sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Historiallinen romaani on kaunompi

Tommi Kinnusen Pintti sai Hesarissa ihan pätevän arvion, mutta Noora Vaarala tarttuu kummallisesti yhteen sanaan: hänen mukaansa "supsuttaa on juuri sellainen alentuva ja söpöstelevä naisverbi, jonka näkeminen sattuu silmiin."


Oletteko nähneet Hesarin musiikkikriitikon kirjoittaneen arviota, jossa olisi moitittu sinfoniaa siitä, että yksi sävel on sopimaton tai väärä? Ja vielä perustelee sitä sukupuolellaan? Ette ole, sellainen olisi naurettavaa eikä koskaan pääsisi lehteen.

Mutta tässä tapauksessa Vaaralan takertuminen on täydellisen ymmärrettävää. Pintti on niin hyvä että siitä on vaikea keksiä oikeita moitteen sanoja. Kieli on erittäin hiottua ja kaunista niin kuin Kinnusen edellisissäkin teoksissa, värikästä ja silti luontevaa. Jos yhtä sanaa pitäisi kritisoida, kritisoisin mielummin haaltua-verbiä, joka esiintyy kirjassa kai kolme kertaa. Noin erikoinen sana ei oikein kestä sitä.

Se, missä Pintti on kenties vielä parempi kuin kaksi edeltäjäänsä, on tarinan rajaaminen. Kolme päivää, kolme sisarusta, yksi tehdas. Fokus on ja pysyy tiukkana, ja se kantaa komeasti läpi koko teoksen.

Tarinan alku ei aseta suuntaa tai muutakaan odotusta lukijan mieleen, sellaista ei tarvita. Lukija pidetään kirjassa kiinni vain sillä, että hän haluaa tietää lisää näiden pienten ihmisten elämästä ja lasinpuhaltamisen oudosta maailmasta. Lasitehtaan toiminnasta kertovaa tietoainesta on todella paljon, mutta kaikki on integroitu sopivina palasina muun kerronnan lomaan. Pääpaino on pienen ihmisen ymmärtämisessä ja empatiassa.

Hesarin arvio päättyy mietteeseen historiallisten romaanien ylitarjonnasta. Sekin on helppo ymmärtää miksi Kinnunen ja niin moni muu kirjoittaa menneistä ajoista: kaunokirjallisen kielen kauneuteen ei pääse nykyaikaan sijoittuvassa kirjassa ollenkaan samalla tavalla käsiksi kuin historiallisessa romaanissa. Netti- ja kännykkäajasta kirjoittava joutuu turvautumaan aivan toisenlaiseen kieleen.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY

tiistai 15. tammikuuta 2019

Kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy

Petri Tammis -maratonini eteni tänään kolmanteen kirjaan. Muistelmat ja Muita hyviä ominaisuuksia olivat omakohtaisen tuntuisia tarinoita elämästä sivullisen silmin. Miehen ikävä on eri maata: sen lyhytproosassa omakohtaisuus on yleistetty miehenä olemiseen, minäkerronta muuttunut passiiviin.


Aiheena ei varsinaisesti ole sivullisuus vaan ne miehen elämän ja puheen peruspilarit: viina, vaikeneminen ja vittu. Välillä tarinointi on räävitöntä, välillä jotain aivan muuta, mutta tunnistaminen ja samastuminen aina mahdollista. Ja kiusallista.

Sivullisuuteenhan se kuitenkin lopulta menee, mies on sivullinen.

Jo poikavuosina mies kohtaa vaikeuksia. "Tanssimaan pojat oppivat viisi vuotta tyttöjen jälkeen. He harjoittelevat taitoa salaa huoneessaan ja ponkaisevat tasahypyn oviaukon kohdalla. Kamanan jymähdys päälakeen tuntuu Jumalan rangaistukselta."

Auton merkitys huomataan etenkin nuorten miesten yhdistäjänä. "Autonuoret toimittavat kaikki asiansa autosta. Kun heidät kutsutaan juhliin, he ajavat hippapaikan edustalle istuskelemaan. Heille vilkutetaan ovelta ja tuodaan syötävää autoon. He kommunikoivat torvella ja valoilla. - - Festivaaleilla autonuoret pysäköivät leirintäalueen laitaan kiiltävämmät pölykapselit kentälle päin, nostavat kaiuttimet auton katolle ja huudattavat Kaija Koota: 'Niin kaunis on hiljaisuus.' Illalla he pyörivät kuin paarmat autonsa ympärillä ja nostavat stereoitten volyymia: Tänne päin, kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy."

"Avioliitossa pojat vaihtavat nimensä - 'sua ei saa enää sanoa Ödeksi, sun oikea nimi on Pertti', vaimo määrää. Se tulee pojille yllätyksenä. Toisensa tavatessaan he myhäilevät niin kuin jotakin olisi vireillä tai jokin yhteinen muisto lämmittäisi mieltä. He päättävät vanhana miettiä, mitä se jokin oli."

Isänä oleminen ei ole helppoa sekään. "Isän kanssa puhutaan asiaa. Kun isä lähtee poikansa kanssa mökille, hän keskustelee kolme päivää koivuhaloista. Lauantai-iltana saunakalja kädessään hän kehaisee maisemaa. 'Juteltiin kerrankin kunnolla', hän ylpeilee kotona vaimolle."

Lämpimiä, tosia lauseita.

Petri Tamminen: Miehen ikävä
Otava

maanantai 14. tammikuuta 2019

Petri Tammista tapaamassa, osa 2

Eilen kirjoitin siitä, kuinka tulee menetellä, jos aikoo kohdata Petri Tammisen. Tänään on vuorossa toinen osa samasta aiheesta.


Muistelmat on juuri sitä mitä nimi lupaa: lyhyitä muistumia elämän varrelta. Ja kun Petri Tammisen tekstistä käyttää adjektiivia lyhyt, se merkitsee todella lyhyttä. Aivan aforistis-minimalistista lyhyyttä, samanlaista kuin Anton Webernin Bagatelleissa. Ellei vielä lyhyempää. Tamminen itse ja moni muukin on verrannut ilmaisutapaansa Kaurismäkeen. Päihteet vain puuttuvat.

Muistelmien lukijat ovat tottuneet siihen, että niihin pyritään kertomaan kaikki elämästä. Mutta eihän se niin ole, kaikkea ei voi muistaa eikä ainakaan kertoa. Muisteleminen on valitsemista.

Vuonna 1980 Tammisen ainoa muistiinmerkitsemisen arvoiseksi katsoma hetki oli tällainen: "Maauimalan sininen pyöröovi naksahteli. Ulkona oli kuivaa. Virastotalon ikkunoissa roikkui haalistuneet verhot. Nousin pyörän selkään ja ajoin alas autioita katuja. Ajoin vain, en ajatellut että siinä olisi mitään erikoista."

Mutta siinäpä vain oli: se hetki on tässä, kirjassa ja lukijassa. Lukijalla on tilaa, joka kyllä täyttyy, kunhan osaa ja muistaa ja ehtii pysähtyä. Näiden muistelmien ympärille hahmottuu aina muuta maailmaa, niin että heti huomaa, että ne ovat tätä yhtä ja samaa elämää. Tuo äskeinen virke oli Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -teoksesta, ja sieltä löytyy Tammisen credo ja avain myös tähän teokseen: tällaisia pieniä "näkyjä todellisuus on täynnä, mutta jokaisen on koettava ne hiljaa tykönään. Niistä ei keskustella työpaikan viikkopalavereissa eikä kahvitunnilla, näitä epätodellisuuden tunteita ei oteta puheeksi eduskunnan kyselytunnilla eikä illan uutislähetyksessä. Jokainen aikakauslehdessä hymyilevä naama antaa ymmärtää, että todellisuus on rikkumaton ja kaikkien sellaisenaan koettavissa, vaikka sisikunnassaan jokainen tietää, että kaikki huojuu ja häälyy."

Nämä muistelmat ovat yhtä lailla Tammisen kuin minun. Ja sinun.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Jos aiot kohdata Petri Tammisen

Olin taannoin tovin Petri Tammisen oppilaana. Noloilta tilanteilta välttyäkseni luin muutaman hänen kirjansa. Olin minä niitä jo aiemminkin lukenut, mutta huonomuistisen pitää kerrata ja varmistaa. En tarvinnut noita lukukokemuksiani mihinkään, mutta tunsinpa oloni itsevarmemmaksi.

Luin vääriä kirjoja.


Muita hyviä ominaisuuksia on johdatus Petri Tammisen mielenmaisemaan, hänen häpeän, pelon ja sivullisuuden tunteiden täyttämään kirjailijuuteensa ja miehenä olemiseensa. Tamminen kertoo ujoudestaan, joka määrittelee hänen tekemisiään ja etenkin tekemättä jättämisiään pitkin matkaa. Jos joku asia hetken tuntuukin onnistuvan, taotaan viimeistään kotimatkalla auton rattia ja huudetaan suoraa huutoa.

Olennainen osa Tammisen mielenmaisemaa ovat hänen kirjalliset esikuvansa, Veijo Meri, Antti Tuuri ja Antti Hyry. Yksinkertainen ilmaisu ja ilmiasu, joka jättää lukijalle tilaa asettaa oma elämänsä ja omat kokemuksensa aukkopaikkoihin. Tammisen kirjoja käännetään muille kielille, hän käy puhumassa niistä ulkomailla, mutta kosmopoliitista hän on niin kaukana kuin olla voi. Tammisen aforistinen kieli syntyy vähäpuheisten, "humalassa kukan lailla avautuvien" suomalaisten miesten suista. "Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa."

Muita hyviä ominaisuuksia on huikean hauska teos. Tammisen ominaislaatu on usein tiivistetty sanapariin "lakoninen huumori", ja tässä teoksessa teksti on enemmän kallellaan parin jälkimmäiseen sanaan kuin missään muualla. Tyrskähtelin tämän tästä, kannesta kanteen.

Suomalaisessa kirjallisuudessa huumori kuuluu miesten kirjoihin, eikä sillä useinkaan ole asiaa esimerkiksi palkinnoille. Tamminen kertoo näin: "Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika. Olo on aina oudon sivistymätön ja syyllinen, kun hakeutuu huumorin hyllylle. Niin kuin olisi pahanteossa, aikaansa tuhlaamassa. Mutta punnitaanpa - kumman ottaisin mieluummin iltojani ilostuttamaan, kaikkien Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotannon vai Veikko Huovisen ja Aapelin? Selvä peli: nobelistit ulos, humoristit sisään ja tähänkin torppaan palaa elämänilo. Huovismainen kontrastintaju puhuttelee erityisesti miehiä, sillä miehen elämä on nimenomaan erillään pitämistä, karkeuden salaamista, oman olemuksen piilottamista ja siinä epäonnistumista."

Kirjallisuus on keski-ikäisen naisen hallussa, koska kirjojen lukijat ovat keski-ikäisiä naisia, silloinkin kun he ovat miehiä. Tamminen oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006 Enon opetukset -romaanillaan, mutta ei palkintoa saanut. Sika pitää kuohita ennen kuin sen palkitsemisesta voidaan edes puhua. Sain eilen päätökseen Mikko Rimmisen Nenäpäivän, joka on erinomainen esimerkki tästä. Nenäpäivä  erityislaatuinen teos, koska se on humoristinen ja Finlandia-palkittu, aivan epäuskottavan yhtälön tulos. Kun kirjailija laittaa Nenäpäivän hassusti sekoilevaksi ja torttöileväksi päähenkilöksi keski-ikäisen naisen, jättää kaikki kirosanat kirjoittamatta ja lopettaa teoksen kauniiseen joulukuvaelmaan, saa humoristikin palkintonsa.

Jos aiot kohdata Petri Tammisen, lue ensin Muita hyviä ominaisuuksia. Lue sitten kaikki muut hänen kirjansa, niissä kohtaat hänet parhaiten.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava

lauantai 12. tammikuuta 2019

Miksei kukaan ole kertonut?

Niin kuin kuvasta näkyy, Bookbeat rulaa edelleen.
Miksei kukaan ole aiemmin kertonut kuinka huikea romaani on Mikko Rimmisen Nenäpäivä?


Eiku jaa ehkä onkin, esimerkiksi Finlandia-raati, joka nosti tämän ykköskirjaksi vuonna 2010.

Musiikin suhteen ihmettelin taannoin, mikä mahtaa yhdistää kaikkia niitä mitä erilaisimpia musiikkeja joista eniten pidän. En keksinyt mitään kunnes keksin: huumorihan se. Ylvis, Rammstein, Stravinsky, esimerkeiksi. Piileskelevä huumori on parasta.

Merkittävä huomio tässä kohtaa on, että Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ohella Nenäpäivä lienee ainoa humoristinen Finlandia-palkittu kirja. Huumori vetää joka paikassa ihmiset luokseen, mutta taidepalkinnoille sillä ei yleensä kuroteta. Taiteen pitää olla vakavaa ja harrasta.

Eikä siinä mitään, harraskin on jees, kaikkea tarvitaan. Vaikka Nenäpäivä on hassunhauska sekä tarinaltaan että kieleltään, ei huumori ole sen ykkösansio, se on oikeastaan pelkkä oheistuote. Kaksi romaania olen Rimmiseltä aiemmin lukenut: Pussikaljaromaani ja Hippa osoittivat, että kikkailun lisäksi Rimminen taitaa kyllä kertomisen, mutta kikkailu nyt kumminkin paistaa ansioluettelonsa päällimmäisenä piirteenä. Nenäpäivässä Rimminen on säätänyt kikkailusordiinon kohdilleen. Uudisväännössanoja on, paljonkin, mutta tasapainoisesti. Ei liikaa eikä liian vähän.

Mutta siis. Nenäpäivä on kirja, jonka voisi huoletta laittaa minkä tahansa kirjoituskurssin oppaaksi. Se on niin käsittämättömän tasapainoinen paketti, että huh huh. Ansioita on ihan joka saralla.

Ensiksi tärähtää kieli, sen rytmit ja värit. Se on niin upeaa, että alkaa välittömästi tehdä mieli kirjoittaa itse, voisinko minäkin osata jotain noin hienoa. Sitten tajuaa että en voisi.

Seuraavaksi tömähtää tiukkuus. Rimminen rajaa Nenäpäivän uskomattoman ahtaaseen karsinaan, milloinkaan se ei rönsyä ulos pikkupikkulaatikostaan. Se on hyvän taideteoksen merkki ja kriteeri. Pienestä kasvaa suurta, kaikissa merkityksissä.

Sitten kolahtaa tarina. Keski-ikäisen Irman päättömässä rappukäytäväodysseiassa on huima imu. Irma tupsahtelee keravalaisiin koteihin ja tekeytyy hädissään taloustutkimusta tekeväksi, ja niin sitä sitten kahvitellaan erilaisten ihmisten ja huonon omatunnon seurassa. Irma lyö nenänsä oveen ja nenä turpoaa kamalan näköiseksi, siitä teoksen nimi. Hahmojen taustoista tai tulevaisuuksista ei kerrota juuri mitään, mutta tämä hetki riittää. Suurta päämäärää ei kenelläkään ole, mutta emotionaalinen uskottavuus ja samastuminen ovat huippuluokkaa siitä huolimatta. Pienet ihmiset varttuvat isoiksi ja kokonaisiksi, ehjiksi eivät sentään. Sellaisiahan me ihmiset olemme, kokonaisia mutta kovin vajavaisia.

Lopussa Rimminen paljastuu vielä muodonnan mestariksi. Perinpohjainen pohdintakerronta ottaa kirjan huipennuksessa sellaiset kierrokset että alta pois, virkkeet pitenevät ja kieppuvat ja sotkeentuvat, aika hidastuu - kunnes saavutaan lopukkeeseen, joka on kaunis ja täpötäynnä hyvää tahtoa ja mieltä.

Ja kaikki tämä vielä hauskana. Nyt menet kirjastoon tai kirjakauppaan tai Bookbeatiin ja luet Nenäpäivän.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos

maanantai 7. tammikuuta 2019

Vinhasti skenessä

Teemu Keskisarja on suosikkihistorioitsijani, vaikka olen lukenut vain kaksi hänen kirjoittamaansa kirjaa. Tai niistäkin toinen on vain pahainen artikkeli.

Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus on kolmas.


Kuten blogin kuvista näkyy, Bookbeat on käynyt kuumana alkuvuoden.

Näemmä minulle on tullut tavaksi lukea Keskisarjaa aina kun tammikuu koittaa. Viipuri 1918 oli mainio teos, siinä tutustuin kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran Keskisarjan luistavaan kieleen ja elävään historiankertomustaitoon. Sitten viime vuoden tammikuussa luin Keskisarjan riemukkaan artikkelin Historioitsijan kokemuksia tositarinan etsimisestä ja kertomisesta, joka viimeisteli käsitykseni tästä velmusta.

Miksi siis olen Keskisarjan suuri fani? No, ensinnäkin hän tekee huolellista työtä: löytää kohteistaan uutta sanottavaa, tai näin minulle ainakin on kerrottu, ja miksi en uskoisi mitä minulle on kerrottu? Tässä kirjassa uutta on Kiven raha-asioiden ja sosiaalisen elämän toisinnäkeminen: Hesarin arviossa Mervi Kantokorpi tiivistää hyvin, että Kivi oli "karismaattinen verkostautuja ja systeemin syöttiläs". Kivi oli ilmeisesti 1800-luvulla ainoa suomalaisen rahvaan edustaja joka ei tehnyt tuntiakaan oikeita töitä, mutta pärjäsi silti miten kuten - kunnes ei enää pärjännyt.

Mutta se ei tietenkään riitä erityisyyteen. Erityistä on se huikea kaunokirjallinen rentous, jolla Keskisarja tekstiään suoltaa.

Viipuri 1918 käsittelee sotaa, joten ihan hirveän kevyt kielenkäyttö tai vitsaileminen ei siihen kirjaan sopisi. Vaikka Aleksis Kiven tarina on lähes yhtä traaginen kuin sota, Keskisarja heittäytyy faktamerestään niin hersyvään tarinankerrontaan ja kieleen, että lukija saa tyrskähdellä tämän tästä. Tämän etäämmäs pönöttävästä kerronnasta ei Suomessa ole vielä päästy.

Vai olisitko odottanut historiateokselta tällaisia lauseita: "Yllättävän vinhasti ja vähillä meriiteillä hän teki itsensä tykö tasokkaassa skenessä." "Hän päätteli olennaisen heti kasvoista. Ylioppilas August Sundellista hän lausahti: 'tylsä ja sieluton' - aivan oikein, Sundellista tuli fysiikan professori." "- - Kivi teki tupakkalakon. Omituinen seikka - jopa luulotaudin oire on - että hän epäili vaaralliseksi tapaa, jota monet lääkärit vielä suosittelivatkin." "Säähän olivat suurimmatkin suomalaiset 1867 yhtä syyttömiä kuin Wall Streetin meklareiden kokaiinipöllyssä puhaltamiin johdannaisiin vuonna 2008." "Sukupuolisuudessa veljekset ovat kesyjä villi-ihmisiä. Ylipäätään Kiven kirjoissa on esillä impi eikä pimppi."

Kustantajaa tai Bookbeatia on syytä moittia e-kirjan ulkoasusta. Minua ainakin häritsevät tekstin tasaamaton oikea laita (tämä näyttää olevan kaikkien sähkökirjojen helmasynti) ja se, että pitempiä tekstilainauksia ei ole kursivoitu tai sisennetty tai eroteltu muuten leipätekstistä. Uskoisin molempien olevan kunnossa painetussa kirjassa. Lähdeviitteisiin ja takaisin hyppääminen ei oikein suju. Hakutoiminto puuttuu. Kirjanmerkkejä ei voi laittaa. Kirjalla on kaksi erilaista kantta ja kaksi erilaista alaotsikkoa, "Aleksis Kiven elämänkertomus" ja "Aleksis Kiven elämä ja kuolema".

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus.
Siltala

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Hiihtoputkessa

Ajauduin elektroniseen hiihtoputkeen: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittajan jälkeen piti lukea Mielensäpahoittajan hiihtokirja.


Tässä blogissa on jo sanottu aika paljon Mielensäpahoittajista, joten tyydyn sanomaan että tämäkin kirja kertoo Mielensäpahoittajasta ja ilahduttaa lukijansa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
WSOY

torstai 3. tammikuuta 2019

Hyppy e-lukemisen maailmaan

Ennen kaikki oli paremmin. Kyllä ei julkaissut Tuomas Kyrö kahta tai kolmea Mielensäpahoittajakirjaa vuodessa vaan antoi lukijan rauhassa odottaa kaksi vuotta ennen kuin ruskeakastike oli kypsä. Kyllä ei hätäilty ennen.


Olen yrittänyt lukea hipaisulaitteilta e-kirjoja jo muutaman vuoden ajan, mutta yhtäkään en ole loppuun asti jaksanut, entisaikainen paperi on aina vienyt voiton. Viimein ymmärsin että olen yrittänyt hypätä liian korkealle, kynnystä pitää madaltaa, ja niin siinä vain kävi, että uusin Mielensäpahoittaja oli ensimmäinen e-kirja jonka luin loppuun asti. Vanhanaikaisella sohvalla, poppanaliinan päällä, raaka peruna toisessa kädessä ja iPad toisessa. Naama peruslukemilla.

