Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 23. helmikuuta 2017

Ensin menee hyvin ja sitten paremmin

Kalle Isokallio ei ole tämä kirjan perusteella kuullut ollenkaan siitä, että konflikti on hyvän tarinan perusta ja että päähenkilön tiellä pitää olla vastuksia. Ei, Lontoon lampaat kulkee koko ajan hyväntuulisesti eteenpäin, ja päähenkilöillä menee hyvin. Ja sitten kun on mennyt hyvin, menee vielä paremmin.


Kansi kuvaa siis erinomaisesti tarinan luonnetta. Pekka ja Jussi kehittävät tietokoneohjelman, jolla he saavat pörssissä isoja aikaan, ja Leena auttaa heitä viemään keksintönsä isoihin kansainvälisiin ympyröihin. Rahamaailman lisäksi ohjelma taipuu politiikkaan ja journalistiikkaan, ja niissäkin molemmissa se osoittautuu menestykseksi. Lopuksi kolmikko vetäytyy toteuttamaan unelmiaan maaseudulle, ja sielläkin menestys on suuri.

Kirjaa tituleerataan veijariromaaniksi, mikä ilmeisesti pyrkii oikeuttamaan konfliktittomuuden. Ja se on ihan ok, sillä iloisilla tarinoilla on tietenkin niilläkin paikkansa. Vaikka Isokallio ei kirjoitakaan suurta draamaa joka etsisi suuntiaan, tarina imee hyvin. Se kulkee yksioikoisesti eteenpäin, sivulle tai taakse ei juuri katsota, mutta niinpä sitä on leppoisaa ja helppoa lukea, päätä ei juuri tarvitse vaivata.

Lisäksi kaikessa näkyy, että Isokallio tietää osakemarkkinoista ja niiden toiminnasta melkoisesti. Niin paljon, että hänen kyydissään on mukava istua. Näin hyväntuulisia kirjoja harvoin tapaa.

Kalle Isokallio: Lontoon lampaat
Tammi

torstai 9. helmikuuta 2017

Irrallisen ihmisen matkakirja

Kirjoitin Pajtim Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia, että "juuriltaan reväistyn ilo ei ole oikeaa iloa", ja aivan samaa teemaa jatkaa myös hänen toinen romaaninsa Tiranan sydän.


Se kertoo surullisen tarinan albaaninuorukaisesta nimeltään Bujar, jonka elämää leimaavat köyhyys ja toisaalta isän tarinat kunniallisista ja vahvoista albaanimiehistä. Bujar päättää paeta ja kadota siskonsa tavoin, jättää köyhyyden taakseen, ja ensin matka vie meren yli Italiaan, sieltä Espanjaan ja Yhdysvaltoihin ja lopulta Suomeen ja yllättäen laulukilpailuun. Lisäkierroksia irrallisuuden tematiikkaan tuo päähenkilön seksuaalisuus, jota voisi luonnehtia transseksuaalisen epäselväksi. Valheet ja häpeä roikkuvat Bujarin hahmossa koko ajan, ja hän haluaisi vain tulla nähdyksi omana itsenään.

Aikatasot lomittuvat ja juonen imu syntyykin tästä rikotusta kronologiasta: mihin ja missä katosi Agim, alkuperäinen matkakumppani? Bujar ei puhu hänestä mitään, mikä on kerronnallisesti hyvä ratkaisu, lukijaan luotetaan eikä mikään ole liian ilmeistä tai alleviivaavaa. Statovcin kerronta kiinnittyy taas hienosti pieniin yksityiskohtiin samoin kuin esikoisessaan, tällä kertaa kissafantasiajaksojen tilalla ovat kansantarinat.

Statovcin tekstissä on oikeastaan kolme tasoa: on matkakertomus, joka kuljettaa päähenkilöä ja tuo tarinaan toimintaa. Toisaalta ovat albanialaiset kansantarinat - ehkä ne ovat aitoja, ehkä Statovcin keksimiä, veikkaisin kuitenkin ensimmäistä. Kolmas taso on lyyrinen vyörytys tähän tapaan: "Koko elimistöni menee epäjärjestykseen, sillä koko elämäni ajan vatsani päällä lojunut paino vierähtää lattialle, ja lattialta se vierii hänen jalkoihinsa, kiipeää hänen pitkää säärtään pitkin hänen käsiinsä, tyynyyn jota hän pitelee koko ajan lujemmin" ja niin edelleen.

Kaikki nämä kolme tasoa ovat erinomaisesti tasapainossa, teksti vetää hyvin eikä rönsyile. Vähemmilläkin matkakohteilla olisi kaiketi pärjätty, mutta tuleepahan juurettomuuden teema ainakin käsiteltyä perinpohjaisesti.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Nuoruuden iloja ja suruja

Teatteri Akselin kaksi edellistä näytelmää, Diivat ja Pieni raha olivat huisin hyviä. Kattona tähtitaivas ei yllä aivan yhtä korkealle, mutta saattaa olla että emme olleet aivan ytimekkäintä kohderyhmää.


Kattona tähtitaivas on Johanna Thydellin kirjoittama, Pipsa Longan suomentama ja Milja Sarkolan dramatisoima teos, jonka keskiössä ovat nuoret. Heidän maailmaansa mahtuu isoja iloja ja suuria suruja, ja kaikessa on liioittelevaa dramatiikkaa. Päähenkilö Jenna kipuilee syöpää sairastavan äidin ja monenkirjavien kaverisuhteidensa kanssa, ja vaikka hyviä hetkiäkin on paljon, näytelmän yleisilme on varsin synkkä.

Nelli Hautala vakuutti jo Pienessä rahassa, ja hän tekee nyt ison pääroolin Jennana erinomaisesti, liioittelematta ja uskottavasti. Ohjaaja Kauno Takarautio saa ryhmän pelaamaan hyvin yhteen, ja myös näytelmän rytmi toimii. Särkyneelle peilille puhuva Jenna on näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa, ja myös usein toistuva taustahälinä on dramaturgisesti onnistunut ratkaisu.

Näytelmän avainlauseita on kaksi: se, että vaikka läheinen kuolee, silti elämä jatkuu, sekä se että sellaisetkin asiat ovat olemassa joita ei aina näe. Viisaita lauseita, mutta en voi silti välttyä Tommi Kinnusen marraskuussa Ylen kolumnissa esiin nostamilta ajatuksilta: miksi nuorille suunnatun teatterin pitää olla niin synkkää ja ahdistavaa?

Kattona tähtitaivas
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

perjantai 27. tammikuuta 2017

Savua silmissä

Ja tätähän oli odotettu. Turun kaupunginteatteri osasi hehkuttaa Tom of Finlandia jo ajoissa alkusyksystä ja mikäs olikaan hienoja painotuotteita tuottaessa kun kanteen sai painaa Tom of Finlandin piirtämiä katseenvangitsijoita.

Ensi-iltayleisö oli tällä kertaa keski-iältään hivenen nuorempaa kuin yleensä. Olivatkohan kääkimmät luopuneet lipuistaan?

Tänään istuimme rivillä 10, hiukan totuttua korkeammalla mikä oli oikein hauskaa. Vanhempani istuivat tutuilla ensi-iltapaikoillaan joitakin rivejä alempana.

En ollut tapani mukaan ollenkaan tehnyt esityötä enkä ennättänyt lukea edes käsiohjelmaa. Tom of Finlandin - tai siis Touko Laaksosen - tarina on kuitenkin minulle tuttu pääpiirteissään ja mietin vain, miten uskollisesti musikaali sitä kuvailee. Juu, musikaali. Emme ole ahkeria musikaalikävijöitä ja jännitti vähän, että mitenkähän sitä selvitään. Seilistä nautin taannoin kovasti, joten odotukset olivat ihan korkealla.

Ja voi. Kuulkaas, nautin kovasti. Me molemmat. Nyt ihan tässä kohtaa voisin sanoa, että ennen kuin - hyvä lukija - jatkat lukemista pidemmälle, käy varaamassa liput. Ne nimittäin varmaan loppuvat pian. Vau.

Tom of Finland on visuaalinen iloittelu, koskettava tarina, pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa tehty hauskuuttelu, jossa on ajankohtainen sanoma. Unohtamatta silmänruokaa. Tai no, tuo vieressäni istunut heteromies kyllä vähän autolle kävellessämme alkoi jo toivoa, että seuraavaksi Turun kaupunginteatteri kiinnittäisi johonkin näytelmään alastomia naisia. Olisi kuulemma jo aika. Nytkö jo? Vastahan siitä on vähän yli 35 vuotta tai jotain, kun Lena Meriläinen keinui Romeossa ja Juliassa jossiain gondolissa ilman paitaa. Olin paikalla ja noin kymmenvuotias. (Tarkistin. Se oli vuonna 1980.).



Näyttelijät tekivät upeaa työtä, etunenässä Touko Laaksosta esittänyt Olli Rahkonen. Tähän voisin lisätä jonkin trumpismin: Hän oli upea. Todella upea. Ja niin olivat kaikki muutkin. Myös laulajina (mutta musiikista voi lukea lisää sunnuntain Turun Sanomista, kriitikko yrittää tuolla nyt saada käsialastaan selvää. Ihan vaan vinkkinä teatterille: käsiohjelmaan voisi loppuun laittaa pari riviä tilaa muistiinpanoille, koska kriitikko ei aina kanna mukanaan muistilehtiötä).



Niin, ronskikin Tom of Finland on jopa karkeutta lähennellen ja sen kanssa leikitellen. Mutta joka kerran hihitellen jäätiin sille puolelle, jossa karkeus muuntuu hymyksi eikä miksikään tympeäksi.

Liikutun kovin helposti teatterissa, elokuvissa, lasten koulun kevät- ja joulujuhlissa sekä Suomen urheilumenestystä seuratessani (ehkä se liittyy Maamme-lauluun). Nyt kuitenkin aloin kyynelehtiä sellaisissa kohdissa, joiden ei pitäisi minkään järjen mukaan olla yhtään liikuttavia ja taidan syyttää siitä teatterisavua. Pohdinkin, josko aiemmin Turun kaupunginteatterissa kokemani liikutuksen hetket ovatkin olleet ovelasti lavastettuja. Kenties. Kyynelehtimiseni tuli ja meni esityksen aikana ja jotain tekemistä sillä kyllä sen savun kanssa oli. Lopusta en ole kuitenkaan ihan varma: kun yleisö mylvi innosta ja nousi loppuaplodeissa seisomaan, ilmassa oli sellaista urheilujuhlan tuntua, että nenäliina oli tarpeen. Varmaan sitä savua oli siinä törkeän upeassa viimeisessä bilekohtauksessakin.

Vaikka näitä seksuaalisen tasavertaisuuden sanomaa kantavia näytelmiä ja musikaaleja olemme nähneet viime vuosina paljonkin, ei viesti vanhene. Neljäntienristeyksen teema oli paljon synkempi, mutta viesti samalla lailla vahva. Tom of Finland nousee kuitenkin murheen ja ahdistuksen yläpuolelle.

Kun esityksen päätyttyä kävin vielä naistenhuoneessa, en voinut jonossa välttyä kuulemasta kahden hieman iäkkäämmän rouvan keskustelua.

- No, muistitko?- Ai mitä?- No valita? - Ai joo, tanssijan. Juu, tietysti. Heti löysin sen parhaan. Kyllä nämä nykyajan tanssijat sitten ovat vaan eri maata. 

Niin ovat. Ja maailmakin on eri. Onneksi.

Niin, ostakaa pian liput. Minäkin ostan, sillä aion nimittäin mennä vielä toisenkin kerran. Abiturienttiesikoiseni ei suureksi harmikseen ehtinytkään tänään mukaan, mutta kyllä hän taatusti vielä tuonne pääsee.



Tom of Finland
Turun kaupunginteatteri, Logomo
Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre
Musiikki: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos
Päärooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund muutaman mainitakseni.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Pienehköjä ihmisiä sodassa

Olen saanut ainoan viitoseni koulussa historiasta. Tai sitten, koska historian tajuni on todistetusti näin heikko, saatan muistaa koko asian väärin. Joka tapauksessa on terveellistä lukea jotain erilaista välillä, ja proosa-arkeen hyvää vaihtelua tuo Teemu Keskisarjan Viipuri 1918.



Kirja kertoo siitä mistä kirjan nimi kertoo sen kertovan. Sota jyrähteli kolme kuukautta alkuvuodesta 1918 Viipurin ympäristössä ja huipentui veriseen huhtikuuhun. Näitä lienee minulle koulussakin yritetty opettaa, mutta historian suurmiehiin eli poliitikkoihin ja sotilaisiin keskittyvä kuvaus ei nappaa sitten yhtään, ei napannut silloin eikä nappaa vieläkään. Sellainen kertomisen tapa on kuin Tekniikan Maailman tai unboxing-videoiden kuvaukset kohteistaan, mittaillaan ja kuvaillaan kohdetta, mutta ei kerrota pienen ihmisen kokemuksista mitään. Olen itse pieni ihminen, siksi luen proosaa, mieluiten keksittyjä tarinoita.

Teemu Keskisarja on hyvä kirjoittaja. Hän tuo esiin yksittäisiä, pienehköjä ihmisiä niin paljon kuin tällaisessa teoksessa kaiketi voi tuoda, ja kertoo heidän lähtökohtiaan ja sattumuksiaan isoon lähdeaineistoon nojaten. Siksi kirjaa on hyvä lukea, ja sen tarinat ovat kiinnostavia. Pankinjohtaja Kaarle Nestor Rantakari, turkulainen musiikkikriitikko Gunnar Mörn ja yleishurja Jallu Kaipiainen tulevat jos ei nyt tutuiksi niin hyvin kuvatuiksi ainakin. Mannerheimiä ei tietenkään voi sivuuttaa, mutta hänen roolinsa ei tässä kirjassa ole sankarin vaan kiukuttelevan pyrkyrin.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala

torstai 12. tammikuuta 2017

Hauskaa alleviivaten

Vadelmavenepakolainen oli huikea kolahdus. Sen tarina oli omaperäinen, oivaltava ja älyttömän hauska. Kansallisuustransvestiitti haluaa muuttua suomalaisesta ruotsalaiseksi ja tekeekin sen, ainoastaan jääkiekossa Tre Kronorin kannattaminen tökkii. Päädytään henkirikokseen, joka ratkeaa näin musiikinopettajan näkökulmasta opettavaisimmalla mahdollisella tavalla: suomalainen ei kykene osallistumaan yhteislauluun.


Mutta kuinka hyvää kieltä Vadelmavenepakolainen oli, sitä en pysty enää kymmenen vuoden takaa muistamaan. Kieliasiat tuppasivat nimittäin ajatuksiin moneen otteeseen kun luin Miika Nousiaisen uusinta, Juurihoitoa. Enimmäkseen juttu luistaa messevästi, mutta paikoin teksti on liian alleviivaavaa, lukijan oivallettavaksi jätetään liian vähän. Se saattaa olla kenties viisastakin, mutta tökkii tätä lukijaa.

Toinen Juurihoidossa tökkivä asia on se, että sen rakenne on kovin kaavamainen. Road tripillä ollaan, isää etsitään, ja aina vain uusia sisaruksia löytyy ympäri maailmaa. Kasvua tapahtuu ja kaikki sinällään toimii, mutta hiukan yllätyksettömästi.

Mutta päällimmäiseksi paremmat. Hauskoja juttuja on paljon, ja siksi kirjaa oli mukava lukea. Esimerkiksi näin: "Mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin." Kahden kertojan vuorottelu toimii hyvin, äänet on helppo erottaa toisistaan. Pekka on melko tavallinen mies, jota vasten peilautuu jäykkä hammaslääkäriveli Esko, joka tiivistää maailmankuvansa näin: "Kyllähän nyrkkisääntö on, että jos joku on hyvää tai tuntuu hyvältä, se ei ole sitä."

Kirjan eetokseksi nousee erilaisuuden hyväksyminen, joka kärjistyy aboriginaalien surkeaan nykytilanteeseen. Teema on sekin hiukan liian alleviivattu, mutta kaunis kyllä. Pekka tiivistää sen näin: "Joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain."

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava