusta, jota on vain vasta tavanneilla."
Tai: "Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään."

Niin kuin jo edellisestä sitaatista saattoi tarkka lukija huomata, 1800-luvun perspektiivin voi helposti taivuttaa nykypäivään. Näin Viikilä kommentoi somesosiaalisuutta Engelin suulla: "Ystävyydestämme puuttuu tavanomainen kerrotun ja kohtaamisesta saadun tiedon suhteuttaminen." Tai turismia: "Seikkailijoihin pätee sama kuin keisareihin: heidän havaintonsa maailmasta ovat vähäisiä, koska he saavat siitä vain varta vasten heille luodun kuvan."

Jos tykkäät runoudesta mutta nykyrunous tuntuu liian hankalalta tai raskaalta, lue tämä. Kokonaan, eihän noista sitaateista saa käsiinsä kuin häivähdyksen, jos sitäkään.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus

maanantai 4. joulukuuta 2017

Miksi isä ei lue?

En ole koskaan tykännyt sotakirjoista. Minulle suositeltiin hiljattain kahtakin, ja niinpä ajankohtaisuudenkin nimissä tartuin Veijo Meren teokseen Vuoden 1918 tapahtumat (joka on julkaistu vuonna 1960, ja löytyi Globus Felixin runsaasta kirjavalikoimasta) ja heti perään Antti Tuurin uunituoreeseen teokseen Tammikuu 18.


Meri kirjoittaa täsmällistä, tuoretta ja jämerää kieltä, jota on helppo arvostaa: "Karja ammui, vaunut kolisivat vastakkain, pyörät pyörivät niiden alla kohdakkain kuin olisivat menneet sekaisin, lennätinlangoissa eteni pari metriä pitkä kiilto tolpasta tolppaan."

Mutta muu ei nappaa, ei sitten yhtään. Reilusti yli puolen välin jaksoin yrittää, mutta ei. Ei ole mitään mitä odottaa, sotakirjoissa kai juonen puute lienee yleistä. Aihe ei kiinnosta - tosin sillä ei ole erityisen suurta merkitystä, sillä etäisinkin aihe voi tulla hyvässä kirjassa mielenkiintoiseksi. Ei ole edes selkeää päähenkilöä, jota seurata tai puhumattakaan siitä että kiintyisi. Tämä lukija ei jaksa välittää, ja niin jäi kirja kesken.


Samoin taitaa käydä Tuurin teokselle. Tuurin kieli on paljon Meren kaltaista, täsmällistä, ekonomista ja konkreettista niin kuin aina. Mitään hätkähdyttävää kaunolumovoimaa ei ole kummankaan kielessä, toisella tavalla hyvää kirjoittamista kyllä. Mutta tarina ja hahmot ovat liian kasvottomia ja etäisiä että jaksaisin oikeasti kiinnostua. Tammikuu 18 imee kyllä mukaansa hiukan Meren kirjaa paremmin.

Kaikesta oppii, huonommistakin lukukokemuksista. Nämä teokset ovat molemmat liian yleisiä: yksittäinen ihminen jää (ainakin kun jättää kirjan kesken, saattaahan käsitykseni olla siis aivan väärä) liian kauas. Sota ei kiinnosta, ihminen kiinnostaa.

Maassamme on ymmärtääkseni suuri joukko miehiä, jotka saavat tällaisia kirjoja joulu-, syntymä- ja isänpäivälahjoiksi.

En yhtään ihmettele että nuo miehet ovat muun ajan lukematta.

Ja kaikkein suurin oppi on, että kylläpä vaan on iso asia romaanitaiteessa ihmisten liike. Asiaan ei ole tullut näin järeästi havahduttua, mutta nyt kun on kaksi erilaista vierekkäin niin sen huomaa: hahmojen liike on todella suuressa osassa hyvien romaanien imuvoimassa ja odotusten herättämisessä.

Antti Tuuri: Tammikuu 18
Otava

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat
Otava