tiistai 18. helmikuuta 2020

Itäisiä salaisuuksia paljastamassa

Sain Lasse Nousiaisen Itärajatapaus-kirjasta arvostelukappaleen jo kuukausia sitten, mutta jostain syystä se juuttui lukupinon hännille. Nousiainen on Ylen toimittaja ja käsikirjoittaja, hän on toiminut mm. nenäpäivätiimissä ja Ylen musiikkivideoparodioita tekemässä. Itärajatapaus on hänen toinen kirjansa.


Itärajatapaus on mainio kirja! Se on kevyttä luettavaa, road-romaani, jossa helsinkiläispariskunta lähtee vierailemaan miehen sukulaisten luo Joensuun suuntaan. Sukulaiset ovat maalaisia, joten kulttuurien yhteentörmäämistä ei voi mitenkään välttää. Kasvissyöjävaimon ja ympäristöönsä rennon letkeästi suhtautuvan maalaisen kohtaaminen johtaa riitoihin ja katkeaviin väleihin, mies yrittää parhaansa mukaan sovitella siinä välissä. Ulkopuolisiin ei todellakaan suhtauduta rennosti.

Kertoja istuu auton takapenkillä ja paljastuu parin sivun jälkeen koiraksi. Ensin mielen valtasi epäilys: ihmeellistä kikkailua tuollainen. Mutta koirahan on mitä mainioin näkökulmahahmo, koska koira aistii ympäristöään väkevästi, tarkemmin aistein kuin ihminen. Ja lisäksi koira pääsee näkemään ja kuulemaan kaikenlaista, lähes kaikkitietävän kertojan asemaan, koiralle uskaltaa uskoutua silloin kun ihmiselle ei. Toimii! Paitsi että ihan kaikkea Nousiainen ei kyllä tuosta aistimaailmasta ota irti, vieläkin tarkempia havaintoja olisi voinut kirjaan laittaa.

Juoni rullaa komeasti, paikasta toiseen edetään reipasta tahtia, ja koska koko ajan istutetaan vihjeitä tulevasta sekä sukulaissuhteita rasittavista salaisuuksista, sivut kääntyvät vauhdilla. Salaisuuksia ei tässä sovi lähteä paljastelemaan, mutta sen voin sanoa, että ne paljastuvat vielä odotettua paljon suuremmiksi. Ja silloin mieleen tulee toinen Aula & co:n kustantama kirja, Jussi Lehmusveden Operaatio Zuckerberg. Molemmat keikahtavat loppumetreillä kevyestä painavaksi. Ja se on ansiokasta.

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus
Aula & co

lauantai 15. helmikuuta 2020

Alkoholismin hyvä puoli

Ostin isälleni joululahjaksi Junnu Vainion elämäkerran. Kun hän oli lukenut sen, sain itsekin tutustua teokseen. Kun kysyin häneltä millainen kirja oli, hän vastasi että niitä ryyppyjuttuja siinä lähinnä kerrotaan.


Ja näinhän se on, alkoholilla oli todella iso rooli Junnu Vainion elämässä. Alkoholistin elämä ei ole ruusuista, ei juojalle itselleen eikä varsinkaan läheisille. Perhe kärsi, kavereiden kanssa tuli riitaa. Ryyppäämisessä on elämäkerrallisesta näkökulmassa kuitenkin myös hyvä puoli: siitä syntyy meheviä tarinoita kerrottavaksi. Sellaisia tässäkin kirjassa on paljon, tulkoon yksi kerrotuksi tässä.

1970-luvun alku oli Junnun elämässä menevää aikaa. Hän oli kuukausipalkkaisena sanoittajana Fazerin leivissä ja tekstejä syntyi liukuhihnalta. Mutta kun viina alkoi viedä miestä, hän sai kenkää. Rahapulaa paikatakseen Junnu pestautui opettajaksi tarkkailuluokalle, olihan hän opiskellut kansakoulunopettajaksi ja siis pätevä. Sekin työ päättyi alkoholismin takia jo ennen suvivirttä. Junnu oli kuitenkin luvannut viedä oppilaansa luokkaretkelle Suomenlinnaan ja halusi pitää lupauksensa vaikka oli saanut jo potkut. Niinpä keväällä 1972 mentiin retkelle, Hymyn toimittaja ja valokuvaaja mukana. Lehden kuvissa nähtiin sitten kuinka "Suomenlinnan jylhien muurien suojassa Junnu kaivoi ginilonkeron ja kietaisi sen kurkkuunsa", oppilaiden pällistellessä ympärillä. Seuraavassa kuvassa oppilaat herkuttelevat Jaffalla ja makkaralla, Junnulla on kossupullo. Seuraavana vuonna Junnu poseerasi pornolehdessä kelteisillään.

Juuri edellispäivänä kirjoitin blogiin sarjakuvaromaanista Porno sijainen. Junnusta saa tähänkin aiheeseen hiukan perspektiiviä. 1970-luku ja 2010-luku ovat totisesti erilaisia.

Toki kirjassa kerrotaan myös olennaisesta, Junnun klassikoina elävistä lauluista, ja etenkin hänen kyvyistään tekstintekijänä. Välillä tekstejä analysoidaan viileämmin, välillä ylistys saa raamatulliset mittasuhteet. Junnun poika Ilkka työntyy esiin siellä ja täällä, hän ei taida olla ihan sieltä vaatimattomimmasta päästä ihmislapsia.

Suurin osa kirjan tekstistä perustuu haastatteluihin, joita on noin 80. Junnun vaimoilla on tietenkin ensi käden näkemys taiteilijan elämästä, samoin läheisimmillä kollegoilla. Tarinoita ja faktoja on paljon, ja ne ovat kiinnostavia. Mutta sitten on valtava joukko haastateltavia, joilla ei ole oikeastaan mitään lisättävää edellisten kertomuksiin. Ne olisi voinut jättää pois. Tekstissä on myös todella paljon toistoa, melkein kaikki tulee sanotuksi kahteen kertaan.

Heikkouksistaan huolimatta tämä kirja puolustaa paikkaansa. Se kertoo Junnu Vainion elämän kulun ja hänen merkityksensä suomalaiselle kevyelle musiikille - sekä myös ajankuvaa 70- ja 80-lukujen Suomesta.

Petri Pietiläinen ja Juha Metso: Junnu Vainio. Sellaista elämä on
Docendo

torstai 13. helmikuuta 2020

Koulu on tulokkaalle tyly

En ole koskaan lukenut sarjakuvaromaania. Nyt tuli tämäkin epäkohta korjattua, kun luin Riika Ruottisen Porno sijainen -kirjan.


Porno sijainen kertoo työelämästä, tarkemmin sanoen koulusta työpaikkana, pätkätyöläisen silmin. Oppilaat ovat usein ilkeitä, työkavereista puhumattakaan. Porno sijainen on sisällöltään varsin synkkä, värikkäät kuvat luovat tarinaan kontrastia. Sietämättömiä tilanteita aiheuttavat myös työsuhteen epävarmuus ja huonot fyysiset työolosuhteet, homesienet ja sen sellaiset. Tämän kirjan perusteella kukaan tuskin innostuu koulutyöstä.

Tekstissä on vahva autofiktiivinen ote, päähenkilö on oululainen Riika Ruottinen. Kansiliepeen tekstin mukaan "sarjakuvat valottavat sivustakatsojan osaa ja keskittyvät outoihin yksityiskohtiin ja tunnelmiin, jotka tiivistävät hetkeen kaiken olennaisen ja ristiriitaisen runon tavoin". Mitä ilmeisimmin tekijä on kokeillut opetushommia, niin aidoilta tilanteet ja hahmot vaikuttavat.

En osaa verrata tätä muihin sarjakuvaromaaneihin koska en ole sellaisia vielä lukenut. Minun on siksi tyydyttävä kommentoimaan autofiktiivisyyden näkökulmaa. Sijaisen tai kenen tahansa uuden tulokkaan osa on jokaisessa koulussa kamala tai ainakin haastava, tämän tietää jokainen opettaja. Ja pitkään opettajan hommaa tehneenä minun on tietysti todettava, että jokainen opettaja tietää myös sen, että jo heti kolmannen vakituisen vuoden jälkeen helpottaa. Silloin yhteisö alkaa mieltää tulokkaan kalustoon kuuluvaksi eikä omaa asemaa tarvitse erikseen etsiä tai perustella, ei oppilaille eikä kollegoille. Mutta jos Ruottinen olisi ollut koulussa vakinaisena yli kolme vuotta, tämä teos olisi jäänyt syntymättä.

Riika Ruottinen: Porno sijainen. Sarjakuvia työelämästä
Pokuto

tiistai 11. helmikuuta 2020

Kielen potentiaalin manifesti

Maailmassa ja Suomessakin on niin paljon sellaista mistä ei ole ennen kuullut, ja sehän juuri tässä kaikessa on parasta. Anna-Kaari Hakkarainen kirjoitti kolme romaania, joista en kuullut mitään. Neljäs on nimeltään Dioraama, ja sen arvostelun lukaisin jossain ohimennen. Sitten sain kirjan käsiini.


Dioraama kertoo Juliasta, joka on seitsemäntoista vuotta sitten ollut Turun biologisen museon lipunmyyjänä. Sitten sisään astui Karl, jonka Julia etsi luokkakokouksesta käsiinsä, ja he rakastuivat. Romaanin nykyhetkessä Karlia ei ole. On Juhana, josta Julia on eroamassa, on Rooma, on Turun Park-hotelli, jossa Julia viruu, ja on mystinen "sinä", jolle Julia puhuu.

Siinä tiivistelmä Dioraaman juonesta.

Dioraama on kaukana helppolukuisesta, niin kaukana oikeastaan kuin olla voi. Juonessa ei ole juuri mitään mikä imisi mukaansa, vain hentoja henkäyksiä sellaisesta mikä ei ole selvää. Mutta nämä hennot henkäykset ovatkin kirjan voima, Hakkaraisen kieli levittää lukijan eteen kaunista utuhuntua, jossa runollisuus ja akateemissävytteiset viitteet sekoittuvat rikkaaksi kudelmaksi. Tämän kudelman Hakkarainen sitoo yhteen muistin temppeli -tekniikalla, jonka Julia on pienenä isältään oppinut, Julia säilöö elämäänsä dioraamaan.

Jouduin lukemaan kirjan kiireessä, mikä on aivan väärin Dioraamalle. Sen riveille pitäisi antaa aikaa, niille pitäisi voida pysähtyä, sen sanoja ja lauseita ihastella, mielleyhtymiä makustella. Siellä täällä, kymmenien sivujen päässä toisistaan, Hakkarainen tarjoilee juonen palasia, ja välillä lukeminen tuntuu jopa pelottavalta: hukunko kauniiden lauseiden mereen ja hukkaanko sen juonta esiin sysäävän pienen palasen?

Lopulta sillä ei liene väliäkään. Kirjaa voi lukea pelkästään kielen potentiaalin manifestina, kaunokirjallisuutena puhtaimmassa muodossaan. Eikä hämäryys tarkoita epämääräisyyttä, Hakkaraisen kieli on kaikessa runollisuudessaan koko ajan kiinni konkreettisessa. Kirja on oikeastaan kolmensadan sivun mittaan venytetty kuvaus rakastumisesta, siitä, mitä ei voi sanoin kuvata.

"Ja edelleen: Rooma, nyt hotellihuone, toisenlainen kuin tämä. Pienillä kukilla kuvioituja kankaita, kultamaalia, sängyn päällä katos kuin paldakiini. En ehtinyt katsoa sitä riittävän tarkkaan, en painaa esineitä mieleeni. Siksi minun oli kuljetettava sekunnit ja minuutit mukanani, pieniin pusseihin pakattuina. Tungin kaiken käsimatkatavaroihin, muistot, valehtelin ettei minulla ole nesteitä eikä teräaseita vaikka laukku oli täynnä vettä ja viiltäviä esineitä."

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi

lauantai 8. helmikuuta 2020

Historia haalistuu, rakkaus pysyy

Mika Waltari kirjoitti Kuriton sukupolvi -näytelmän vain parissa päivässä kesällä 1936. Näytelmä oli menestys, ja siitä tehtiin kaksikin elokuvaa. Turussa se on edellisen kerran nähty Kaupunginteatterissa vuonna 1996, ja nyt se pyörii Teatteri Akselissa Kauno Takaraution ohjauksena.


Näytelmän keskushahmo on matematiikan professori Reinhold Varavaara, työhönsä uppoutunut epäkäytännöllinen vässykkä, jota hänen perheensä pitää pilkkanaan. Kun hänen kymmenen vuotta kestänyt tutkimustyönsä vihdoin valmistuu, hänestä tulee yhtäkkiä kuuluisa. Ja silloin kaikki muuttuu, on professorin vuoro päästä niskan päälle.

Toinen keskeinen hahmo on Marja, professorin pojan tyttöystävä. Toisin kuin muut, Marja ymmärtää professorin viisauden, ja tästä ymmärryksestä kasvaa orastava rakkaus, jonka professori kuitenkin lopettaa alkuunsa. Seuraa pettymystä ja surua. Käy ilmi, että professorin vaimollakin on ollut seikkailunsa.

Lopulta professorista kasvaa Mies, joka käskyttää läheisensä ruotuun. Perheidylli palaa, vain Marja on onneton.

Wikipediassa näytelmää kuvataan Panu Rajalan suulla "historiaan haalenneeksi", ja se on hyvin sanottu. Näytelmän juoni ja arvomaailma ovat aivan kummallisia: miten näin naiivi, perusteettomasti kääntyilevä ja patriarkaalinen tarina on voinut milloinkaan mennä läpi? Sinuhessa Waltari näyttää, kuinka ihminen on sama vaikka aika olisi mikä, Kurittomassa sukupolvessa ei samastuttavuudesta ole hajuakaan.


Ja juuri tästä syystä näytelmä on kiinnostava. Se on kurkistus sellaiseen menneisyyteen, jota ei enää ole, ja jota on vaikea ymmärtää. Ja on kaksi muutakin syytä mennä Teatteri Akseliin katsomaan Kuriton sukupolvi.

Ensimmäinen on ohjaaja Kauno Takaraution panos. Hän on halunnut tällä näytelmällä "kertoa rakastamisen vaikeudesta sukupolvien ylitse", ja se on erinomainen ratkaisu: eniten painoa saa Marjan ja Reinholdin suhde, ainoa asia tässä näytelmässä, jolla on sittenkin kaikupohjaa nykyajassa. Ihminen kaipaa sellaista ihmistä, joka ymmärtää ja hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on.

Toinen syy on mainio näyttelijäkaarti. Vilja Aavikko on loistava, nuoruuden epävarmuutta värisevä Marja. Vakava ja haavoittuva, suurten tunteiden riepottama, mutta ei yhtään liioitteleva. Jouko Nurmen professori on samaa puuta, vähin elein ja liioittelematta rakennettu, samoin Jarmo Kujalan sanomalehtimies Huitu. Muut hahmot ovat yksiulotteisempia mutta raikkaita ja energisiä.

Minimalistinen lavastus toimii, pelkistä lakanoistakin saa paljon irti kun niin haluaa.

Kuriton sukupolvi
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

perjantai 31. tammikuuta 2020

Kaksi kirjaa yhden hinnalla

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä on jo yhdestoista - tai kahdestoista jos Miniä lasketaan, ja miksi ei laskettaisi - Mielensäpahoittaja. Ja miksipä Tuomas Kyrö ei näitä jatkossakin kirjoittelisi, minä ainakin jaksan lukea vaikka pientä napinaa täältä päin kuuluukin.


Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja menettää rakkaan autonsa, Voortti Eskortin. Uusi on saatava tilalle, ja koska Suomesta ei vuosimallin -72 Eskorttia löydy, on lähdettävä Saksaan, Berliiniin. Sieltä löytyy monenlaisia autoja ja Tarmo, veli. Ja valtava määrä erilaisia seikkailuja sekä hahmoja.

Tämä kirja on tehty niille, jotka tykkäävät Mielensäpahoittajista ja Remeksistä: actionia piisaa ja luvut ovat lyhyitä ja kepeitä. Tässä saa ikään kuin kaksi kirjaa yhden hinnalla. Mutta kyllä ei Huovis-Veikko olisi laittanut Pylkkäs-Konstaa tällaiseen hullunmyllyyn, tarina tuntuu leviävän liikaa suuntaan jos toiseenkin. Kotiin Sysi-Suomeen päästään kuitenkin takaisin ja kaikki on taas hyvin ellei jopa paremmin. Veijariromaani tämä on jos mikä.

Suurin ongelma kirjassa on se, ettei Kyrö ole juurikaan vaivautunut kehittämään lukuisille kertojille omia ääniään, kaikki puhuvat kovin samankaltaisesti. Näkökulmiakin olisi voinut vaihdella, kovastikin. Ja se haittaa ainakin allekirjoittaneen lukukokemusta paljon, iso potentiaali hukkuu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä
WSOY

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Kevyt kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkösen tuore Kenraaliharjoitus on taattua Härköstä: luistavaa kerrontaa, rohkeita aiheita, ei kuitenkaan mitään liian painavaa.


Nelikymppisen Janen mies Mikki ehdottaa parinvaihtoa. Jane alkaa ehdotuksen kuultuaan pohdiskella itseään, parisuhdettaan ja seksuaalisuuttaan. Joudutaan konfliktiin jos toiseenkin, päädytään yllättäviin tilanteisiin, salaisuuksia paljastuu ja seksikohtauksia on runsaasti. Konflikteista huolimatta yleissävy on kevyt ja positiivinen, ja sellainen on myös loppuratkaisu. Teksti koostuu valtaosin dialogista.

Sen enempää en kirjasta osaa kertoa. Se on viihdyttävää lukemista, sen hotkaisee nopeasti. Sen lukeminen oli kivaa, mutta erityisen painavia ajatuksia se ei herättänyt.

Ja näköjään painavan ja tällaisen kevyen kirjallisuuden olennaisin ero tämän päivän Suomessa on, että edellisessä dialogit pitää minimoida tai häivyttää kokonaan näkyvistä, jälkimmäisessä niitä saa viljellä mielin määrin. Se on kummallista, en ymmärrä miksi dialogi on kunnianhimoisessa sanataiteessa kirosana.

En myöskään ymmärrä tämän kirjan nimeä.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
Otava

maanantai 27. tammikuuta 2020

Näin kasvatat lapsistasi tolkun ihmisiä

Ihmiselle tekee hyvää astua sinne minne yleensä ei tule astuttua. Siksi teen säännöllisen epäsäännöllisesti niin, että menen kirjastoon ja otan mukaani jonkun Terra Cognitan kustantaman teoksen, aivan satunnaisen. Musta kirjanselkä on helppo paikantaa hyllystä.


Tällä kertaa arpa osui Skaala-nimiseen kirjaan. Sen on kirjoittanut Geoffrey West, teoreettinen fyysikko ja Santa Fe -instituutin pitkäaikainen johtaja. Kirja kertoo nimensä mukaisesti elämän mittakaavoista: vaikka elämän eri muodot näyttävät kovin erilaisilta, ne ovat hämmästyttävän suuressa määrin toistensa skaalautuneita versioita. Niin eliöissä, suurkaupungeissa kuin yhtiöissäkin.

Eliöt ja ekosysteemit skaalautuvat hämmästyttävällä tavalla, ja luku neljä näyttää maagisesti säätelevän tätä skaalautumista. Esimerkiksi kun otuksen koko kasvaa kaksinkertaiseksi, sen tarvitsema energia kasvaa vain 75 prosenttia, eli saavutetaan neljänneksen säästö. Tai kun suurkaupungin koko kaksinkertaistuu, sen patenttien tai rikosten tai ansioiden määrä kasvaa neljänneksen verran ylimääräistä. Verisuonet ja suurkaupunkien liikennevirrat muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. Tällaisista faktoista lähtien West hahmottelee suurta skaalautumisen teoriaansa.

Tiedekirjat ovat kaikki huikean kiinnostavia, varsinkin jos ja kun ne ovat hyvin kirjoitettuja ja suomennettuja niin kuin Terra Cognitan kirjat yleensä tuppaavat olemaan. On huikeaa että meillä on Kimmo Pietiläisen kaltainen ihminen suomentamassa ja suodattamassa valtavasta maailmanlaajuisesta kirjatarjonnasta tällaisia helmiä.

Ja siksi annankin kaikille ilmaisen vinkin miten näitä voi lukea. Aina kun vastaan tulee mielenkiintoinen fakta, taita sivu hiirenkorvalle tai kirjoita fakta muistiin. Sitten kerro ne jälkikasvullesi, esimerkiksi iltasatuna. Näin lapsesi saavat luontevasti käsityksen siitä, kuinka ihmeellistä tiede on, ja heistä kasvaa toivon mukaan tolkullisia ihmisiä.

Skaalassa näitä faktoja on paljon, esimerkiksi tällaisia:

- Kaikkien nisäkkäiden sydän lyö niiden elinaikana suunnilleen yhtä monta kertaa, noin puolitoista miljardia sykäystä.

- 1900-luvun alussa maailman väestöstä 15 prosenttia asui suurkaupungeissa, vuonna 1950 noin 30 prosenttia, ja vuonna 2006 yli puolet. Tällä hetkellä kaupunkeihin muuttaa 1,5 miljoonaa ihmistä joka ikinen viikko! Se tarkoittaa, että kahden kuukauden päästä tästä hetkestä planeetallamme on uusi New Yorkin suurkaupunkialuetta vastaava metropoli. Kiinan hallinto pyrkii rakentamaan jopa 300 uutta, yli miljoonan asukkaan suurkaupunkia seuraavien parinkymmenen vuoden kuluessa.

- Godzilla-elokuvia on tehty monia, viimeksi viime vuonna. Voisiko Godzilla olla oikeasti olemassa? Ei voisi, vastaa West Galileo Galilein suulla. Kun pituus kymmenkertaistuu, pinta-ala kasvaa satakertaiseksi mutta tilavuus tuhatkertaiseksi. Godzillan jalka olisi kyllä paksu, mutta ei likimainkaan riittävän paksu kannattelemaan sen valtavaa massaa.

- Sen sijaan laivoissa tilanne on toinen: laivan lasti (ja sen paino) kasvaa pituusmittojen kuution mukaan, mutta sen etenemiseen vaikuttava vastus kasvaa rungon poikkipinnan eli sen pituusmittojen neliön mukaan. Siksi laivoista voidaan tehdä valtavia, ja se kannattaa. Ensimmäisenä tällaisen laivamonsterin rakensi britti nimeltä Isambard Kingdom Brunel, josta kukaan Britannian ulkopuolella ei tiedä mitään. Sama kaveri rakensi vuonna 1825, vain 19-vuotiaana, isänsä kanssa maailman ensimmäisen tunnelin purjehduskelpoisen joen alitse, Thames Tunnelin. Se on edelleen käytössä, nyt osana Lontoon metroa.

- Edellä jo mainittu eläinten energiankulutuksen skaalautuminen on mielenkiintoinen juttu. Norsu on noin 10 000 kertaa rottaa raskaampi, mutta sen aineenvaihdunnan nopeus on vain noin 1000 kertaa suurempi, vaikka norsu joutuu ylläpitämään noin 10 000 kertaa enemmän soluja. Niinpä norsun solujen toimintanopeus on vain noin kymmenesosa rotan solujen nopeudesta, mikä johtaa vastaavansuuruiseen soluvaurioiden ilmaantumisnopeuden laskuun ja sen seurauksena norsun pitempään elinikään.

- Vaikka Godzillaa ei voi edellä mainitusta syystä olla olemassa, West kertoo millainen se olisi jos se kuitenkin olisi olemassa. Se painaisi 20 000 tonnia eli 100 kertaa enemmän kuin sinivalaat. Sen sydän olisi halkaisijaltaan 15-metrinen ja sinivalaan kokoinen ja löisi pari kertaa minuutissa. Aortan halkaisija olisi kolme metriä. Godzilla eläisi 2000-vuotiaaksi, unta se tarvitsisi vain tunnin vuorokaudessa. Se söisi päivässä 25 tonnia ruokaa, ja vastaavasti pissaisi 20 000 litraa ja kakkaisi kolme tonnia, kuorma-auton lastin verran.

- Ihmisen kasvu päättyy 18 vuoden huitteilla, ja vastaavasti päättyy kaikkien nisäkkäiden ja muidenkin eläinten. Sen sijaan kasvit ja puut kasvavat kuolemaansa saakka, mutta tiesitkö että myös kalat tekevät näin? Niiden kasvu on indeterminaattista.

- Svante Arrhenius -niminen ruotsalainen sai Nobelin kemian palkinnon. Hän laski, kuinka ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutokset voivat muuttaa maapallon pintalämpötiloja kasvihuoneilmiössä. Hän kirjoitti, että fossiilisten polttoaineiden käyttö on niin suurta, että se lämmittää ilmakehää merkittävästi. Tässähän ei ole nykyihmiselle mitään uutista. Mutta Arrheniuspa kirjoitti tämän jo 1800-luvulla! Kohta siihen jo varmaan reagoidaan jotenkin. Ihan kohta.

- Elinajanodote koko maailman keskiarvona oli 1870 vain 30 vuotta, vuonna 1913 se nousi 34 vuoteen - ja vuonna 2011 se oli kasvanut huikeaan 70 vuoteen. Ja tämä tapahtui ilman minkäänlaista maailmanlaajuista, kansallista tai filantrooppista ohjelmaa elämän pidentämiseksi. Kaikki ei ollut ennen paremmin.

- Auringosta tulee enemmän energiaa tunnissa kuin koko maailma käyttää vuodessa. Yhdessä vuodessa auringosta tulee energiaa enemmän kuin koskaan saadaan maan uusiutumattomista kivihiili-, öljy-, maakaasu- ja uraanivarannoista yhteensä.

- Jos kutsuu vieraita viettämään iltaa, kannattaa määrää miettiä. Kuuden ihmisen ryhmässä on 15 mahdollisuutta kahdenväliseen keskusteluun. Jos pöydässä on kymmenen ihmistä, näitä keskustelumahdollisuuksia on 45. Jos illanitujainen kestää neljä tuntia, jokaiseen keskusteluun on aikaa noin viisi minuuttia. Yritä siinä sitten pitää yhteyttä.

- Ihminen on keksinyt monenlaisia vempeleitä päästäkseen nopeammin perille. Mutta suurkaupungeissa työmatkat eivät ole silti lyhentyneet, vaan suurempi matkanopeus on käytetty työmatkan pidentämiseen. Suurkaupunkien koko perustuu ainakin osittain siihen, miten tehokkaasti niiden kuljetusjärjestelmät toimittavat ihmiset työpaikoilleen noin puolessa tunnissa.

Jos ei tällaisilla jutuilla ala iltasatu kiinnostaa niin millä sitten?

Geoffrey West: Skaala. Elämän ja kuoleman universaalit lait eliöissä, suurkaupungeissa ja yhtiöissä
Suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kauneus kasvaa surusta

Pajtim Statovcista on kasvanut suomalaisen kirjallisuuden suurin vientihahmo, etenkin pääsy englanninkielisille markkinoille ja Yhdysvaltoihin on jotain ennen kokematonta. Kaiken kruunasi tietenkin Bollan saama Finlandia-palkinto pari kuukautta sitten.


Suosion ja arvostuksen syitä ei tarvitse pohtia, kun kirjaa lukee. Mielenkiintoinen tarina, erinomaisen elävä ja kaunis kieli, tiukka kompositio, niistä parhaat kirjat on tehty. Tai voihan niitä muunlaisiakin hyviä kirjoja olla, mutta Bollan ansiot ovat noilla suunnilla.

Statovci kirjoittaa tavallaan samaa kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen. Moni asia on Bollassa samoin kuin Kissani Jugoslaviassa ja Tiranan sydämessä: tapahtumat sijoittuvat Statovcin synnyinmaan entisen Jugoslavian alueelle, sikäläiset kansantarinat antavat oman lisänsä ja mausteensa kerrontaan, päähenkilöt edustavat seksuaalivähemmistöjä, ja kaiken takana on sota, joka tuhosi sekä ihmiset että ympäristön.

Bollan päähenkilö on Arsim, jolla on vaimo ja lapsiakin. Arsim haaveilee kirjailijuudesta, joten kirjoittamisen problematiikkaakin päästään Bollassa pohtimaan. Tarinan vaatima konflikti syntyy, kun Arsim tapaa Milošin, joka opiskelee lääketiedettä Pristinan yliopistossa. Arsim ja Miloš aloittavat tulisen suhteen, joka on tuomittu epäonnistumaan, koska mikään tai kukaan ympäristössä ei hyväksy saati tue sitä. Sitten alkaa sota, ja Arsim, albaani, joutuu pakenemaan Pristinasta. Hän päätyy perheineen Belgradiin, mutta tavallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä häntä kiusaa ajatus menetetystä rakkaudesta. Juoni viedään maaliin saakka, ja tunnelma on kaiken aikaa kovin surullinen. Mutta niinhän se on että kauneudella on tapana kasvaa surusta ja vain siitä.

"Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana."

Edeltäjistään Bolla poikkeaa muutamassa suhteessa. Se on hiukan lyhyempi eli tiiviimpi, ja kansantarinoiden siivittämää fantasiakerrontaa on aiempaa vähemmän. Pidän molempia muutoksia positiivisina, tällainen realismin ystävä kun olen.

Pajtim Statovci: Bolla
Otava

torstai 9. tammikuuta 2020

Kotoisa Valtaoja

Luulin lukeneeni Esko Valtaojan kaikki kirjat, mutta näinpä ei asia ollutkaan. Kirjastossa hortoillessani törmäsin nimittäin Kosmoksen siruja -teokseen. Ilman blogin olemassaoloa ja sen hakutoimintoa olisin todennäköisesti vain kuitannut unohtaneeni tuon lukukokemuksen, nyt saatoin varmistaa että tätä en todellakaan ollut ennen lukenut. Ellen sitten ennen blogia.


Vaikka samapa tuo. Valtaojan kaikissa kirjoissa on aika lailla samoja asioita: avaruudellista mittakaavaa ihmisen elämään ja arkeen ja juhlaankin, optimistisia näkemyksiä nykypäivästä ja tulevaisuudesta, esimerkillisen luistavaa tieteen popularisointia, mausteena hiukan uskontokritiikkiä. Siksi Valtaoja on se tieteentekijä, jonka kaikki tietävät.

Ja on hyvä, että hän on kirjoittanut niin monta kirjaa. Niiden pariin on kiva istahtaa, niissä on jotenkin kotoisa tuntu. Kosmoksen siruja on kokoelma artikkeleita ja muita lyhyitä kirjoituksia, mutta se ei vähennä kirjan arvoa muuten kuin muutamien päällekkäisyyksien verran.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Ursa

torstai 2. tammikuuta 2020

Mieli pimenee, kieli kohoaa sfääreihin

Minkä tahansa tarinan voi kertoa muutamalla lauseella. Mutta hyvä kertoja osaa venyttää ja maustaa ja makustella, pysähdellä yksityiskohtien päälle: romaani on tällaisen kerronnan kuningaslaji.


Mikko Rimminen on romaaneissaan vienyt edellä mainittua kertomisen tapaa yhä pidemmälle. Rimmisen uusin romaani Jos se näyttää siltä ylsi syksyn 2019 Finlandia-ehdokkaaksi, ja se oli sille aivan oikein. Tässä kirjassa venyttäminen ja makustelu viedään äärimmilleen, yksittäisiin sanoihin pysähdellään ja niiden ulottuvuuksia tutkitaan ja kasvatetaan mielikuvituksellisiin ja suorastaan piinaaviin mittoihin.

Tarinaa kirjan 235 sivuun mahtuu varsin vähän: Lyysälä-niminen vanheneva herrasmies asuu Helsingin Pohjoisrannassa yksin ja välttelee ihmiskontakteja. Samassa taloyhtiössä asuva poika saa Lyysälään kuitenkin kontaktin. Yhtiössä järjestetään auringonpimennysjuhlat. Poika katoaa.

Varsinainen tarina syntyy kuitenkin siitä, että Lyysälän menneisyydessä majailevat haamut ottavat miehestä vähitellen otteen ja pimentävät tämän mielen. Todellisuus muuttuu painostavaksi sarjaksi hämmentäviä tapahtumia, joista päähenkilö ei saa mitään otetta, ja kaikki luisuu sysimustaksi komediaksi.

Jos tykkäät kirjoista, joissa juonen langat kiedotaan nätiksi, selkeäksi vyyhdiksi, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joiden lukeminen ei ahdista, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa juoni etenee kuin juna, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa on nokkelaa dialogia, tämä kirja ei ole sinua varten.

Mutta jos tykkäät kirjoista, joissa suomen kieli kohotetaan aivan ennennäkemättömään loistoon ja sellaisiin sfääreihin joista et ole osannut edes uneksia, tämä kirja on juuri sinua varten. Jos se näyttää siltä on äärimmäisen koherentti, sitä voisi käyttää kouluesimerkkinä siitä kuinka fokusoitu taideteos voi parhaimmillaan olla. Ilmaisu ja sisältö ovat yksi ja sama asia. Yksikön toisessa persoonassa tarinoiva kertojanääni voi aluksi tökkiä, mutta siihen tottuu nopeasti.

Tekstinäytteen voi ottaa miltä tahansa sivulta, joten teen niin. Satunnaisesti avatulla aukeamalla lukee esimerkiksi näin: "Rouvan käkellys jää siihen ympärillesi oviaukkoon rämisemään irtonaisena ja käsittämättömänä ja sinä tunnet kuinka ylenmääräisen vaatetuksen alla alkaa jälleen tulla kuuma eikä rohtunut tajuntasi mitenkään kykene käsittelemään tällaista mähmellystä, vaan taitaa pikemminkin saada talonmiehenrouvan ruosteisesta ilmaisukiikkulaudasta jonkinlaisen tartunnan ja jänkeytyy sijoilleen jauhamaan tuota nollatason muhennosta, sipiä, mitä sipiä, sitä sipiä, häntä, häntäsipiä, rantasipiä, rantasipiäkö, rantaperkeleenhäntäsipiä, ko, kö, ja ainoa tulos, johon tuo kärttyinen runksutus lopulta johtaa, on se että seuraavaksi kaksi ajatuksensa toivottoman pätkittäiseen muotoon syystä tai toisesta hukannutta ihmistä tuijottaa toisiaan aivan liian pitkään hiljaisessa porraskäytävässä kykenemättöminä sanomaan sanaakaan."

En ole vielä menettänyt neitsyyttäni äänikirjojen suhteen: haluan itse kontrolloida sitä nopeutta, jolla teksti tajuntaani syötetään. Tämän kirjan kohdalla äänikirjuus kaiketi tekisi tekstille suoranaista väkivaltaa, niin usein huomasin loikkivani tekstissä edestakaisin maistelemassa sen mehuja.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
Teos