perjantai 17. marraskuuta 2017

Ohi puhumisen taide ja taito

Kaikki 1980-luvulla eläneet tietävät mikä on Sisko ja sen veli. Neil Hardwickin käsikirjoittaman komediasarjan esityksistä on kuitenkin kulunut niin kauan, että suoraa vertailua ei ole ihan helppo tehdä. Omat muistikuvani rajoittuivat yhteen kohtaukseen, siihen missä vammaiset tanssivat discossa ja sanovat jotain hassuja asioita, en muista mitä. Siksi Teatteri Akselin näytelmällä on herkullinen sauma. Vähän tietysti jännittää se tosiseikka, että maailma ja sen mukana huumori on ehtinyt muuttua aika lailla sitten kasikytluvun.


Vaan eihän se maailma nyt sillä tavalla muutu. Sisko ja sen veli on yhä hauska, myös Teatteri Akselin versiona. Teksti ei ehkä hätkähdytä nyt samalla lailla kuin kolmekymmentä vuotta sitten (vai hätkähdyttikö se silloin jotakuta?), mutta hauska se on. Näytelmä on erittäin tekstivetoinen, joten Hardwickiä on ensin kiittäminen. Dialogi on oppikirjamaisen onnistunutta: ohi puhumista, viivytettyjä reaktioita, useiden asioiden päällekkäistä sotkemista. Sellaista ihmisten puhe on. Ja samaisista lähteistä nousee myös näytelmän komiikka.

Mutta paraskaan teksti ei toimi näyttämöllä ilman hyvää työryhmää, ja Humalistonkadulla on sellainen. Koko show pyörii nimihenkilöiden, Immun ja Tuijan ympärillä, joten Liisa Saviluodon ja Marko Pollarin harteilla on paljon tavaraa. Molemmat hoitavat hommansa erinomaisesti, luontevasti ja sopivan pienesti - tai sopivan suuresti silloin kun liioittelua tarvitaan. Pollari tekee yhtä hyvää työtä kuin Pieni raha -näytelmän pääroolissa taannoin, ja Saviluodon työskentelyssä viehättää monipuolisuus ja luonnollisuus. Sivuroolit on niin ikään miehitetty ja naisitettu onnistuneesti. Laulun olisin jättänyt pois.


Kauno Takaraution ohjaus toimii komeasti. Rytmi on tiukka, varsinkin päähenkilöiden repliikit paukkuivat paikalleen täsmällisinä, eikä aikaa hukata siirtymiin, valot ja niukat lavasteet johdattavat sujuvasti miljööstä ja kohtauksesta toiseen. Minuun upposi myös useassa kohtauksessa pyörivä humalainen naishahmo, jonka tehtävänä oli kaiketi absurdilla tavalla sitoa kokonaisuutta kasaan. Mitään erityisen syvällistä näytelmässä ei ole, mutta ei kai kukaan komedialta sellaista odotakaan.

En tiedä miten Sisko ja sen veli uppoaa niihin jotka eivät eläneet 80-luvulla, mutta eipä minun muiden mielipiteitä tarvitsekaan kertoa.

Sisko ja sen veli
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Vielä ajankohtaisempi kuin oli tarkoitus

Panu Rajalan kirjoittamia elämäkertoja olen lukenut paljon, mutta hänen romaanituotantonsa on jäänyt vieraammaksi. Vaikka taannoin lukemani Intoilija on kyllä romaani, mutta siinäkin on väkevä elämäkerrallinen painotus.


Tuore Ilonhilaaja kertoo kuvitteellisen Kyrönsarven kunnan verojohtajasta Kosti Korvensuusta, joka jää eläkkeelle. Samaan aikaan Donald Trump valitaan presidentiksi. Ajassa ollaan siis kiinni vahvasti.  Mikään suuri taideteos Ilonhilaaja ei ole, mutta Rajala kirjoittaa tietenkin sujuvasti, kevyttä ja viihdyttävää tarinaa. Ajankohtaisaiheeseen luo kontrastia se, että kieli on hauskasti vanhaa. Jos siinä on jokin suora yhteys tai viittaus johonkin tiettyyn kirjailijaan tai genreen, se menee minulta ohi, mutta tyyli tuo mieleen jopa Aleksis Kiven.

Tarinan varsinainen ajankohtaiskytkös on tahaton, mutta messevä. Korvensuon tarinan konflikti ja moottori on nimittäin seksuaalinen häirintä. Verojohtaja tulee kahmaisseeksi alaistaan takapuolesta pikkujouluissa, ja siitä seuraa monenlaista, sekä hyvää että huonoa. Näyttelijä Alyssa Milanon aloittama #MeToo-kampanja ei ollut vielä olemassa kun tämä kirja julkaistiin, mutta tuntuu kuin olisi ollut, niin täsmällisesti Ilonhilaaja tuota asiaa kommentoi.

Ja itse asiassa tämä tahaton kytkös nostaa tarinan aivan uudelle tasolle. Näinkin voi kirjallisuudessa tapahtua.

Panu Rajala: Ilonhilaaja
Minerva

tiistai 7. marraskuuta 2017

Arkista elämänjärjestystä hyvillä käänteillä

Usein lukee pohdittavan, miten tavallisesta elämästä ei kirjoiteta kirjoja. Elääkö kukaan sellaista tavallista elämää? Vai haluavatko kaikki lukea vain kyberrikollisista, äärimmäisistä suhdekiemuroista tai pilkotuista ruumiista ruotsalaismetsissä? Ilahduin kovasti, kun kirjastomme tyrkkyhyllystä löytyi Heidi Mäkisen Ei saa mennä ulos saunaiholla, jonka takakansi lupasi "yllättäviäkin sattumuksia", jotka hämmentävät "muuten arkista elämänjärjestystä". Juuri sellaista olin vailla kaikkien suurten seikkailujen jälkeen.




Kirjan päähenkilöt ovat 35-vuotias vanhuksista terveyskeskuksen vuodeosastolla huolehtiva Sini sekä eläkkeellä oleva dominoivan miehen leski Eeva. Lisänä päähenkilöissä on Eevan kissa Kyllikki, jolla on aivan omat lukunsa kirjassa.

Kirjan tahti on juuri arkeen sopiva, kieli on sujuvaa ja käänteet ihastuttavan pienimuotoisen pöhköjä. Sävy on.... niin.... vaikka kirjan takakannessa luvataan, että "vaikka suuta vetää kaiken aikaa hymyyn, vakavakin ajatus pujahtaa joskus salakavalasti joukkoon" sanoisin, että vire oli ehkä murheellisempi hauskoilla ja terävänäköisillä tvisteillä. Samaan aikaan hauska ja traaginen, niinkin sen voisi ilmaista.


Arjen kuvaus koukuttaa


Mutta kuka haluaa lukea pöhkösti miehenkipeän sairaanhoitajan ja alistetun eläkeläisen elämänkäänteistä? Aika moni, olen siitä varma! Arjen kuvaukset ovat niin tarkkoja, että jokainen löytää omasta lähipiiristään jonkun tutun piirteitä ja kirja saa suorastaan tirkistelevät mittakaavat.  Kissanomistajana koin myös Kyllikki-kissan tarinat hersyvinä.

Heidi Mäkinen on tamperelainen esikoiskirjailija, ammatiltaan lääkäri ja tietysti omistaa kissan. Huolimatta ammatistaan hän kykenee kuvaamaan potilaan roolin ja tunnetilat tarkasti.

Motkotan vain, jos jokin oikeasti tökkii, mutta kun kyse on oikeinkirjoituksesta, en jaksa olla hellä. Oletan, että aika moni on tämänkin esikoiskirjan lukenut ennen sen painoon menoa. Kirjoittajan puolisona tiedän, miten lähipiiri saa lukea tekstejä useaan otteeseen ja jos teksti saa oikein kustannussopimuksen, olettaisin sen käyvän muutaman ammattilaisenkin silmien alla. Miksi ihmeessä silti kirjasta löytyy Porsche kirjoitettuna kahdesti ilman ässää (Porche) ja Prokofjevkin on menettänyt keskiäffänsä, samaten Messerschmitt keskiärränsä kertaalleen. Pieniä ovat nämä mutinat, tietysti, mutta kun se kummastuttaa, sillä oletan, että kirja tosiaan käy lukuisten silmien alla ennen päätymistään kirjaston ja kirjakaupan hyllylle. Haluan vielä korostaa, että nämä kirjoitusvirheet eivät vähennä tämän kirjan arvoa millään muotoa. Minulla kuitenkin herää joka kerran tällaisia löytäessäni mielikuva liian kovasta kiireestä tai ehkä jopa piittaamattomuudesta jollain kirjan julkaisemisen portaalla ja se on tylsää.

Ihmisen yksinäisyyden tarkka kuvaus


Pidin tästä kirjasta erityisesti sen maanläheisyyden ja terävänäköisyyden takia. Henkilöhahmot ovat kiinni tässä päivässä nettideittailuineen ja Facebook-päivityksineen. Ihmisen yksinäisyys kuvataan tarkasti ja lempeästi mutta unohtamatta asian vakavaa puolta. Loppu on onnellinen, onneksi. Ai niin, kirjan nimeä sivutaan vain aivan ohimennen yhden hahmoista mummon lausumana. Nimi on vallan mainio.


Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla
Karisto

CapsLook-blogiyhteistyö kapselipukeutumisesta kiinnostuneille


Ylläruodittu kirja paneutui naisten elämän kipupisteisiin ja käänteisiin. Pukeutuminen mainitaan monesti, sivulauseessa. Pukeutuminen ja "ei ole mitään päällepantavaa" ovat monen naisen elämän perusongelmia. Kirjallisia-blogi harrastaa kaupallisuutta blogin laidoilla olevilla bannereilla, jotka liittyvät tiiviihkösti kohderyhmäämme. Vaikka blogi onkin vain rakas harrastus, sattuu se olemaan tavallaan myös Tainan työhän liittyvää mielenkiintoista puuhaa. Esimerkiksi Instagram-seuraajistamme naisia on 81% ja Tomin suureksi ihmetykseksi kulttuurin suurkuluttajia ovat juuri keski-ikäiset naiset. Facebookissa prosentit ovat samaa luokkaa ja onhan se monesti näin, kun tutkailee vaikkapa teatterissa yleisöä.




Tällä löyhällä aasinsillalla esittelen kapselipukeutumista, josta kiinnostuin kesällä. Iina Lappalainen on perehtynyt asiaan ja hän on menestyksekkäästi kurssittanut kapselipukeutumisen saloihin jo satoja ihmisiä - no pääosin siis naisia.

Kapselipukeutumisen verkkokurssi 


Iiina järjesti marraskuusssa supersuositun maksuttoman workshopin, johon ilmoittautui yli 2.000 henkilöä! Nyt vuorossa on verkkokurssi, jossa kapselipukeutumiseen pureudutaan täydellä teholla ja tehdään vaatevalikoimaan pysyvät muutokset, joilla aamuisin ei enää tarvitse varata tuntia vaatteiden valintaan. 

Klikkaamalla tätä linkkiä, pääset tutustumaan verkkokurssiin ja ilmoittautumaan mukaan. Kirjallisia-blogi tarjoaa alekoodin kirjallisia2017 jolla saat 10 euron alennuksen kurssista. Muista siis käyttää alennus hyväksesi! Ilmoittautuminen kurssille avautuu 19. marraskuuta ja päättyy 24. marraskuuta. 

perjantai 3. marraskuuta 2017

Iloinen ilta Turussa aateliston parissa





Teatteri Maneeri kutsui meidät katsomaan uutuuttaan, Aateliskalenteria ja otimme kutsun ilolla vastaan, sillä tuo turkulaisteatteri on uusi tuttavuus. Aateliskalenteri sai ensi-iltansa 27.10.2017 ja ennätin nähdä Turun Sanomien arvion kehuvan otsikon ennen omaa vierailuani 2.11.

Aateliskalenteri oli aivan mahdottoman hauska! 


Dialogi on sujuvaa ja fiksua. Tarina on rempseä eikä ollenkaan niin ennalta-arvattava kuin ehkä ensin ajattelin. Juoni kuljettaa katsojia kerrassaan herkullisen von Wahlbergin aatelisperheen ja palvelustyttö Katri Lundin perheen välillä, ja se kuvaa kahden pojan kasvua erilaisissa olosuhteissa. Käänteet ovat hulvattomia ja huumori vetoaa älyynkin, kliseille saa nauraa ja niihin tartutaan häpeilemättä.

Aateliskalenterin alkuvaiheessa eletään aikaa, jolloin palvelusväki pysyi tiukasti oman luokkansa parissa. Näytelmä kuitenkin napsii reippaasti elementtejä myös tästä päivästä, mutta luokkajako ei hellitä. Työläisperheen poika Aaron Kajander saa äidiltään aatelisuutta tavoittelevan kasvatuksen, mutta Aaron kerta toisensa jälkeen paljastaa moukkamaisen kasvatuksensa. Sen sijaan aatelispoika Benjamin von Wahlberg osoittaa olevansa täysin siniverinen pikkusormeaan myöden. Sen kummemmin juonta paljastamatta asia ei tietystikään ole näin yksinkertainen.


Aateliskalenteri onnistuu roolituksessaan


Roolitus on tehty huolella. Jonna Laatu nirppanokkaisena yläluokan nenänvarttaan pitkin katsovana Viola von Wahlbergina on roolissaan kerrassaan onnistunut. Julius Kalliokoski tekee huimaa työtä aatelispoikana ja jäin miettimään, että minkälaisen oppimisprosessin kautta hän on kyennyt omaksumaan kaikki kliseet niin sujuvan luontaisesti. Olen Teatteri Akselissa nähtyjen näytelmien kautta tullut jonkinlaiseksi Niina Kuikka -faniksi ja Niina tekeekin jälleen vallan mainion työn Katri Lundina.

Myös Peetu Savolainen Aaronina ja Panu Saarnivaaran useat roolit vakuuttavat, samaten Veera Laineen laulutaito. Ihan kaikki näyttelijät voisin mainita, sillä kukaan ei ollut yhtään kankea, huono tai haparoiva, vaan Teatteri Maneerin Aateliskalenteri on kauttaaltaan sujuvaa työtä, josta harrastelijamaisuus on kaukana.


Aateliskalenterin lavastus ja puvustus olivat vallan onnistuneita.

Nyt kannattaa olla nopea


Aateliskalenteria esitetään Teatteri Maneerissa vielä 5.12.2017 saakka ja kehotankin nyt kaikkia, joita kiinnostaa hauska ilta, jonka päätteeksi salista kömmitään hymy huulilla, hankkimaan lippunsa pikaisesti. Harrastajateatterissa käyminen on oma kokemuksensa, mutta nyt voin suositella lämpimästi aloittamaan vaikka Teatteri Maneerin Aateliskalenterista, mikäli olet sujuvasanaisen komedian ystävä. Esitys kestää n. 2 tuntia 10 minuuttia eikä kelloa tarvinnut kyllästyneenä vilkuilla.

Maneerin katsomo ei ole suuren suuri, mutta penkit ovat sitäkin mukavammat. Jalkatilaa on melko kitsaasti. Teatteri löytyy osoitteesta Maariankatu 1, vastapäätä Puutoria, valopihasta. Tila ei ole esteetön, sillä teatteri sijaitsee alakerrassa, jonne kuljetaan portaita, joissa on tosin tukevat kaiteet. Vaatesäilytys ei maksa mitään, käsiohjelmasta voi maksaa intonsa mukaan. Väliaikatarjoilut ovat edullisia (kaikki 1.50e, kahvia ja pullaa, suklaata ja mehua tarjolla) ja maksetaan käteisellä.

Vaikka käyntini Teatteri Maneerissa oli ensimmäinen, se tuskin jää viimeiseksi. Aikataulusyistä en saanut Tomia mukaani, mutta on aina mukavaa saada mukaan joku ensikertalainen. Ystävättäreni Päivi vakuutti nauttineensa aivan yhtä paljon kuin minäkin.


Aateliskalenteri
Teatteri Maneeri
Maariankatu 1, 20100 Turku
ohjelmistossa 27.10.2017 - 5.12.2017
Ohjaus: Toni Enholm
Käsikirjoitus: Tuomas Parkkinen


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kyypparit veks!

Tuomas Vimman seitsemästä teoksesta olen nyt lukenut neljä, blogiin asti on tätä ennen kuitenkin päätynyt vain Ruutukymppi. Naseva stadilainen läpänheitto, ylimieliset hahmot ja jouheva juoni ovat olleet Vimman teoksia yhdistäviä tekijöitä.


Tuore Vasen ranta poikkeaa näistä odotuksista. Stadilaisuutta ei ole lainkaan, vaan koko tarina ja seikkailu sijoittuu Pariisiin. Päähenkilöt eivät myöskään ole erityisen sanavalmiita tai edes ylimielisiä. Sen sijaan teosta lukiessa mieleen tuli koko ajan Reijo Mäki, häiritsevänä.

Häiriö on helposti paikallistettavissa kirjan sanastoon: kyyppari, laatumerkki ja sen sellaiset eufemismeiksi tarkoitetut ilmaukset ovat Vares-kirjojen vakiotavaraa. Onneksi Vimma ei sentään ole sortunut komparatiivien ylettömään käyttöön, silloin yhteys menisi jo ylenpalttiseksi. Ehkä Vimma on vain lukenut liikaa Vareksia (tahaton yhteys) tai sitten hän etsii näillä jonkinlaista äijäuskottavuutta (tahallaan), mutta kustannustoimittajana olisin nuo sanat muiksi muuttanut kummassakin tapauksessa.

Mäen ja Vimman suurin ero on se, että Vimman namedropping on ja pysyy, tuotemerkkejä ja sen sellaista vilisee tekstissä paljon. Vilisköön.

Jos etsit kieleltään taidokasta romaania, et sitä tästä löydä. Jouheva juoni on kuitenkin se, mikä pelastaa Vasemman rannan. Juoni on varsin suoraviivainen, mitään nerokkaita hämäyksiä ei ole, mutta tarina on niin tapahtumarikas ja hengästyttävä, että jäin hienosti koukkuun. Terrorismi ja salaliitot kiehtovat, ja pariisilainen miljöö kuvataan elävästi. Vimma on asunut vuoden Pariisissa tätä kirjaa tehdessään, ja kaupunki on selvästi ehtinyt tulla kirjailijalle tutuksi.

Kirja tuli nopeasti luettua, ja sehän on hyvä merkki.

Tuomas Vimma: Vasen ranta
Gummerus

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Jotakin odotettavaa

Jostain syystä en ole koskaan lukenut yhtään Katja Kallion kirjaa, vaikka niitä on jo kuusi. Tai tietäähän sen, syyn: kirjoja ja kirjailijoita on niin kovin paljon. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta yksi kerrallaan kun etenee niin tulee tehneeksi parhaansa kuten urheilija ainakin.


Yön kantaja on komea teos, ja Katja Kallio on erinomainen kirjoittaja. Lause on hallussa, kieli on vivahteikasta ja luontevaa, kaunista ja lyyristäkin kun sille päälle sattuu. Ainoa mikä hiukan tökki oli runsaahko vertausten käyttö, mutta sekin lienee henkilökohtainen ongelmani.

Yön kantaja kertoo Amanda Fredrika Aaltosen tarinan, joka alkaa Turusta, kulkee kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten pysähtyy Seilin saarelle. Aaltonen on oikeasti elänyt ihminen, ja Kallio osaa kuvittelemisen taidon. 1800- ja 1900-lukujen taitteen saaristolaiselämä mielisairaalasaarella muuttuu eläväksi ja saa konkreettisen muodon, sekä fyysisesti että etenkin emotionaalisesti. Seilin hoidokkien surullisten tarinoiden mukana päästään lopulta kiinni viisaisiin, elämän kokoisiin ajatuksiin. "Pääasia on, että on jotakin odotettavaa, hän sanoi. Ihan sama mitä." Ja: "Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä."

Kaiken tämän kuvittelun takia teosta ei voi tietenkään suositella perussuomalaisille, mutta kaikille muille kyllä. Vaikka Yön kantajan tapahtumat ovat yli sadan vuoden takaa, ei ihminen tuntemuksineen ole mihinkään muuttunut. Samanlaisia odotuksia ja pelkoja ja pettymyksiä on ollut aina, ja tulee aina olemaan. Surujen ja vastoinkäymisten sekaan mahtuu sentään myös lohtua, iloa, rakkauttakin.

Ja parasta teoksessa on, että Kallio osaa rajaamisen taidon. Kaikkea on sopivasti, eikä teos suotta yritä kurotella kauemmaksi kuin on tarvis.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava