sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Tiivistä ja tarkkaa

Terhi Kokkosen Rajamaa voitti vähän aikaa sitten Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Pitää siis selvittää, millaisilla eväillä voitto tuli.

Kokkosen kerronta on tiivistä ja tarkkaa. Lauseet ovat lyhyitä eikä niissä laverrella joutavia, Veijo Meren ja Petri Tammisen opetuksia on kuunneltu. Myös tarinan muoto on tiukka: Kokkonen kuvaa yhden pariskunnan oleilua Lapissa vajaan viikon ajan. Kieli toimii, se elää ja hengittää hienosti. Yhtä en ymmärrä: miksi Kokkonen käyttää niin paljon käänteistä sanajärjestystä? ”Kun Risto yritti suostutella Karoa baariin, valehteli hän kaikenlaista.” Ja hetikohta: ”Mutta pari päivää kutsun jälkeen, vain vähän ennen joulua, saivat he Helenan kanssa ensimmäisen asiakkaansa.” 

Karo ja Risto ovat riitaisa pariskunta, ja he ovat lähteneet lomalle Lappiin, koska lomilla asiat ovat ennenkin olleet hyvin. Nyt he ovat kuitenkin joutuneet auto-onnettomuuteen. Autolle kävi huonosti, mutta molemmat selvisivät pienin vammoin, Karon murtunut nenäkin suoristetaan paikoilleen. Mutta alusta asti näkyy, että pinnan alla on jotain muuta. Jotain vinoa, jotain epätavallisen kieroutunutta. 

Takaumissa keritään asianosaisten menneisyyttä, mutta vain kevyesti, ja välillä katsellaan lomakeskuksen henkilökunnan elämää. Vaikka kaikista kerrotaan vähän, jokaisesta kuitenkin niin paljon että hahmoista kasvaa kokonaisia, toisin sanoen jokaisella on hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa. Karo ja Risto ovat pääosassa, ja kun vinous ja kieroutuma lopuksi paljastuu, Kokkonen tekee sen niin pienesti että lukija melkein tarvitsee mikroskoopin avukseen. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava


maanantai 14. joulukuuta 2020

Kevyt ilahduttaa siinä missä painavakin

 Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta. Sen kunniaksi ilmestyi tietenkin uusi Mielensäpahoittaja kirja, En Juhli, Mielensäpahoittaja.

Tässä kirjassa Suomen kansalaiset ovat saaneet lähettää Mielensäpahoittajalle omia harmituksiaan, joita Mielensäpahoittaja sitten kommentoi. Jotkut Mielensäpahoittaja-kirjat ovat melkoisen heikkojakin, mutta aina ne ilahduttavat kuitenkin. Vaikka tämäkin on pieni ja kevyistä osasista kokoon pantu, ei tämä ole huonoimmasta päästä ollenkaan. Viisauksia löytyy moneen lähtöön.

”Elikon ja ihmispennun ero on se, että kasvaessaan ihmislapsi oppii koko ajan paremmin huolehtimaan itsestään. Jos niitä tekee useampia, yhdestä saattaa olla hyötyäkin.”

”Kun joku sanoo, ettei hän ehdi, se tarkoittaa ettei hän halua. Hyvin harvoin kukaan vastaa kysymykseen: ”Tuletko katsomaan vanhaa isääsi?” että ei, en tule koska en halua. Aina sanotaan ettei ehdi ja siihen selitysosio perään.”

Eilen sain luettua Finlandia-voittaja Margaritan. Parasta kirjallisuudessa on, että voi painavan kaunon jälkeen lukea kevyttä hömpsötystä ja ilahtua molemmista.

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

WSOY


sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Finlandia voitettiin ehyellä ja väkevällä tunnelmalla

En ole lukenut Anni Kytömäen aiempia kirjoja, mutta Finlandia-kisan voitto on erinomainen syy aloittaa.


Onhan Margarita hieno teos, todella upea. Monella tapaa. Lyyristä kieltä ja verkkaista kerrontaa osasin odottaa, ja luontokuvauksia. Niitä kirjassa on paljon, esimerkiksi tällaista: ”Pujotan käteni rungon alle ja vajoan syvemmälle. Korvat jäävät veden peittoon, kohina madaltuu. Kuuntelen pinnanalaista maailmaa, katselen puunlatvoja ja taivasta. Sydänyölläkin kesä pitää avaruuden edessä ohutta kajastuksen harsoa.” 

Kirja lähtee liikkeelle hitaasti, ja aikatasoja on kaksi. Yhtäällä ollaan toisessa maailmansodassa sairasvuoteella, toisaalla vuodessa 1950, kuvitteellisen Kankariston kylpylässä lähellä Tamperetta. Päähenkilö Senni on hieroja, jonka työtä ja pientä elämää kylpylässä ja kotona kuvataan. Nuori nainen kohtaa miehen, ja teoilla on seuraamuksensa. Vaikeuksia tulee, pieniä ja isoja, eikä elämä ole helppoa kuin hetkittäin. Aika kuljettaa Sennin Helsinkiin lääkintävoimistelijaopiskelijaksi. Senni joutuu läheltä todistamaan, kuinka polio kurittaa ihmisiä. 

Kirjan ihmiset ovat kuin simpukoita, sulkeutuneita ja elämän virran armoilla. Kaiken tämän Kytömäki kuvaa tarkasti ja hienovireisesti, kärsivällisesti hetkiin pysähtyen. Mutta sitten puolivälissä juoni nouseekin aivan uusille kierroksille ja lukijan pitää palata takaisin: kaikki irrallinen aines saakin uusia merkityksiä, ja kirjaan tulee toisenlaista virtaa ja imua. Tämä takaisinplärääminen on e-kirjassa valitettavan hankalaa mutta mahdollista sentään. 

Lopussa palataan taas lyyriseen verkkaisuuteen. Kaikki liittyy kaikkeen, lavea kokonaisuus kiertyy yhdeksi. Jopa lähes häiritsevässä mitassa, paljon vähempikin koheesio olisi riittänyt kannattelemaan teosta. 

Parasta kirjassa kuitenkin on tunnelma. Se on todella väkevä ja yhtenäinen. Ja niin mieleenpainuva, että vaikka lukemiseeni tuli välillä viikonkin tauko, pääsin heti takaisin kun kirjaan taas tartuin. Tarinoita on ympärillä niin paljon, että usein tuollaiset tauot rikkovat lukukokemuksen pahasti, mutta tämä syöpyi mieleen syvälle ja kantoi taukojen yli. 

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus


torstai 26. marraskuuta 2020

Korkea ja matala mahtuvat yhteen ihmiseen

Sain kuukausi sitten lukiomme opiskelijalta haasteen: minun pitäisi lukea tuore M.A. Nummisen muistelmateos Kaukana väijyy ystäviä. Haaste oli helppo ottaa vastaan, koska Numminen kiinnostaa, ja kirja löytyi Suomalainen Plus -palvelusta saman tien. 

Kirja on nimensä mukainen, ystäviä on todellakin väijymässä valtava määrä, sekä kaukana että lähellä. Kirjan lopussa on valtava henkilöluettelo, Numminen on värikkään elämänsä varrella tutustunut monenlaisiin kiinnostaviin hahmoihin.

Ystävien valtava määrä on myös kirjan suurin ongelma. Olisin mieluummin lukenut enemmän sellaisia kuvauksia arjesta tai juhlista, joissa olisi pysähdytty kuvailemaan hetkeä, wittgensteinilaisittain tai muuten. Tällaisena kirja jää monin paikoin luetteloksi siitä, missä milloinkin oltiin keikalla tai syömässä tai juomassa, ja kenen kanssa. Ainakin yksi nimi on väärin: Maailma muuttuu, niin minäkin -luvussa mainitaan Georg (sic) Crumb, kun pitäisi olla Robert Crumb. George Crumb on säveltäjä, Robert piirtäjä.

Numminen on ilmiselvästi pitänyt päiväkirjaa, kenenkään muisti ei yksinään riitä näin tarkkoihin detaljeihin. Paljon on mies ehtinyt. Kirjassa kuljetaan pitkin Suomea ja Eurooppaa, ulkomailla eniten Tukholmassa ja Berliinissä. Kirja alkaa vuodesta 1965 ja päättyy vuoteen 1989, Berliinin muurin murtumiseen ja presidentinlinnaan. Varhaisempia vuosiaan Numminen on kuvannut kirjoissaan Lapsuudenkotini (1985) ja Helsinkiin (1999). 

Filosofia ja sosiologia ovat Nummisen merkittävimmät kiinnostuksen kohteet, jälkimmäisen korkeimpana ilmentymänä Baarien mies -kirja, joka ilmestyi vuonna 1986, ja jonka viimeisin painos on vuodelta 2016. 

Kirjassa käydään läpi kaikki olennainen Nummisen historiasta, undergroundit, Suomen Talvisodat, lastenlaulut, suuret hitit ja villit kokeilut. Kirjaa on suorastaan pakko lukea YouTuben kanssa, tulin kuunnelleeksi suuren määrän Nummisen vähemmän tunnettuja kappaleita aina kun niitä tekstissä mainittiin. Tätä pidän kirjan suurimpana ansiona. Kaikki kappaleet eivät ole klassikkoainesta, mutta erittäin mielenkiintoista kulttuurihistoriaa kyllä. Yksi ja sama ihminen voi vallan hyvin touhuta sekä korkean että matalan kulttuurin parissa. Tämä on Nummisen ykkösjuttu, siinä hän on ainutlaatuinen tienraivaaja ja esikuva. 

M.A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I

Docendo


sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Pienet konfliktit, parempi mieli

Viimeistään Ehtoolehto-trilogia nosti Minna Lindgrenin toimittajasta kirjailijaksi, niin suosittuja nuo kirjat ovat olleet. Muitakin kirjoja Lindgren on kirjoittanut jo melkoisen määrän. 

Tuore Aina on toivoa kertoo peruskoulusta. Lindgren ei ole opettaja, mutta hänellä pitää olla lähipiirissään joku sellainen, niin hyvin hän tuntuu olevan koulumaailmaa koskevista hömpötyksistä perillä. Teksti vilisee dynaamisia taukotiloja, vuorovaikutteista asiakaspalvelua, painotuspolkuja, mahdollistajia, digitaalisia verkostoitumistaitoja, pelillistä ja kehollista osaamista, kylmiä kontakteja ja muita sellaisia sanoja, joita konsultit yrittävät kaikin voimin tunkea sekä peruskouluun että lukioon näinä aikoina. Ja valitettava tosiasia on, että konsulttien hullut ideat menevät monesti myös läpi tosielämässä, koska aina löytyy opettajia jotka ovat kyllästyneet työntekoon ja ovat siksi valmiita vaihtamaan opettamisen hankekokouksissa istumiseen ja hankepullan mutusteluun. Hankkeita poljetaan pystyyn kovalla tohinalla, ja kun hankeraha loppuu, aloitetaan uusi hanke. Eikä siinä mitään, mutta kun jonkun pitäisi jaksaa opettaakin. 

Aina on toivoa on dystopia siitä, mihin hanketodellisuus voi johtaa. Päähenkilö Marja sinnittelee opettajantyössä lähitulevaisuudessa, jossa opetusryhmät ovat tolkuttoman kokoisia, oppiaineista suurin osa on poistettu, pätevät opettajat karanneet muihin töihin ja raha puhuu. Lisäkierrettä tarina saa Marjan vanhemmista, jotka alkavat tubettajiksi. 97-vuotiaat vanhukset kertovat videoillaan siitä, millainen koulu oli ennen vanhaan, ja saavuttavat valtavan kuuluisuuden. Josta Marjakin pääsee hyötymään. 

Dystopia on pelottava ja todenmakuinen, ja niinhän dystopioiden tulee ollakin. Jotta osattaisiin panna hanttiin kun on hanttiinpanemisen hetki. Se on esimerkiksi juuri nyt. 

Lindgren rakentaa kirjan alkumetreillä hienon konfliktin, kun oppilaat videoivat opettajaraukkaa, irrottavat videot asiayhteyksistään ja hankkivat siten potkut Marjalle, opettajalle joka haluaa yhä opettaa. Mutta sitten Lindgren hukkaa rakentamansa mahdollisuuden pitkään, yhä syvenevään konfliktiin ja sen ratkaisuun: hän laittaa konfliktin ratkeamaan saman tien. Ja syynä on se, että Lindgren haluaa tehdä hyvän mielen kirjallisuutta, jossa lukija ei joudu liikoja jännittämään tai suremaan. Se on ymmärrettävä syy, mutta lukija jää väistämättä miettimään, kuinka koukuttavan tarinan tästä olisi voinut saada. Onhan tarina näinkin hyvä, mutta...

Toinen miinus kirjassa on se, että dialogeissa on todella paljon infodumppausta, faktaa peruskoulusta ja monesta muustakin tulee paljon enemmän kuin olisi tarvis - tällaisia tietokeskusteluja ei oikeasti kukaan käy. 

Mutta kuten sanottu, Lindgrenin päämääränä on tuottaa lukijalle hyvä mieli, eikä se ole ollenkaan huono päämäärä.

Minna Lindgren: Aina on toivoa

Teos

lauantai 3. lokakuuta 2020

Teatterissa ja kulttuuria kokemassa vuonna 2020

Koronakevät sulki teatterit ja meilläkin peruuntui pitkä lista teatterivarauksia. Syksyn käynnistyttyä Teatteri Akseli kyseli meitä jälleen teatteriin ja olin hiukan epävarma halustani istua pienessä teatterissa kaikkien keskellä.

Kyllä, otan koronariskin varsin vakavasti. Yrittäjänä elantoni on kiinni siitä, olenko työhön kykenevä enkä halua tulla millään lailla kipeäksi. Täyttelen myös iäkkään äitini dosettia enkä siihen pysty, jos vähänkin epäilen altistuneeni koronalle tai olen yhtään nuhainen. Tällä viikolla Turun keskustassa koulua käyvä kuopukseni jäi etäopetukseen rinnakkaisluokalta löytyneen koronatartunnan takia. Jos ipana olisi joutunut karanteeniin itse altistuneena, en olisi teatteriin lähtenyt, vaikka olisin saanutkin. Tuskin olen näine huolineni yksin.


Museossakin vastuullisesti



Viime sunnuntaina vierailin poikieni kanssa Turun Taidemuseossa Birger Kaipiaisen näyttelyssä ja meitä oli heti ovella vastassa pöytä, jolla oli kasvomaskeja ja käsidesiä, sekä kehotus “Käytäthän maskia”. Kyllä, minä ja lapseni käytimme, ja niin näytti tekevän suuri yleisökin, joka käyskenteli museossa turvaväleillä. Vartijat olivat maskeissaan, patsaatkin.  Olin huojentunut, sillä tunsin oloni turvalliseksi ja ajattelin, että näin fiksusti asiat voidaan hoitaa, kun halutaan, että asiakkaat pysyvät turvassa ja että he uskaltavat vierailla museossa.


Turun taidemuseo



Somekuplassani on kulttuuritoimijoiden lisäksi paljon aktiivisia teatteri- ja konserttikävijöitä. Näen lähes päivittäin kuvia iloisista teatterikävijöistä hauskoissa maskeissaan turvavälejä korostaen. Turun Kaupunginteatterin somekanavissa muistutetaan laskujeni mukaan keskimäärin kolmen päivän välein huomioimaan turvavälejä ja esitellään yleisön hauskoja maskeja. Fiksua - ja se madaltaa meidän huolissaan olijoiden kynnystä lähteä nauttimaan teatterista. Ja madaltaa kynnystä laittaa se maski kasvoille.


Teatteriin pitkästä aikaa


Teatteri Akseli kutsui siis katsomaan Pasi was here -näytelmää. Pari näytäntöä jo peruttiinkin varotoimenpiteenä, mutta perjantai-iltana pääsimme paikalle. Akselin Facebookista löytyy elokuulta maininta, että näytöksiin myydään kapasiteettiaan vähemmän lippuja (max. 40 lippua 60 hengen katsomoon) ja että kasvomaskeja ja käsidesiä on saatavilla. Huojennuttavaa! Verkkosivuilla tosin tästä ei löydy mitään tietoa.


Teatteri Akseli on pieni, intiimi ja kotoisa teatteri. Normioloissa se on vain herttaista, mutta nyt se on pelottavaa. Ja vielä pelottavampaa oli teatterin aulalämpiössä huomata, että henkilökunnalla ei ollut maskeja eikä visiirejä, eikä kasvomaskisuosituksesta näkynyt sanaakaan. Ei niitä maskejakaan. Itse istuimme aulassa maskeissamme pienenä vähemmistönä.


Odottelimme teatterisaliin pääsyä ja ajattelin, että viimeistään ovien avautuessa henkilökunta ottaa ohjat käsiinsä ja varmistaa, että yleisö istuu turvaväleillä matalassa ja intiimissä teatterisalissa. Kukkua kanssa. Istua sai minne tahansa, koska asia nyt vain unohtui.


Marssin aikuismaisesti ulos todeten, että tänne en vain uskalla jäädä. No, pienen hengittelyhetken jälkeen palasimme takaisin ja istuuduimme takarivin nurkkaan ainoiden muiden maskinaamojen vierelle, metrin turvavälillä. Tämä osoittautuikin vallan mainioksi paikaksi. 


Pasi was here kuitenkin kosketti



Niin, Pasi was here on niin minimalistisesti lavastettu, että mitään katsomisen arvoista emme takarivistä menettäneet. Ääni kuului hyvin ja ilmeet ja eleet välittyivät myös sinne takariville.


Pasi was here kertoo Hemmosta, joka palaa Savonlinnaan muistelemaan lapsuudenystäväänsä, jonka elämä päättyy yllättäin. Teksti on sujuvaa ja oivaltavaa. Nautin suunnattomasti 80-luvun lapsuuden osuvista kuvauksista. Juha Nordman teki oivan suorituksen Hemmona. Jukka Valtanen on myös oikein osuva Pasi. Hannu Rinne on parhaimmillaan Pasin isänä, mutta hänen muiden rooliensa kohdalla tunsin pientä tuskaa.

Pyrin teatteriin mennessäni olemaan lukematta tuoreita muita teatteriarvioita, jotta en saisi mitään ennakkokäsityksiä. Näin oli myös nyt. En siis onneksi ollut lukenut, että kyse on “ratkiriemukkaasta näytelmästä”. Sillä meitä ei naurattanut. Eikä muitakaan yleisössä. Kollektiivisesti hymähdimme kahdesti. Kaksi kertaa.

Lahden kaupunginteatterin Pasi was here sai arvostelijansa viime vuonna toteamaan, että se “herättää niin valtavan nauramisriemupakon, että vatsat hytkyvät”. Juu, onneksi Turussa ei naurattanut, sillä jos tuolla matalassa teatteritilassa maskittomat katsojat olisivat tirskuneet ja nauraneet estoitta, olisi se jo ollut pelottavaa.


Toistan: Pasi was here -näytelmän teksti on oikein hyvä ja oivaltava. Siitä ilmeisesti saisi myös hauskan, mutta Teatteri Akselin toteutus oli vakava, syvällinenkin. Pasin tarina oli traaginen ja murheellinen, enkä itse asiassa jäänyt edes kaipaamaan hytkyvää naurun tunnetta.


Minulla on parhaillaan lenkkiseurana - äänikirjana siis - ruotsalaisen Carin Gerhardsenin Piparkakkutalo, jossa entinen koulukiusattu rupeaa murhaamaan kiusaajiaan monen kymmenen vuoden jälkeen. Löysin ajatuksissani monta yhtymäkohtaa tähän tarinaan, jossa nimenomaan ruodittiin lapsuuden perheitä ja miten asiat näyttävät kavereille aivan toiselta. Lastaan hakkaava isä saattaa paistaa pannaria ja auttaa koulutöissä. Murheellista.


Kanna vastuusi - yleisö arvostaa



Päällimmäiseksi muistoksi jäi kuitenkin tunne siitä, että kulttuuritoimijan, joka ei kanna vastuutaan, on aika turha itkeä kadonneen yleisönsä perään. On totta, että Turun maskisuositus julkisiin tiloihin ja yleisötilaisuuksiin astui voimaan vasta tänään, päivää myöhemmin. 

Mutta Turun kaupunginteatteri on suosittanut yleisölleen maskeja elokuusta lähtien, ja siellä koko henkilökunta käyttää visiirejä. Turvaväleistä pidetään huolta tiukasti. Yleisölle tulee sellainen olo, että siellä teatteri tekee kaikkensa. (Tätä kirjoittaessani vaihdan viestejä ystävättäreni kanssa, joka istui tänään maskissaan Turun kaupunginteatterissa. Kyllä, sieltä somekuplastani sen huomasin. Hän kertoi, että 80%:lla katsojista oli maski, henkilökunnalla visiirit, turvavälit selkeät).


Eivät nämä asiat onneksi ole mitään rakettitiedettä ja ne voidaan korjata ihan parilla pienellä toimenpiteellä:

  • selkeä ilmoitus siitä, että teatterissa noudatetaan maskisuositusta: “Käytäthän maskia”.
  • kasvomaski kuuluu lipun hintaan, toinen kaupan päälle, jos haluaa väliajalla juoda kaffet
  • henkilökunnalle myös maskit tai visiirit
  • turvavälit toteutetaan, kun henkilökunta ohjaa napakasti väen paikoilleen. Turha jonotella, lämpiöstä voidaan kutsua seurue kerrallaan. Vie kaksi minuuttia, kun katsomo on niin pieni.
  • ja niihin somekanaviin iloista turvallisuuden korostamista. Ideoita voi käydä kurkkimassa muilta toimijoilta.

Haluan ehdottomasti käydä kulttuuritapahtumissa ja mielelläni suosin kaikkea lähellä tapahtuvaa ja pientä. Pelkona tässä on, että jos mellastetaan niin kuin ennen, suljetaan kohta taas ihan kaikki teatterit. Turha tässä on niitä 20-29 -vuotiaita yöelämässä liehuvia syytellä vastuuttomiksi, kun näköjään keski-ikäiset osaavat sen myös oikein hyvin.

Joten: kiitos vaan Teatteri Akseli jälleen kutsusta. Hoitakaa homma kuntoon pienillä muutoksilla, niin uskallan jatkossa kehottaa kuplassani olevia teatterifaneja vierailemaan taas näytöksissänne. Se palvelee ihan kaikkia kulttuuritoimijoita ja saa teidät vaikuttamaan asiakkaistanne huolta kantavalta teatterilta. Koska te teette kuitenkin suurella sydämellä nautinnollista teatteria, jota yleisö katsoo mielellään. Kun taas uskaltaa.


Pasi was here
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku
Ohjaus: Kauno Takarautio

torstai 1. lokakuuta 2020

Tärkeintä on rakkaus ja sitoutuminen

80-vuotiaat rouvashenkilöt eivät yleensä kiroile tai kerro seksijuttuja, ainakaan julkisesti. Mutta Margaret Atwood ei olekaan mikään tavallinen henkilö. 

Atwood tunnetaan dystopioistaan, ennen muuta Orjattaresi-romaanista ja sen pohjalta tehdystä tv-sarjasta.  Sellainen on myös tämä Viimeisenä pettää sydän, vuonna 2015 alun perin julkaistu ja nyt syyskuun puolivälissä suomeksi käännetty teos. 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tässä kirjassa riittää kuin Remeksellä konsanaan. Jos Orjattaresi oli komea sekä tarinansa että kielensä puolesta, tässä kirjassa kieli on varsin yksinkertaista. Minkäänlaista kohosteisuutta ei ole. Tarina vain kerrotaan niin kuin se on. Ja siinä on tosi monta vittu-sanaa ja tosi paljon seksiä. 

Maailma (Yhdysvallat ainakin) on suistunut täydelliseen sekasortoon. Infrastruktuuri on hajalla, rikollisuus rehottaa. Tavallinen pariskunta, Stan ja Charmaine, ovat menettäneet talonsa ja muunkin omaisuutensa. Heillä on vain auto, jossa he asuvat ja jossa nukkuminen on piinallista, koska koko ajan pitää olla valppaana ryöstelevien jengien varalta. Charmainella on sentään työ, hän on tarjoilijana, mutta elämä on surkeaa ja näköalatonta. 

Charmaine huomaa tv-mainoksen, jossa kerrotaan uudenlaisesta yhteiskuntakokeilusta, suljetusta kaupungista. Siellä kaikilla on koti ja työ, ja kaikkialla on siistiä. Hintana on, että joka toinen kuukausi vietetään vankilassa ja joka toinen kuukausi kotona, eikä kaupungista voi poistua. Vuorokuukausin Stanin ja Charmainen kotona asuu pariskunta, josta Stan ja Charmaine eivät tiedä mitään. 

Sitten umpioon tulee särö, joka liittyy seksiin ja mielikuvitukseen. Sen enempää tarinasta ei kannata tässä paljastaa, koska kirja on niin juonipainotteinen. Mutta sen voin kertoa, että kirjan edetessä kohdataan muiden muassa rakkausrokote, seksirobotteja, Elvis, Marilyn ja Blue Man Group. Ja tarina on huikean vetävä, se imee kuin - no, tähän sopisi kirjan hengessä joku hävytön vertaus, mutta antaa olla. 

Dystopiat kertovat aina toisenkin tarinan kuin vain omansa. Ne varoittavat meitä lipsahtamasta sinne, missä elämä on huonompaa kuin nyt, ja ne sanovat sanasensa nykyhetken ilmiöihin. Viimeisenä pettää sydän ottaa kantaa ainakin Yhdysvaltojen älyttömään vankimäärään, populismiin, valeuutisiin, luulon ja tiedon keskinäiseen suhteeseen, vallan turmelevaan vaikutukseen sekä teknologian mahdollisuuksiin. Eli se on ihan ajankohtainen esimerkiksi Yhdysvaltojen vaaliväittelyyn, vaikka se on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten. 

”Charmaine kieltäytyy ajattelemasta sitä, sillä ihminen luo todellisuutensa omasta asenteestaan, ja jos ajattelee, että jotain tapahtuu, niin tosiaan tapahtuu.”

”Menneisyys on niin kovin paljon turvallisempi, koska kaikki mitä siellä on, on jo tapahtunut. Sitä ei voi muuttaa, ja siksi siinä ei ole mitään pelättävää.”

Kaikkein tärkeintä on rakkaus. Tärkeintä on huomata kaikki se hyvä, mikä omassa elämässä on, ja pitää kiinni siitä. Etenkin puolisosta. Vaikka kaikki ei aina olisikaan täydellistä. Siinä on tämän kirjan keskeisin sanoma. 

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Suom. Hilkka Pekkanen

Otava


torstai 17. syyskuuta 2020

Paremman puutteessa

Luin Hesarista arvion uudesta Juice puhuu vol II -kirjasta. Ajattelin, että olisipa kiva lukea tuo. Ei tullut mieleenkään, että tuollainen kirja voisi löytyä Suomalainen Plus -palvelusta. Mutta sieltähän se vain löytyi.

Kas kun Juicen juttuja on mukava kuunnella tai lukea, ja sattuneesta syystä uusia juttuja ei juuri nykyään julkaista. Tämä kirja perustuu vuonna 1990, Juicen täyttäessä neljäkymmentä, tehtyihin haastatteluihin. Haastattelujen runkona puolestaan ovat vuosina 80-90 Juicen levyttämät kappaleet. Jokaista ruoditaan lyhyesti, ja välillä eksytään sivuraiteille kuten vaikka siihen, että radioon soittavat ihmiset ärsyttävät. 

Ensisijaisesti kirja tarjoaa ajankuvaa, mitään erityisen suuria ajatuksia ei niinkään. Puhutut ajatukset kun tuppaavat olemaan erilaisia kuin kirjoitetut, ainakin tekstinä. Nämäkin toimivat varmasti paljon paremmin haastatteluina kuin kirjana, mutta kyllä niitä lukea silti jaksaa - paremman puutteessa. 

Sellaisia artisteja kuin Juice ei enää ole, eikä tule, ajat ovat niin erilaiset. Mutta viimevuotinen Juice-elokuva, tämä kirja ja varsinkin syksyllä 2019 näkemäni Juice Originals -keikka Logomossa osoittavat, kuinka erityislaatuinen Juice oli. On tärkeää pitää hänen tuotantoaan esillä aina uusien polvien kuulla ja innostua. 

Kirjan ”bonusraitana” on vuonna 1991 ilmestyneen Taivaan kappaleita -levyn kappaleiden ruotiminen. Minulle tuo levy on Juicen tuotannon ykkönen, ja tuolta levyltä löytyvä Pienestä pitäen on mielestäni Juicen paras biisi, olen ollut tätä mieltä jo 90-luvulta lähtien. Jännää on, että Juice toteaa levyn syntyneen nopeasti, ehkä nopeammin kuin mikään muu levy. Juice itsekin haistoi kyllä biisin potentiaalin: ”Must tuntuu, et se on kestävämpi ku ihan vaan hitti.” Tuohon kappaleeseen Juice Originals lopetti keikkansa, joten joku muukin taitaa olla kanssani samaa mieltä. 

Kaj Lipponen, Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius: Juice puhuu vol II. Kootut muistelmat.

Into


sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Maailma tarvitsee utopioita

Rutger Bregmanin Hyvän historia on erinomainen kirja, ihan parhaita tietokirjoja mitä olen lukenut. Bregmanin tuotannosta on suomennettu toinenkin kirja, joten siihen oli luontevaa tarttua seuraavaksi.

Ilmaista rahaa kaikille on julkaistu suomeksi vuonna 2018. Ainakin Sanna Marin on tainnut lukea sen, koska työpäivän lyhentäminen kuusituntiseksi on ollut hänen agendallaan vahvasti. Muista suomalaisista Osmo Soininvaara on kirjoittanut jo ennen Bregmania aiheesta kirjankin, ja Soininvaara on myös kirjoittanut ja puhunut paljon ilmaisen rahan eli perustulon puolesta. 

Ensimmäiseksi on sanottava, että tämä kirja ei ole ollenkaan samanlainen täysosuma kuin Hyvän historia. On tässäkin punainen lanka, mutta langan ympärille kudotut tarinat ovat tylsempiä eikä niitä ole ollenkaan niin paljon kuin Hyvän historiassa

Tässä kirjassa Bregman perustelee, miksi perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Hän nostaa esiin esimerkkejä historiasta, ja ne ovat mielenkiintoisia: Yhdysvalloissa oli jo viisikymmentä vuotta sitten hyvin lähellä perustulon toteutuminen. Kongressissa se meni läpi. Mutta sitten perustulokokeilun huomattiin lisänneen avioeroja, kas kun perustulo vapautti naiset, ja niin vaiettiin moinen kummastus kokonaan pois olemasta. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että avioerojen lisääntyminen ei ollut totta, mutta perustuloasiaan ei enää palattu. 

Jokainen eri puolilla maailmaa tehty perustulokokeilu on osoittanut, että nettovaikutus on positiivinen kaikilla mittareilla, myös taloudellisesti. Puhumattakaan koulutuksen lisääntymisestä, rikollisuuden vähenemisestä ja vaikka mistä. Missään sitä ei vielä kuitenkaan ole toteutettu kokonaisen valtion tasolla, mutta maailma tarvitsee utopioita, on Bregmanin pääviesti. Ilman niitä jumitamme paikallamme. 

”Lyhyesti ja ytimekkäästi: on aika määritellä ’työ’ täysin toisin. Vetoomukseni lyhyemmän palkallisen työviikon puolesta ei ole vetoomus laiskottelun puolesta. Vetoan sen puolesta, että käyttäisimme enemmän aikaa asioihin, jotka ovat meille arvokkaita.” Elämän lopulla kukaan ei kadu sitä että teki liian vähän töitä, vaan sitä, ettei elänyt omanlaistaan elämää. 

Myös koululaitokselle ja opettajille Bregmanilla on viesti. ”Tulevaisuuden koulutuksen ei tulisi valmentaa meitä vain työmarkkinoita varten vaan pohjimmiltaan elämää varten. - - Jos me muovaamme koulutuksen uusien ihanteidemme mukaiseksi, työmarkkinat seuraavat auliisti perässä. Kuvitellaanpa, että sisällyttäisimme koulun opetussuunnitelmaan enemmän taidetta, historiaa ja filosofiaa. Aivan varmasti taiteilijoiden, historioitsijoiden ja filosofien kysyntä kasvaisi. Tämä vastaisi John Maynard Keynesin vuoden 1930 unelmaa vuoden 2030 tulevaisuudenkuvasta. Lisääntynyt hyvinvointi - ja työn robotisoinnin kasvaminen - sallisivat meidän vihdoin ’arvostaa tarkoitusta enemmän kuin keinoja ja pitää hyvää hyödyllistä parempana. Lyhyemmän työviikon tarkoitus ei ole, että voisimme kaikki vain istuskella mitään tekemättä, vaan että voimme käyttää enemmän aikaa asioihin, joilla on meille oikeasti merkitystä.”

Tuosta on musiikinopettajan vaikea olla eri mieltä. 

Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille. Ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman.

Suom. Mari Janatuinen

Atena


torstai 10. syyskuuta 2020

Vinkuiita vol. 2: aloittamisen vaikeus

Auta Antti -podcast on siivittänyt meillä monta pitkää ja tylsää automatkaa, ja myös Holman oopperapodcast kuunneltiin nopeasti läpi. Holman höpinöissä yhdistyy hetkessä eläminen ja huolellinen valmistautuminen niin kuin ei kenelläkään muulla. Järjestäjä on hyvä romaani. Ja tietysti Holmaa tuli katsottua Putouksessa, koko perheen voimin. 

Draamaa tunteva lukija arvannee jo, mitä on luvassa. 

Kaikki elämästä(ni) -kirja on pettymys. Se on hajanainen kokoelma Holman elämänsattumuksia, joissa yhdistävä tekijä on surkeus ja häpeä, aina mukana seuraava arvottomuuden tunne. Se on samanlaista vinkuiitakirjallisuutta kuin Katariina Sourin Sarana, josta lukijalle päällimmäisin tunne on kyllästyminen sivulta toiselle jatkuvaan ruikutukseen. Ja kun Holma vielä käyttää ison osan kirjasta siihen, kuinka vaikeaa on keksiä kirjoitettavaa ja aloittaa kirjoittaminen, voi kysyä, miksi kustantaja on ollenkaan lähtenyt mukaan tällaiseen ihmisen kiusaamiseen. 

Vastaus on tietysti selvä, se on eritelty tuossa kuvan yläpuolella. 

Souri löytää kirjassaan lääkkeet kurjuuden poistamiseen: luonto ja liikunta. Siihen kun lisää päivätyön, saadaan kasaan kolminaisuus, jolla useimmat meistä pysyvät kasassa. Holman kirjassakin lääke löytyy, se on rakkaus. Kaikki kääntyy paremmaksi kun löytyy ihminen, jonka kanssa jakaa elämänsä. Viimeisessä neljänneksessä Kaikki elämästä(ni) alkaa käydä sellaisilla kierroksilla joita koko romaanilta voisi edellyttää. 

Onhan siellä alkupuolella samankaltaisia synkänhauskoja juttuja kuin podcasteissa, kuten ”Sonkajärven pridekulkue oli 1990-luvulla sellainen, että Ärrän puomin paikkeilla pyöri paljasjalkainen hassu mies, joka huuteli perään ’tulukee pojat puurolle’ ja nauroi, vai nauroiko?” Niiden voimalla lukemista jaksaa jatkaa, mutta hyvä romaani tästä olisi tullut laajentamalla loppupuoliskon jouhevaa kerrontaa ja säästämällä muut jutut seuraavaan podcastiin. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Otava


tiistai 8. syyskuuta 2020

Hyvyys on historiaa

Rutger Bregmanin tuore Hyvän historia on saanut näkyvyyttä medioissa, ja se oli viime viikolla Helsingin kirjastojen varatuin tietokirja. Tekijä on 32-vuotias. Mitä tuollainen vekara voi mistään tietää?


Kaikenlainen skeptisyys on turhaa: tämä on loistava tietokirja, parhaita koskaan lukemiani. Mistä sellaisen tietää?

Hyvässä tietokirjassa on punainen lanka, yksi ajatus, jota keritään auki ja analysoidaan, kuljetaan kohti päämäärää. Erinomaisessa tuo tehdään niin, että lukija viihtyy, ja viihtyminen saavutetaan ainakin niin, että kerrotaan paljon mielenkiintoisia tarinoita. Tarinoita, joita lukiessa huomaa, että tekijä on nähnyt paljon vaivaa niiden eteen - vaivannäön tunnistamisestahan laatu useimmiten syntyy. Ja kaikkein parhaissa itse lukukokemus ei vaadi minkäännäköistä vaivannäköä, vaan kirjan toivoisi aina vain jatkuvan ja jatkuvan.

Tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi Jared Diamond ja Yuval Noah Harari, ja meillä Suomessa Esko Valtaoja. Bregmanin teoksen loistavuuden viimeinen niitti on sen aihe, ihmisen hyvyyden etsintä. Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa? 

Bregmanin punainen lanka on, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia. Aluksi hän osoittaa, kuinka valtavan pitkä historia päinvastaisella ajatuksella on: tieteet, uskonnot ja arkiajattelu ovat kaikki toitottaneet sitä, kuinka itsekäs ja paha ihminen on pohjimmiltaan. Pinnalla saattaa olla ripaus hyvyyttä, mutta kun hiukan raaputtaa, totuus paljastuu. Hän aloittaa asettamalla Hobbesin ja Rousseaun vastakkain. 

Näin ei kuitenkaan ole, väittää Bregman. Ja hän marssittaa väitteensä pohjaksi valtavan määrän kiinnostavia tarinoita eri puolilta maapalloa, eri tieteenaloilta, tutkijankammioista, sanomalehdistä, haastatteluista. ”Tosielämän Kärpästen herra” on niistä yksi: kun kuusi poikaa oikeasti haaksirikkoutuu saarelle, heistä ei tulekaan eläimiä, jotka surmaavat toisensa, vaan he organisoituvat, voivat hyvin ja ennen kaikkea ovat hyviä toisilleen. 

Bregman kirjoittaa vankiloista, natseista, kouluista, hoivakodeista, New Yorkin väkivallasta, Stanfordin yliopiston kellarista ja vaikka mistä. Lennokkain lausein, uskottavin sanankääntein. Kun hän kirjan alkupuolella vetoaa ”uusimpaan tutkimukseen”, aloin hiukan taas epäillä tuota alussa mainitsemaani: mitä uutta tällaisesta aiheesta muka olisi saatavilla, luuleeko tämä poikanen että historia alkaa hänestä, 1988 syntyneestä? Whamin Last Christmaskin on häntä iäkkäämpi. 

No, ei luule. Mutta toinen maailmansota oli eräänlainen pahuuden kulminoituma, ja 1960-luvulla tehtiin paljon tutkimusta maailmansodan hirveyksien selvittämiseksi. Noissa tutkimuksissa huomattiin, että ihminen on tosiaankin pohjimmiltaan paha. Mutta noiden tutkimusten lähdemateriaali on kaiketi auennut nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, ja Bregman on käynyt näitä materiaaleja läpi, ja huomannut niiden olevan aivan vääristeltyjä ja tarkoitushakuisia. Teatteria suorastaan. Niiden varaan on kuitenkin rakentunut moderni ihmiskuva, kerrassaan vino. Bregman oikaisee sen, ja näyttää hyvyyden voiman.

Matkan varrella tulee valtavan mielenkiintoisia yksityiskohtia, esimerkiksi tällaisia:

Ihminen on ainoa eläin joka kykenee punastumaan. Ihmisen silmissä on valkoista, joten meidän on helpompi nähdä toistemme katse. Muilla eläimillä ei ole valkoista silmissään. Ja hän heittelee haastavia ajatuksia kuten että empatiaa on syytä vastustaa, tai että natseja ei saa lyödä. Ja sitten perustelee ne. Ja kulkee koko ajan määrätietoisesti eteenpäin, punainen lanka ei katoa vaikka tarinat kurkottelevat sinne sekä tänne. Tätä kirjaa on nautinto lukea. 

Ihan kaikkea en sentään osta vaikka olenkin häikäistynyt. Opettaja kun olen, koululaitoksen kohdalla menee yli. Kas kun Bregman ihastelee summerhilliläistä, ihmisen hyvyyteen ja vapauteen perustuvaa pedagogiikkaa. Nykymaailmassa vain valitettavasti on niin, että jos oppilaan tai opiskelijan antaa olla vapaasti, tämä liimautuu puhelimeensa. Ja silloin hyvyys on historiaa.  

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa

Suom. Mari Janatuinen

Atena



sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Alakuloinen tarhapöllö elämän arvokkuuden lähteillä

Kari Hotakaisen Tarinaa mainostetaan takakannessa: ”Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut.”

Kai se on ihan hyvä mainoslause, mutta jotain rajaa hei siellä kustantamossa. Hotakainen on kirjoittanut melkoisen tuotannon, eikä sitä sovi tuolla lailla vähätellä. 

Tarina on tuttua Hotakaista kaikin puolin: hauskaa, ajankohtaista, tarkkaa, punnittua, osuvaa, pisteliästä, älykästä ja komeasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta. 

Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä. Asuntoja ei riitä kaikille, ja asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat. 

Tuokin teksti oli takakannesta, kopioin sen tuohon koska siinä on alkuasetelma tiivistetty hyvin. Tästä asetelmasta Hotakainen lähtee sitten hienovireisesti hutkimaan kaikkea sitä mikä ajassamme on vinossa. Autioituva maaseutu, ammattien muuttuminen tarinallisiksi, päättäjien etäisyys kansasta, tubettajat ja muut somevaikuttajat. Tietenkin Hotakainen pilkkaa myös itseään, ”eräskin alakuloista tarhapöllöä muistuttava harvahiuksinen, lukijansa ja arvostelukykynsä menettänyt kirjailija otettiin koeajalle komediapaneeliin, josta hänet poistettiin kolmen jakson jälkeen, koska hän luki kaiken paperista eikä kyennyt minkäänlaiseen spontaaniin keskusteluun.”

Tietenkin Hotakainen kommentoi kirjailijan muuttuvaa asemaa: ”Perinteiset tarinat eivät pystyneet kilpailemaan tv-sarjojen kanssa. Liikkuvaa kuvaa oli helpompi ottaa vastaan. Lukeminen koettiin hankalaksi ja hitaaksi. - - Kirjailijoiden paikat ottivat ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Kirjailijoiksi alettiin kutsua kaikkia niitä, jotka kertoivat omasta elämästään. Omakohtaista pidettiin jostain syystä - jota kukaan ei osannut selittää - omaperäisenä.” Viimeksi mainitun ajatuksen kanssa olen juuri paininut lukiessani Tuomas Kyrön, Antti Holman ja Jussi Seppäsen uutuusteoksia tältä syksyltä.

Hotakainen siis suomii ja pelkää ihmiskunnan tyhmistymistä. Mutta siihen hän ei jää, ei ollenkaan. Yhden kerrostalon asukkaiden tarinat tulevat kerrottua, ja niistä näkyy kuinka moniulotteisia me kaikki olemme, ja kuinka arvokkaita sellaisina. Lämmin ja humaani perusvire tekstissä on koko ajan, niin kuin Hotakaisella on tavannut olla. Näiden elämäntarinoiden kautta päästään erinomaisen syvällisiin mietteisiin siitä, millaisista aineksista kenties rakentuu hyvä tai arvokas elämä.

Presidentistä kertovat jutut olisin karsinut kirjasta pois. Se, että poliitikot eivät sano mitään kun suunsa avaavat, ei ole kovin omaperäinen tai hauska läppä. 

Kari Hotakainen: Tarina

Siltala


torstai 3. syyskuuta 2020

Autofiktio ja hyvyys

Kirjoittaminen on itsensä ikuistamista, maailmankaikkeuteen heitetty toive siitä että joku muistaisi sitten kun kirjoittajaa ei enää ole. 

Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että autofiktio eli omasta elämästä kirjoittaminen on muodikasta. Autofiktio on muodikasta myös siksi, ettei kukaan pääse syyttämään kulttuurisesta omimisesta.

Niinpä saamme nyt kokea ennen näkemättömän autofiktion vyöryn. Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) (tämä minulla on vielä kesken), ja Jussi Seppäsen Jussi Seppänen ovat kirjoja, joissa kirjailija kirjoittaa itsestään. Ties kuinka monta näitä on vielä tuloillaan. 

Autofiktiota on myös helppo kritisoida. Kirjailijan vaivannäkö on siinä minimissään, eihän hahmoja tarvitse erikseen keksiä, ja tarinatkin ovat jo valmiina, sen kuin vain lätkii niitä peräkkäin. Vaikka tämä ei ole ihan koko totuus, on siinä totuuden siemen. Jos taideteoksen kriteerinä pitää koheesiota, sisäistä yhtenäisyyttä, ei sellaista oikein näistä kirjoista löydä. Ehkä ne eivät edes yritä olla taideteoksia. 

Näitä kirjoja yhdistää myös häpeän korostaminen, joka liittyy itsekorostuksen välttämiseen, joka on autofiktion olemassaolon perusta. Seppäsen pelastaa hänen credonsa, jonka hän sanoo ääneen sivulla 109: ”Tärkeää on hyvyys ennen kuolemaa.” Ja lisäksi hän manifestoi saman lähes joka sivulla tässä kirjassa, ja se on hienoa. Samaa ilon ja hyvyyden sanomaa Seppänen on korostanut haastatteluissaankin, ja sellaista maailmassa sopii kyllä olla. 

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

WSOY


keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Musiikkia, musiikkia - ja paljon muutakin

Olen aiemmin kirjoittanut, että suomalaisista kirjailijoista vain Juha Itkonen osaa kirjoittaa musiikista virheettömästi. Olin väärässä, Kjell Westö osaa ehdottomasti myös.


Tritonuksessa musiikkia on paljon, aivan läkähdyttävä määrä. Mutta mielenkiintoisesti sijoitettuna ja ilmiselvyyksiä välttäen: kirjaa lukiessa tuli moneen kertaan vaihdettua e-kirjasta YouTubeen kurkistamaan, millainen tuo ja tuo teos taas olikaan. Ja mikä parasta, musiikkia on monista eri genreistä.

Menestynyt kapellimestari Brander rakennuttaa Turun saaristoon valtavan, kirkkomaisen huvilan, ja hän tutustuu naapurissa asuvaan Lindelliin, joka on psykologi ja harrastelijamuusikko. Viisikymppisten miesten välille syntyy ystävyys, ja saaristokylän tapahtumien lomassa keritään auki kummankin menneisyyttä. Yhdistäviä kipupisteitä löytyy: vaikeudet kommunikoida jälkikasvun kanssa, hiipuvat uranäkymät, hankaluudet naissuhteissa, vanheneminen. Musiikki yhdistää, ja kumpikin jaksaa kiinnostua toisen näkemyksistä. Miesten ilot ja huolet ovat yleispätevää laatua, joten kosketuspinta lukijaan löytyy helposti. 

Kirjan alussa ei nähdä mitään erityisen suurta konfliktia, joka vaatisi kääntelemään sivuja. Konfliktina on lähinnä se, kuinka rikas ja kuuluisa tulokas sopeutuu elämään tavallisten pikkupaikkakuntalaisten kanssa. Juonen sijaan Tritonuksen pääosassa onkin musiikin lisäksi tunnelma, eikä sitä voi kutsua kovin valoisaksi. Surua ja haikeutta on ilmassa paljon, mutta Westö kirjoittaa kaikesta lämpimin kirjaimin.

Erikoinen ratkaisu on nimetä saaristopaikkakunnat keksityillä nimillä. Luin juuri Westön ja Itkosen kirjeenvaihtokirjan 7 + 7, josta käy ilmi, että Westöllä on mökki Nauvossa. Niinpä paikat oli helppo muuntaa mielessä kartalle: Olavus on Turku, Ravainen on Nauvo ja niin edespäin. Muut paikkakunnat kuten Mikkeli tai Helsinki ovat kirjassa omilla nimillään, enkä aivan ymmärrä mitä ratkaisulla haetaan saati saavutetaan. 

Toinen asia, joka laittoi miettimään, on sivuaiheiden paljous: koronapandemia on mukana (sen suhteen Westö on optimistinen, kirja sijoittuu ensi talveen ja kevääseen ja kesään, ja pandemia on kokolailla hävinnyt kirjan arjesta), ja muita uhkia riittää terrorismista punkkeihin. Tuntuu kuin Westö ei luottaisi ihmissuhteiden ja musiikin riittävän, pienempi olisi mielestäni ollut parempi.

Kjell Westö: Tritonus

Suom. Laura Beck

Otava


sunnuntai 23. elokuuta 2020

Mistä kaikesta voisi pitää

Mielensäpahoittajia luen mielelläni. Tuomas Kyrön muu tuotanto ei kuitenkaan ole aina saanut varauksetonta hihkuntaa aikaan. 

Kyrön tuorein teos, Kirjoituskonevaras etenee sujuvasti, kyllä kokenut kirjoittaja saa tekstin soljumaan. Kyrö kirjoittaa: ”Olen vältellyt suoraa omaelämäkerrallisuutta ja mieluummin ujuttanut omat kokemukseni romaanihenkilöille.” Sillä tavoin hyvää proosaa tehdään. Tässä on toisin, tässä mennään suoran omaelämäkerrallisuuden keinoin. 

Siksi teoksen kaunokirjalliset ansiot ovat melko vähäiset: Kyrö kirjoittaa sekalaisia havaintojaan elämästä, politiikasta, matkoistaan, kouluajoistaan. Kokonaisuus on sitten näiden sekalaisten osien summa. Ehkä tämä on sitä muodikasta autofiktiota, vaikka mitään varsinaista fiktiota tässä ei olekaan. Autoa vain. Ihan mielenkiintoista, mutta ei sen kummempaa. 

Lukemisen keveyteen on selvästi pyritty ja siinä onnistuttu, mutta pitääkö sitä näin alleviivata, että lukujen välissä on isoja valokuvia ja tekstin keskellä nostoja niin kuin lehtijutuissa nykyään on tapana? On kevyttä, on, uskotaan. 

Kirjaa voi silti suositella, koska siinä on hauskoja juttuja ja oivaltavia tiivistyksiä. ”Ihminen on se mistä hän pitää, mutta hän ei tiedä, mistä kaikesta voisi pitää.”

Erikoista on ettei Kyrö juurikaan käsittele kirjansa nimen kirjallista merkitystä: sitä, miten kirjoittaminen on aina jonkinsorttista varastamista. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

WSOY



sunnuntai 16. elokuuta 2020

Kinnusen uusin

Tommi Kinnunen tunnetaan huikean taitavana kirjoittajana, erityisesti menneiden aikojen pienten ja vähäosaisten ihmisten kuvia hän on piirtänyt kolmessa aiemmassa romaanissaan. 

Ei kertonut katuvansa jatkaa samaa linjaa, ja tuo myös uutta Kinnusen kirjailijuuteen. Kirjan aihe on lähellä Kauko Röyhkän Maan korvessa kulkevi -romaania: kummassakin tavalliset ihmiset kulkevat toisen maailmansodan aikaisessa Lapissa. Röyhkän teos sijoittuu vuoteen 1944, Kinnunen pistää vuodella paremmaksi. 

 Viisi naista kävelee keväällä 1945 Norjasta käsivarren kautta poltetun Lapin läpi. Kotiin he ovat kaikki matkalla, päähenkilö Irenen määränpäänä on Kuusamo. Aluksi ollaan hetki saksalaisten leirissä Pohjois-Norjassa, ja sieltä sitten alkaa "vaellusromaani", niin kuin kirjan nimiölehdellä kerrotaan. Muoto toimii hienosti, ovathan monet klassikot vaellusromaaneja, vaikkapa Lolita, jota ei ensimmäisenä sellaiseksi miellettäne. 

Matkan varrella naiset kohtaavat monenlaisia ongelmia, nälkää ja kylmyyttä ja epäystävällisyyttä, ja siitä Kinnunen fokusoi hienosti ihmisen mieleen. Ongelmista suurin ei ole sota vaan se, millaisiksi sota on naiset muuttanut. Paljaaksi ajellut päät paljastavat heidät "saksalaisten huoriksi", vaikka heillä on ollut ihan oikeat ja kunnialliset toimenkuvat aikaisemman asevelimaan palveluksessa. Saksalaiset ovat hävinneet sodan ja polttaneet Lapin, ja samalla naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi. Millaiseen elämään he voivat palata, voivatko lainkaan palata? Osaako kukaan enää elää normaalia elämää? Raskaan matkan aikana alkaa tuntua, että perille pääseminen saattaa olla vielä pahempaa kuin matkan kurjuudet. 

Ristiriitaisista asetelmista ja mietteistä syntyy komea kuva pienistä ihmisistä suurten mullistusten kynsissä, ja millaisella kielellä! 

Uutta ja erilaista aiempiin Kinnusen romaaneihin on rikas luonnon kuvaus, tässä kirjassa ollaan sillanpääläisen maalauksellisissa tunnelmissa todella usein. Maisema on tietenkin eri kuin Sillanpäällä, mutta kieli on huikeaa. "Aili ei enää tehnyt eroa itsensä ja metsän välillä, vaan kaikki oli samaa sykkivää elämää. Hän eli pienten havunneulasten kärjissä ja puolukanvarsien lehdissä. Hänen hengityksensä humisi honkien latvustoissa ja sydän hakkasi tikkana lahokannosta toukkia." Tai: "Purojen solina sekä sammalten tuoksu kulkivat hänen lävitseen. Hän kuunteli heitä seuraavien kuukkeleiden huutoja ja tarkkaili metsän kasvien hajuja, tunsi kasvoillaan ilman virtauksen ja erotti suljettujen luomiensa läpi puiden varjot. Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa."

Aiemmat romaaninsa Kinnunen on nimennyt niin, että ne on helppo muistaa ja erottaa kaikista muista maailman nimistä: Neljäntienristeys, Lopotti, Pintti. Tätä nimeä en oppinut muistamaan ennen kuin sain kirjan päätökseen. On se hieno ja osuva nimi, mutta veikkaan että moni tulee kävelemään kirjakauppaan muistamatta sitä. Eiköhän se sieltä löydy ihan vaan "Kinnusen uusin" -nimelläkin. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Wsoy

torstai 13. elokuuta 2020

Kirjeitä kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja politiikasta

Nyt olen parin kuukauden ajan ollut Suomalainen Plus -palvelun asiakas, ja tyytyväinen sellainen. Tätäkään kirjaa en olisi muuten ehkä tullut lukeneeksi. 

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat minulle ensisijaisesti ne kirjailijat, joiden kirjoissa musiikkiasiat ovat kohdallaan. Muiden kirjoissa yleensä eivät. Vaikka väärät faktat eivät kaada mitään tekstiä, oman alan virheet ärsyttävät vaikka kuinka yrittäisi leppoistaa suhtautumistaan.

7 +7 ei kuitenkaan kerro musiikista kovinkaan paljon. Kirjoittamisesta enemmän, ja monesta muusta asiasta. Itkonen ja Westö lähettelevät kirjeitä toisilleen verkkaisessa tahdissa, ja puolentoista vuoden kirjeenvaihdon tulos on tässä. 

Kirjan mielenkiintoisimpia aiheita minulle ovat ne, jotka sivuavat romaanien syntyä ja reseptiota. Myös autofiktion olemusta pohditaan, Knausgårdin vaikutusta kaikkeen kirjoittamiseen. Paljon pohditaan ilmastonmuutosta, lentämistä, perhettä, lapsia, vanhempia, vanhenemista. Siis ajan kulumista, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kirja kantaa hyvin mittansa verran. Ainoastaan ne kohdat, joissa politiikka on ykkösaiheena, eivät sytytä minua. Syykin on selvä: politiikkakeskustelut ovat usein mallia "tarttis tehdä jotain" - paljon mielenkiintoisempaa on lukea siitä, mitä on oikeasti tehty kuin mitä ehkä pitäisi tehdä. Siksihän nämä herrat ovat tekijöiksi valitut, että he ovat saaneet aikaan jotain: hienoa kirjallisuutta. 

Juha Itkonen ja Kjell Westö: 7 +7. Levottoman ajan kirjeitä

Otava

torstai 30. heinäkuuta 2020

Koronakevään opiskelu sujui Hararin hengessä

Puolitoista vuotta sitten luin Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan sillä ajatuksella, että muutakin hänen tuotantoaan olisi hyvä lueskella. Kesälomalukemistoksi valikoitui nyt 21 oppituntia maailman tilasta.


Kirja starttaa teknologian näkymistä. Harari pohdiskelee bio- ja informaatioteknologioiden näkymiä ja uhkia: niiden yhteen sulautuminen "tuo eteemme suurimmat haasteet, joita ihmiskunta on koskaan kohdannut". Mielenkiintoisia juttuja riittää, kuten vaikka se, kuinka Googlen AlphaZero-ohjelma voitti vuoden 2016 shakin maailmanmestarin, Stockfish 8 -ohjelman. AlphaZeron tekoäly oppi shakin vain neljässä tunnissa, aivan alusta korkeimmalle huipulle. Shakissa luovuus on nykyisin tietokoneiden, ei ihmisten tavaramerkki. Mutta koska tietoisuus ja älykkyys ovat eri asioita, koneiden ylivoimaisuus ei ole niin pelottavaa kuin monet ovat hahmotelleet.

Nimensä mukaisesti kirja etenee sitten askel askeleelta eteenpäin, ja rakenne toimii. 

Paitsi ettei ihan toimi. Puolenvälin jälkeen päätin lopettaa lukemisen mutta jatkoin kuitenkin. Lopetin taas, ja jatkoin taas. Onneksi olin sinnikäs, sillä vaikka välillä teksti menettää kiinnostavuutensa, parhaat paukut on säästetty loppuun. Siellä päästään pitkälle, aina elämän tarkoitukseen asti. Jos etsit lopullista vastausta tuohon kysymykseen, et sitä tästä löydä, mutta hyvää pohdintaa kyllä.

Hararin mukaan tieteisfiktio on 2000-luvun tärkein taiteenlaji. Sen suurin pahe on kuitenkin se, että se sekoittaa liian usein toisiinsa älyn ja tietoisuuden, joten elokuvissa ja kirjoissa ollaan turhan huolissaan mahdollisesta robottien ja ihmisten välisestä sodasta, kun meidän tulisi pelätä konfliktia algoritmien pönkittämän pienen yli-inhimillisen eliitin ja suuren valtansa menettäneen Homo sapiens -alaluokan välillä.

Tästä kirjasta löytyy myös Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestys -kirjan ydinajatus: kouluissa pitäisi jättää faktojen ja teknisten taitojen opiskelu vähemmälle ja opettaa sen sijaan kykyjä käsitellä muutoksia, oppia uusia asioita ja säilyttää henkinen tasapaino uusissa tilanteissa. Se on hyvä ajatus, tosin idean konkretisoimisessa on vielä viilaamisen varaa. Tai oikeastaan jos tarkemmin ajattelee, tämän koronakevään opiskeluhan on ollut juuri tätä, kaikilla kouluasteilla. Siitä on selvitty kuka mitenkin, mutta onpahan ainakin tullut opiskeltua näiden tulevaisuusajattelijoiden luonnostelemien ajatusten mukaan.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta
Suom. Jaana Iso-Markku
Bazar

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Työ ja rakkaus

Robert Seethaler on takakansitekstissä ”saksankielisen kirjallisuuden kestotähti”, ja Kokonainen elämä oli kuulemma ilmestyessään Saksan myydyin kirja. Minulle kirjailija on uusi tuttavuus.


Kokonainen elämä on pienoisromaani, mutta siihen mahtuu se, mitä nimi lupaa. Andreas Egger saapuu syrjäiseen laaksoon noin nelivuotiaana ja kuolee samaisessa laaksossa mökissään 79-vuotiaana. Noiden tapahtumien väliin mahtuu melkein koko 1900-luku. Maatalousyhteiskunnasta siirrytään sodan kautta nykyaikaan, mutta Eggerin elämässä kaikki on pientä ja yksinäistä.

Egger asustaa köyhissä oloissa mökissään, tyytyy vähään. Hän ei rietastele tai juopottele. Hän on suurikokoinen ja taitava käsistään, ja työ täyttää hänen päivänsä. Mutta elämän lopulla työ näyttää siltä kuin sitä olisi tehty vain yksi kausi, yksi vuodenkierto. Niin samanlaisia ovat vuodet olleet. Yksinkertaisia ovat myös Seethalerin lauseet, koruttomia ja nopeasti eteneviä, silti levollinen tunnelma on päällimmäisenä.

Kaikkea yksinkertaisuutta vasten piirtyy suurimpana rakkaus. Marie saapuu kylään majatalon apulaiseksi ja Egger ihastuu häneen. Egger ei oikein tiedä kuinka kosiohommat hoituvat, mutta lopulta työkavereiden avulla kosinnasta muodostuu leimahtavan upea, ihokarvoja nostattava kokemus. Elämä aukeaa kukoistukseen Marien kanssa, mutta jo pian lumivyöry vie Marien.

Egger hyväksyy yksinäisen osansa eikä pelkää kuolemaa. Seethaler näyttää, että elämä koostuu pienistä asioista ja kun ne hyväksyy, voi elää ja kuolla onnellisena. Ja jos vielä kohtaa rakkauden, elämä on niin hyvää kuin se olla voi.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä
Suom. Raimo Salminen
Aula & co

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Loirin tarinassa on särmää

Loiri. on Jari Tervon suurelämäkerta Suomen tunnetuimmasta viihdetaiteilijasta Vesa-Matti Loirista. Äskeinen lausekin on tarpeeton, koska kaikki tietävät jo kaiken. Sitäkään on turha sanoa, että Jari Tervon kynä kulkee komeasti.


Kirja on tosi muhkea, koska siihen on mahdutettu kaikki lapsuudesta lähtien, ja kauempaakin. Myös lukuisat kollegat ja ystävät saavat seikkaperäiset esittelynsä, mikä on ihan okei. Minä hypin ne yli, ja sama oikeus on jokaisella lukijalla. Siksi niistä on turha motkottaa.

Mutta vaikka kaikki ei ole aina kiinnostavaa, todella moni asia on. Loirilla juttuja riittää, onhan hän elänyt niin pitkään ja etenkin niin lujaa ja niin monilla erilaisilla urilla. Turhapurojen ja Leino-tulkintojen lisäksi pitää muistaa biljardi, jalkapallo, joululaulut ja vaikka mitkä.

Ja naiset ja viina, niistä syntyy aina mielenkiintoisia juttuja, enkä yritä olla ironinen. Kokeile lukea rinnakkain Antti Tuurin mitä tahansa omaelämäkerrallista kirjaa ja tätä, niin huomaat mitä tarkoitan. Loiri on tehnyt paljon myös aivan pöljiä asioita, ja vaikka ne eivät olisi ihan tottakaan, niistä syntyy hyvää tarinaa. Niin kuin vaikka se, jossa Loiri tulee Tulholmasta vähillä unilla ja puolikuntoisena muutenkin suoraan isoon nyrkkeilymatsiin Helsinkiin. Ei katsojaksi vaan ottelemaan.

Jari Tervo: Loiri.
Otava

torstai 16. heinäkuuta 2020

Ohjeita ja ahdistusta

Silloin tällöin onnellinen on kahden kirjailijan, isän ja pojan, kirjeenvaihtoa kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä peloista ja ahdistuksista.


Kirjeenvaihto on mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kahdesta syystä. Poika, Antti Rönkä, on kirjoittamassa esikoisromaaniaan koulukiusaamisesta, ja saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen. Sen myötä pelot ja ahdistukset lievenevät niin, että hän voi sanoa olevansa silloin tällöin onnellinen. Toinen syy ovat isän, Petri Tammisen, oivat ohjeet kirjoittaville. Hänellä on niistä aika hyvä näkemys, onhan hän vetänyt lukuisia kirjoituskursseja.

En listaa noita ohjeita tähän, ne kannattaa lukea itse.

Jossain puolenvälin jälkeen alkaa tuntua siltä, että ahdistuksien suohon upotaan liikaa. Kirjoittajat huomaavat sen itsekin: ”Minusta tuntuu, että näissä kirjeissä pelätään ja valitetaan aika paljon. Pitäisikö välillä puhua jostain muusta?” Varsinkin kun kummallakaan ei ole mitään oikeata syytä ahdistukseen, meillä jokaisella on pelkomme eikä niitä tarvitse tällä lailla julkisesti huutaa, tässä mitassa ainakaan. Onneksi sitä jotain muuta on kirjassa myös paljon.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Gummerus

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Mikä elämässä on olennaista?

Miten eläisit, jos tietäisit kuolinpäiväsi? Näin Piia Leinon Yliajan takakansi kysyy, ja sehän on mielenkiintoinen kysymys. Lukemiseen pakottava suorastaan.


Vuonna 2030 Suomeen on tullut lakipykälä, jonka mukaan kansalaisuus päättyy henkilön täyttäessä 75 vuotta. 75 vuotta täyttäneen omaisuus takavarikoidaan valtiolle ja luovutetaan hänen perillisilleen kuoleman jälkeen. Jos henkilö täyttää 76 vuotta, omaisuus siirtyy pysyvästi valtiolle. Niinpä kunnon kansalainen tekee kunniallisen exituksen 75-vuotiaana, jotta järjestys säilyy.

Leinon dystopia iskee suurimpien yhteiskunnallisten ongelmiemme, huoltosuhteen ja ilmastonmuutoksen, ytimeen. Siksi se on erinomaisen mielenkiintoista luettavaa. Jos rahaa ei ole tarpeeksi kaikille, onhan viisaampaa priorisoida tasapuolisesti ja hallitusti kuin antaa satunnaisuuksien päättää kuka saa hoitoa ja kenen asiat ovat hyvin. Mutta suuri kysymys kuuluukin, voiko rahalle antaa näin suurta painoarvoa. Kuinka suuren painoarvon raha voi saada?

Yhteiskunnallisia kysymyksiä kiinnostavampia ovat kuitenkin yksilöiden kysymykset, ja siksi Leino fokusoi kirjan tapahtumat yhteen henkilöön. Annastiina Kankaanrinta on ollut ministerinä laatimassa Lex 75:ttä ja nyt, vuonna 2052 hän valmistelee omaa exitustaan. Kun lähdön hetki on käsillä, hän jänistää ja pakenee metsään, vailla kansalaisoikeuksia. Kun lain suunnittelija itse ei lakia noudata, nousee kansan viha ja katkeruus.

Leino käy luomansa tulevaisuuskuvan läpi seikkaperäisesti, hän tiristää kysymyksistä kaiken irti taitavasti. Juoni noudattelee klassisia kerrontakaavioita, joissa ongelmat kasaantuvat yhä suuremmiksi, mutta ennalta-arvattava se ei missään kohdin ole. Se on vain hyvin rakennettu.

Juonikuviossa on pieni epäuskottavuuden siemen: miksi kukaan suostuisi exitukseen vain perinnön säilymisen vuoksi? Sitä, miten kaikin eri tavoin lakia voitaisiin kiertää (esimerkiksi lahjoittamalla omaisuus pois jo etukäteen), ei romaanissa kovin paljon käsitellä. Mutkien suoristaminen on kuitenkin viisas valinta, suoraviivaista juonta ilman liikoja selittelyjä on paljon miellyttävämpi lukea kuin spekulaatioita, joita väistämättä muuten seuraisi.

Tärkeintä on kuitenkin löytää se, mikä elämässä on olennaisinta. Vastauksiakin tulee: pienet asiat, lapset, luonto, ystävät, arki. Työ ei niinkään. Vastaukset eivät ehkä yllätä, mutta terveellistä niitä on joka tapauksessa pysähtyä pohtimaan aina silloin tällöin, vetävän juonen äärellä erityisesti.

Piia Leino: Yliaika
S&S

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Ramones ja Alban Berg

Pekka Seppäsen Nyman ilmestyi pari vuotta sitten.
Luin arvosteluja ja kiinnostuin kirjasta.
Unohdin koko homman.
Elisa Kirja antoi minulle synttärilahjaksi kirjan.
Se on Nyman.
Se on hyvä.


Kirjan idea on hauska. Kekkonen ei kuollutkaan, vaan muutti Nyman-nimisenä New Yorkiin, koska Suomessa ei sillä naamalla pysty tuntemattomana elämään. Minähenkilön nimi on Pekka Seppänen, ja hän törmää Kekkoseen sattumalta tämän hautajaisissa, jossa Seppänen on laulamassa YL:n riveissä. Erikoinen suhde jatkuu vuosikymmeniä. Kekkonen tarvitsee haamukirjoittajaa, Seppästä kiinnostaa tämä kummallinen mies, joka kerää tölkkejä puistoista ja riisuu jengiläisiä aseista.

Se, että kirjan idea on hauska, ei tarkoita että kirja olisi hauska. Nymanissa käydään läpi 1970-luvun politiikkaa ja Seppäsen nuoruusvuosia, ilmeisen omaelämäkerrallisin menoin. Tasoja on kolme: Kekkosen kirjeet, Seppäsen nuoruusmuistot ja nykypäivän kohtaamiset. Enimmäkseen ne eivät naurata, ankeaahan kaikki 70-luvulla oli, ja syynä oli joko Neuvostoliitto tai muistelijan epävarmat nuoruusvuodet. 60-luvulla syntyneelle niin kuin minä Nyman tarjoaa kuitenkin kiinnostavia juttuja ja ajankuvaa.

Seppänen on ollut Talouselämän päätoimittaja, ja harrastelijamuusikkona hän on toiminut sekä kevyen että klassisen musiikin parissa. Ja nämä hän on suoraan siirtänyt romaaninsa aineksiksi. Seppänen kirjoittaa musiikista poikkeuksellisen asiantuntevasti, ja selvää on, että jos sama ihminen haltioituu sekä Ramonesista että Alban Bergistä, hänen täytyy olla hyvä ihminen.

Ja sen verran liikuttava Nyman oli, että minä liikahdin Kekkosen haudalle, en ole siellä ennen käynyt.


Pekka Seppänen: Nyman
Otava

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Miksi elämäntaito-oppaita luetaan

Kierrän yleensä kaikenlaiset elämäntaito-oppaat kaukaa. Luin Elizabeth Gilbertin Big Magicin, koska sitä minulle suositeltiin ja olen kiltti ihminen.


Big Magicin ydinsanoma on sanottu sen alaotsikossa: kirja pyrkii rohkaisemaan luovaan elämään. Se voi tarkoittaa taiteen tai viihteen luomista, mutta myös ylipäätään rohkeampia elämänvalintoja, uuden harrastuksen aloittamista tai sen sellaista.

En tunne nyt kirjan luettuani viisastuneeni yhtään, mutta muistan taas miksi näitä luetaan. Lukemiseen menee monta tuntia, eikä ole yhtään huono asia pysähtyä miettimään omaa elämäänsä muutamaksi tunniksi silloin tällöin. Lopputuloksena voi olla rohkeus käyttää aikansa jatkossa muuhun kuin elämäntaito-oppaiden lukemiseen, ja sekin kaiketi sopii Gilbertin ajatuksiin.

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti
Suom. Kersti Juva
Gummerus

torstai 25. kesäkuuta 2020

Kokeneen kirjoittajan kokemuksia

Olen lukenut muutamia Antti Tuurin kirjoja viime vuosina, ja erityisesti Ikitie teki lähtemättömän vaikutuksen.


Kuinka kirjoitan romaanin ei ole kirjoitusopas, vaan siinä Tuuri kertoilee omien teostensa ideoiden synnystä ja taustatöistä ja itse kirjoitusprosessistakin. Tuuri kierrättää tekstiään, samoja juttuja on ollut jo ainakin Ameriikan raitilla -kirjassa.

Mutta ei se mitään, Tuurin jutut ovat mielenkiintoisia. Hän on tehnyt pitkiä matkoja romaaniensa tapahtumapaikoille ja kahlannut paikallisia kirjastoja ympäri maailmaa. Pitkään kirjalliseen uraan mahtuu tapahtumia ja sattumuksia, niistä on kiva lukea. Tuuri kirjoittaa myös lapsuuden kokemuksistaan, siitä kuinka heräsi kirjallisuuteen. Tai siitä, mikä romaani hänen mielestään on. Ideat tulevat usein vastaan sattumalta, tai sitten vanhat ideat poikivat uusia, Tuurillahan monet kirjat liittyvät toisiinsa.

Olennaisin huomio löytyy Hannu Mäkelän antamasta palautteesta Tuurin ensimmäiseen käsikirjoitukseen: romaanissa tulee olla "lukemiseen pakottava näkemys, hahmo". Tätä Tuuri sitten alkoi jahdata, onnistuneesti. Ernest Hemingwaylta tulee vaatimus yksinkertaisista ja tosista lauseista, sellaisista hyvä kirjallisuus syntyy. Samaa ideaa ovat myös esimerkiksi Veijo Meri ja Petri Tamminen tähdentäneet.

Muita käyttökelpoisia ohjeita tulee myös, esimerkiksi repliikeistä. "Kirjoitettu repliikki ei saa näyttää kirjoitetulta, mutta ei se myöskään saa olla sanotun repliikin kopio. Se on jotain siltä väliltä, ja sillä täytyy aina olla jokin tarinaa eteenpäin vievä merkitys." Siihen kun vielä lisää Claes Anderssonin huomion, niin dialogin kirjoittamiseen on jo aika hyvät eväät: "Dialogin jännite syntyy ihmisten välisestä valtataistelusta. Suhde on alituisesti määritettävä uudestaan. Dialogissa joko kielletään toisen käsitys omasta asemastaan tai se vahvistetaan." (Claes Andersson: Luova mieli. Kirjapaja 2002)

Siitä sitten vaan kirjoittamaan.

Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin
Art House

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Yksityisestä yleiseen, pienestä suureen

Suomalainen Plus -sähkökirjasovellus lähetti tutustumistarjouksensa erinomaiseen kohtaan: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen on kirjastoissa hillittömän pitkän jonon takana ja BookBeatissa vain äänikirjana. Tällaiseen tekstiin äänikirja sopii mielestäni erittäin huonosti, joten Suomalaisen sovellus pääsi heti käyttöön.




Ensimmäinen nainen oli viime syksyn Finlandia-ehdokkaana. "Tarina on kerrottu uskottavasti, herkästi ja kauniilla kielellä", perusteli valintalautakunta. Oikeata kaunokirjallisuutta siis, kunnianhimoista ja kiinnostavaa.

Kirja kertoo Sylvi Kekkosesta, naisesta ja kirjailijasta järkälemäisen presidentin rinnalla ja varjossa. Pinnalla ei tapahdu juuri mitään: Sylvi ajaa Minillään elokuussa 1966 Tamminiemestä kesämökille Katermaan, saunoo, ui, nukkuu, kävelee, aikoo polttaa päiväkirjansa. Palaa muutaman päivän jälkeen takaisin Tamminiemeen.

Pinnan alla Sylvi pohtii elämäänsä, tekemiään valintoja ja niiden merkitystä. Naiseutta, väheksymistä, vanhemmuutta, omaa kirjailijuuttaan, jaksamistaan. Yksinäisten ajatusten peilinä toimii paria kuukautta aiemmin menehtynyt ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio. Ulkopuolelta Sylviä katsoo toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall.

Venhon teoksessa on kaikki kohdallaan: kieli on huikean kaunista ja vivahteikasta, ja yksityisestä noustaan yleiseen. Sylvin pohdinnat koskettavat ketä tahansa lukijaa ja laittavat lukijan tekemään samaa kuin Sylvi: pohtimaan, millaisia valintoja ihmiselämään mahtuu, ja miltä vanheneminen voi tuntua. Tekstissä kaikki pysyy hienosti pienenä ja fokusoituna: vaikka asiat ovat suuria, ne esitetään pienen kautta, tiiviinä, harhailematta, rönsyt karsien. Ajankuva on huolellista ja sopivan niukasti annosteltua.

Tekstissä on myös yksi postmoderni silmänisku lukijalle: kun lukijalle esitetään ote Marja-Liisa Vartion kirjoittamasta arviosta Sylvi Kekkosen kirjasta, esitellään itse asiassa Ensimmäinen nainen:
"Tässä teoksessa ei ole kysymys mistään tavanomaisista elämäkerrallisista tapahtumista, niin sanottua juonta siinä ei ole. Sen sijaan siinä tapahtuu jotain paljon merkittävämpää ja arvokkaampaa: tapahtuu se mikä sanoille tapahtuu, kun ne muuttuvat runoudeksi."

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Opettajantyön haasteet

Frank McCourt nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Seitsemännen portaan enkeli. Uskon lukeneeni sen parikymmentä vuotta sitten, mutta koska blogia en vielä silloin kirjoittanut, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia kumota tai vahvistaa uskoani.


Seitsemännen portaan enkeli kertoi kirjailijan rutiköyhästä lapsuudesta. Amerikan ihmemaassa on suoraa jatkoa: tarina alkaa siitä, kun 19-vuotias Frank saapuu vuonna 1949 New Yorkiin, jossa hän on syntynyt mutta muuttanut Irlantiin lapsena.

Alku on toivoa täynnä, mutta tietenkin hankala. Elokuvateatterissa ei saa syödä, tyttöjä huonohampainen ja -silmäinen nuorukainen ei kiinnosta, ja tarjolla on vain toinen toistaan huonompia töitä. Frank päätyy kuitenkin naimisiin ja luovan kirjallisuuden opettajaksi Manhattanille Stuyvesant High Schooliin.

Kirja on erinomainen. Sen teksti vetää hienosti, ja rytmitys on kohdallaan, enimmäkseen tarinoita ja sattumuksia viedään eteenpäin nopeasti, mutta välillä pysähdytään ihan pienten asioiden ääreen. Juhani Lindholmin suomennos on mainio. Kuvaus opettajantyön haasteista väistelee taiten kliseet, joihin tuossa kohdin olisi ollut helppo sortua. Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin miljöö, Manhattan on jokaiselle tuttu ainakin jollain lailla. Ja koska itse kävelin noita samoja katuja tasan vuosi sitten, kirja eteni käsissäni harvinaisen joutuisasti.

Kirja päättyy McCourtin vanhempien kuolemaan. Wikipedia kertoo, että McCourt ehti kirjoittaa kolmannenkin kirjan Liitupölyä. Ehkäpä sekin kannattaisi lukea.

Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa
Suom. Juhani Lindholm
Suuri Suomalainen Kirjakerho

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Romantiikkaa 2000-luvulla

Sömnön takakannessa lainataa Suomen Kuvalehden kritiikkiä, jossa Heikki Kännöä luonnehditaan "täysin omalaatuiseksi kertojaksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa".


Se on ytimekkäästi sanottu. Suuri osa suomalaisesta nykykirjallisuudesta on realistista, se kertoo tavallisista ihmisistä, arkisista asioista, pienistä sattumuksista. Sellaisia minäkin enimmäkseen tykkään lukea, ja koska olemme tavallisia ihmisiä, ei ole mikään ihme että suuri osa kirjallisuudesta on sellaista kuin se on.

Mutta Kännö on ihan toista maata. Hänen kerrontansa on äärimmäisen vuolasta ja runsasta, kuin Mahlerin sinfonia. Ei lauseiden tasolla ollenkaan, mutta tarinoiden. Kun uusi luku alkaa, hypätään yleensä uuteen aikaan ja paikkaan, ja monesti myös uusiin ihmisiin. Ollaan Ruotsin saaristossa, Wienissä, Afrikassa ja ties missä. Natseja paetaan, istutaan kalliolla, pohditaan taiteen olemusta. Unenomaiset jaksot ovat tavallisia, mystiikka ja myytit tärkeä osa tarinaa.

Luin kirjaa pitkään, ja jossain kohtaa pelkäsin pudonneeni kyydistä: en muistanut enää, mitä kaikkea olikaan tapahtunut. Mutta sitten päätin, etten välitä moisesta, ja kas, sehän toimi ihan hyvin. Kyllä se päälinja sieltä silti hahmottuu. Kaiken keskellä on Werner H. Berger, tukholmalainen kuvataiteilija, jonka elämäkertaa kertoja Isak Severin kirjoittaa. Bergerin sukutaustaa selvitetään välillä niin kaukaa, että lukija on ihmeissään. Totesin, että parhaiten pysyn kyydissä kun en liikoja kysele, annan Sömnön vain viedä. Ja hienostihan se vei.

Kännö on minun silmissäni ensisijaisesti romantikko. Se näkyy konkreettisesti siinä, että romantiikan ajan kirjailijat ja säveltäjät ovat mukana tarinassa, sekä tekstilainoina että romaanihahmoina, Nietsche ja Wagner etunenässä. Romantiikan henki tulee myös mieleen siitä, että kaikki tavallinen ja arkinen loistaa poissaolollaan: kukaan ei käy töissä, taiteilemiseen riittää aikaa, eikä silti tule nälkä eikä vilu. Hahmot ovat etuoikeutettua väkeä, älykkäitä ja oikullisia. Eikä Suomeen ole mitään kytköksiä. Kaikki tämä on täydellisen epäajanmukaista ja siksi kovin kiehtovaa, siksi Kännö on helmi kirjailijoidemme joukossa.

Heikki Kännö: Sömnö
Sammakko

lauantai 9. toukokuuta 2020

Pieniä ihmisiä suuressa maailmassa

Markus Leikola on kirjoittanut kolme romaania. Ensimmäinen ja kolmas ovat tuhatsivuisia, tämä keskimmäinen, Sakean veren vuosi (2018) hiukan kevyempi sivumäärältään.


Jos kirjan sivumäärä onkin kevyempi, tarinassa ei ole mitään kevyttä. Sakean veren vuosi on tietenkin vuosi 1918, ja Leikola todellakin "piirtää mustalla liidulla murhenäytelmän", niin kuin takakannessa luvataan.

Leikolan tarinassa ovat mukana isot herrat Svinhufvud ja Mannerheim, mutta onneksi myös pieniä ihmisiä. Sieltä, pienten ihmisten maailmasta kaunokirjallisuus ponnistaa, historiankirjat ovat asia erikseen. Sisarukset Hedvig ja Erik ovat valkoisia, lähellä valtionjohtoa. Aliina ja Unto ovat punaisten puolella. Näistä neljästä vain Hedvig on oikeasti luokkatietoinen ja sotaisa, muut vain ajautuvat tilanteisiin, usein puolivahingossa, vastoin tahtoaan tai pakotettuina. Ja mustalla liidulla piirtäminen tarkoittaa tietysti, ettei kenellekään käy hyvin. Ilo saattaa hiukan pilkahtaa, mutta vain peittyäkseen suureen suruun.

Vuodesta 1918 on kirjoitettu valtavasti, joten kirjalta vaaditaan paljon, ja jotain erityistä. Leikola onnistuu erinomaisesti. Hän piirtää lyhyillä kohtauksilla tilanteita, joissa ei välttämättä puhuta juuri mitään, mutta joissa tulee siitä huolimatta sanotuksi paljon. Jos jollekulle pitäisi demonstroida, mitä kaunokirjallisuuden ykkösmaksiimi "näytä, älä kerro", tarkoittaa, tätä kirjaa voisi käyttää opetusmateriaalina.

Tiiviissä tekstissä kaikki on paikallaan, alkaen alun kuvauksesta, jossa aurinko valaisee järven ja jättää metsän varjoon. Hiukan mietityttää, miksi Helsingin tuomiokirkkoa kutsutaan Nikolainkirkoksi, vaikka vuonna 1918 sen nimi oli juuri muutettu Suurkirkoksi.

Markus Leikola: Sakean veren vuosi
Into

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Äiti Venäjä kiusaa

Kun viimeksi luin Ilkka Remestä (oho, siitä on jo yli kolme vuotta), kirjoitin näin: "Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin."


Oikeassa elämässä asiat eivät tänä koronakeväänä ole hyvin. On ihan mahdollista, että jotkut lukijoista kääntyvät kevyempien aiheiden puoleen saadakseen hengähdystaukoa ahdistavaan tilanteeseen ja uutisten yksioikoisuuteen. Minäkin hetken aprikoin, josko pitäisi tehdä niin.

Remes kuitenkin tarttui käteeni ja vei saatille. Ja tutun vetävästi veikin, tietenkin. Eivätkä tiukkojen tilanteiden käänteet mitenkään ahdistavilta tuntuneet, päin vastoin. Jos kirjan tapahtumia haluaa todellisuuteen verrata, ne kertovat, että ei tässä oikeasti niin kamalaa ole. Aika paljon pahemminkin voisi olla, itse asiassa todella paljon pahemmin.

Kremlin nyrkissä Venäjä tekee iskuja Ahvenanmaalle ja Helsingin edustalle, ja myös Huippuvuorilla tapahtuu. Venäjä haluaa testata, kuinka pitkälle se voi mennä ennen kuin Naton viides artikla aktivoituu ja Nato lähtee puolustamaan pieniä maita. Narvassa tapahtuu, ja Yhdysvalloissakin mennään siellä ja täällä. Natsit ovat mukana, ja kiinalaiset. Nehän ne ovat kaikkialla.

Juoni on tuttua Remestä, ja se vetää hirvittävän hyvin. Ei täysillä koko ajan, mutta usein kuitenkin. Hahmoja on paljon, mutta kärryillä pysyy helposti. Ja aika ajoin pitää pysähtyä googlettelemaan, miltä tuo ja tuo pommikone oikein näyttääkään, ja missä tuo ja tuo kadunkulma sijaitsee. Se on antoisaa. Seisoin viime kesänä Hitlerin bunkkerin vieressä Berliinissä tietämättä missä seisoin, saksalaiset kun eivät jostain syystä paikkaa mainostaneet.

Heikkoudetkin ovat tuttuja. Suurin on se, että kaikki tapahtuu niin isossa mittakaavassa, ettei ohkaisiin hahmoihin juuri synny tunnesiteitä. Remes toteaa tämän itsekin sivulla 256: "Robertin suhde CIA:han oli kiinalaisten tiedossa; se toi uskottavuutta ja teki heidät ylipäätään vakavasti otettavaksi tahoksi, mutta kohotti heidät myös isoon ja kovaan peliin jossa yksittäisillä ihmishengillä ei ollut merkitystä valtiotason intressien rinnalla." En tiedä, onko virke ironinen, mutta sellaisena sen voi helposti lukea.

Toisaalta tunnesiteettömyys myös helpottaa, kun tarinan ahdistus ei siirry lukijan ahdistukseksi. Muita heikkouksia ovat lähinnä pienet huolimattomuusjutut kuten sinne tänne jäänyt toisto, esimerkiksi ilmaus "- kirjaimellisesti -" kahdella peräkkäisellä sivulla 160 ja 161.

Kyllä tätä ilokseen ja kauhistuksekseen lukee.

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki
WSOY

torstai 16. huhtikuuta 2020

Ahdasmielisimmät vanhat naispuoliset kiinteistönomistajat

Pari viikkoa sitten edesmennyt Pentti Linkola eli pitkän pessimistin elämän - Linkolalle pessimismi oli kuulemma synonyymi sanalle elämänkokemus. Hänen ajattelunsa lienee jokaiselle tuttua, mutta kokonaista kirjaa en itse ole Linkolalta ennen lukenut.


Unelmat paremmasta maailmasta keskittyy Suomen metsiin. Metsä on jopa käsittämättömän keskeisessä osassa tätä kirjaa ja Linkolan 60-luvun ajatusmaailmaa, niin keskeisessä, että aluksi ihmetyttää ja sitten alkaa jo pitkästyttääkin. Jälkimmäiseen on syynä se, että teksti ei alun perin ole itsenäinen kokonaisuus vaan kokoelma kirjoituksia ja esitelmiä eri lähteistä.

Metsien, nimenomaan luonnontilaisten metsien merkitys suomalaisten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tulee totisesti selväksi. Huutia saavat niin teollisuus, mukavuudenhalu kuin kesämökkeilykin. Mutta kirjan yleissävy on silti yllättävän maltillinen, esimerkiksi väestönkasvun radikaali rajoittaminen kyllä vilahtelee tekstissä, mutta miedommin kuin Linkolan myöhemmissä puheenvuoroissa.

Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, joku on toitottanut tuomiopäivän pasuunaa. Ja niin tulee aina olemaan. Pasunisteja tarvitaan, varmasti on Linkolankin olemassaolo jotain tässä maailmassa muuttanut, ja se on hienoa ja tärkeää. Mutta on siinä jotain hassuakin, että Linkola on yli viisikymmentä vuotta sitten paasannut metsien jo Suomesta kadonneen, kun ilmakuva tai mikä tahansa satunnainen näkymä Suomesta kertoo, ettei täällä juuri muuta olekaan. Mutta onnellisuuden yhteys luontoon, joka on yksi Linkolan pääteemoista, on kyllä ihan tällä viikollakin tullut mediassa vastaan. Ei hän väärässä ole.

Hieman yllättävää on myös taiteen ja kulttuurin rakkaus, joka sivuilta jatkuvasti paistaa, se ei ole aina näkynyt Linkola-aiheisissa jutuissa. Eikä hän ihmisiäkään niin hirmuisesti vihaa, eikä huumoria: "on paradoksaalinen tosiasia, että viheliäisessä Helsingissä asuu paljon uskomattoman mainioita ihmisiä. He ansaitsisivat totisesti paremmat puitteet. Nykyisellään Helsinki on siedettävä kotipaikka vain kaikkein ahdasmielisimmille vanhoille naispuolisille kiinteistönomistajille."

Kun kirjan lopussa tullaan metsästä haukkumaan Jörn Donnerin Uusi maammekirja, teksti imee taas uusilla kierroksilla.

Mielenkiintoisinta lukukokemuksessa on kuitenkin Linkolan käyttämä kieli. Teos alkaa kaunokirjallisella pätkällä, jolla Linkola haluaa "karkottaa epätoivotut lukijat, Helsingin kapakoiden kulttuurikeikarit ja muut pölkkypäät". Tuo juttu on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla kielellä, ja kieli sopii pastoraalimaisemaan hyvin. Mutta kun sama vanhanaikaisuus leimaa myös seuraavaa ja sitä seuraavaa tekstiä, piti tarkistaa että oliko tämä todella vuodelta 1971, silloin kirja on alun perin julkaistu. No ei ollut, tekstit on julkaistu pitkin 60-lukua. Mutta onko kieli todella muuttunut näin paljon, eihän tuosta ole kuin viitisenkymmentä vuotta. On se tainnut muuttua. Hauska herätä tällaiseenkin huomioon.

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into