Rahastustahan nämä kirjat ovat, kova julkaisutahti ja puolityhjät sata sivua kertovat sen. Mutta miksi ei? Bookbeat maksaa saman verran luin sitten nobelisteja tai Mielensäpahoittajaa. Kumpaakin on hyvä lukea, eikä Mielensäpahoittajan idea todellakaan tyhjene vaikka kirjoja ilmestyisi viikottain. Kyrön kynä kulkee sujuvasti, ja maailmassa riittää aiheita.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja perustaa blogin, tai bolgin niin kuin hän itse sitä nimittää. Blogi saa tietenkin huiman suosion. Pääpointti on nykyelämän liiassa helppoudessa, ja vaikka aihe ei todellakaan ole kovin erikoinen, on Mielensäpahoittajalla siitä paljon lupsakkaa sanottavaa. Helppoudesta johtuu moni vaiva, niin fyysinen kuin psyykkinenkin.

Erinomaista lomalukemista, kevyttä ja hauskaa. Ja allekirjoittaneelle ennen kaikkea portti e-lukemisen maailmaan avautui tämän kirjan avulla vaivattomasti. Taidan lukea toisenkin.

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
WSOY

tiistai 1. tammikuuta 2019

Fiktio nojailee rennosti faktoihin

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on komea kirja. Summasin tuon teoksen ansiot näin: "tiukka muoto, kaunis ja koherentti kieli, ihmisen tarkkanäköinen kuvaus, vienosti avautuva ja koukuttava tarina. Siinä kaikki mitä hyvään romaaniin tarvitaan."


Aivan samoilla epiteeteillä voi kehua myös Rytisalon kakkosta, Rouva C. -kirjaa. Rytisalo on todella taitava kirjoittaja, ja erityisesti hän hallitsee ajankuvan hienovaraisen rakentelun ilman pienintäkään infodumppaamisen meininkiä. Lukijalle jää tilaa - muun muassa siihen, että pitää googletella erinäisiä tietoja henkilöhahmojen elämästä, niin niukasti tietoa on. Ja se on vain hyvä.

Olennaisin ero Lempin ja Rouva C:n välillä on se, että Rouva C. kertoo kaikkien tuntemasta ihmisestä. Juoni seurailee Minna Canthin elämän vaiheita, mutta elämäkerta se ei tietenkään ole, vaan faktoihin rennosti nojailevaa fiktiota siitä, mitä Canthin päässä on saattanut eri elämänvaiheissa liikkua. Fokus on Canthin avioliitossa, niin kuin kirjan nimikin lupaa.

Käänteentekevin hetki Minna Canthin elämässä on tämän kirjan mukaan eräs kohtaaminen Uno Cygnaeuksen kanssa. Se on aika raju, vaikka esitetäänkin vienon verhotusti. Mutta sillä Rytisalo sitoo Canthin elämän suoraan tähän päivään ja meidän aikamme puheenaiheisiin. Taitava veto!

Konflikteja ja onnen hetkiä Rytisalo osaa annostella hienosti, ja Canthin riemuihin ja vaikeuksiin on kenen tahansa lukijan helppo solahtaa mukaan. Kielen rytmi ja kauneus ovat erinomaisia, esimerkkisitaatin voisi ottaa miltä sivulta tahansa: "Minna oli jäänyt aloilleen. Hänen mielessään olivat juosseet piikojen ja renkien puheet, vähäiset tiedot eläinten sikiämisestä, tunkeilevat kädet ja toisaalta suudelmien kuumuus ja jossain taustalla ajatus, että asioiden olisi pitänyt olla säännönmukaisia ja että ne ajat olivat hankalia, että hengitys niskassa voi olla kuuma ja pelottava ja ihanakin mutta miten kaikki liittyi yhteen, siitä hän ei ollut varma."

En tiedä, mikä saa Rytisalon pelkäämään dialogia, ajatteleeko hän kenties dialogin olevan jotenkin halpahintaista kerrontaa? Dialogia on vähän, ja silloin kun sitä on, se on naamioitu tavalliseksi kerronnaksi ilman lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja. Ei tämäkään kirja niistä pilalle menisi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus