maanantai 26. syyskuuta 2022

Huoh

Suomen kuvalehdessä kehuttiin Annie Ernauxin Isästä-romaania. Kirja löytyi BookBeatista, miksi en siis lukisi sitä. 


Isästä on pieni kirja, ja se kertoo nimensä mukaisesti kirjailijan isästä. Kahden sukupolven välissä on kuilu: isä on niin työväenluokkainen kuin olla voi, ja tytär-kirjailija pääsee opiskelemaan ja aivan toisenlaiseen elämään opiskelun myötä. Ja sitten isä kuolee. 

Jahas, siis melkein sama kirja kuin Édouard Louisin Kuka tappoi isäni, jonka luin muutama kuukausi sitten. Tosi lyhyt, isä, kuolema, sukupolvien eroavaisuus. Ranskalainen kirjoittaja. Huoh. Ranskassa on nyt näköjään tällainen sapluuna.

Kuten huokailuistani saattaa arvata, en innostunut kirjasta järin. Enkä lainkaan osaa asettua Suomen kuvalehden arvostelijan saappaisiin, mikä tässä on niin erityistä ja hyvää? Joo, ihan kiinnostava aihe, mutta kun ei kielessäkään ole mitään ihmeellistä eikä muodossa eikä missään, en ymmärrä. Kai se lukea kannattaa, mutta tuskinpa tästä kummoista muistijälkeä jää. 

Annie Ernaux: Isästä

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus


sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Kurkistus itänaapurin sieluun

Venäjä on otsikoissa. Se lienee yksi niistä syistä miksi sota alkoi, sotimalla pääsee otsikoihin ja siis historiaan. Sota ei kuitenkaan ollut syynä siihen että otin tämän kirjan luettavaksi. Syynä oli Nobel-maininta kirjan kannessa. 

Ilahduin kun aloitin lukemisen: tässä ei ole tavallista kieltä. Sellainen ilahduttaa aina. Mutta ilo oli lyhytaikainen, kun tajusin, että erikoinen ilmaisu johtui siitä, että teksti on puhetta, koko kirja perustuu haastatteluihin, jotka on litteroitu melko suoraan. 

Erilaiset neuvostoajan kokeneet ihmiset kertovat siitä, millaista oli elää Neuvostoliitossa, ja näistä kertomuksista selviää paljon sitä, miten itänaapurimme ajattelutapa ja kulttuuri poikkeaa meikäläisestä. Paljon se poikkeaa. Osa haastatelluista on akateemisia, osa maaseudun väkeä. Kirjailija on syntynyt Ukrainassa mutta asuu Valko-Venäjällä. 

Köyhyys on kaikkialla. Ja salaliitot. Kirjallisuus ja oman maan kulttuuriperintö on tärkeää. 

Rauhan aikanakin sotaan valmistautuminen on läsnä. ”Meidän mielenlaatumme oli sotainen. - - Muistan miten minua hymyilytti, kun joku opettaja kertoi koulussa, että Ruotsissa, niin kai se oli, sotalelut oli kielletty. Miten sitten kasvatettaisiin mies? Maanpuolustaja? - - Mistä syystä ikinä kokoonnuimmekin, viiden minuutin kuluttua muistimme sodan. Lauloimme sotilaslauluja. Onko jossain muualla samanlaisia ihmisiä kuin me?”

Julkiset puheenaiheet ovat rajattuja, joten puhuminen tapahtuu keittiöissä. ”Me elettiin keittiössä… koko maa eli keittiöissä… Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista. Säilykepurkki on avattu, mustaa leipää leikattu.”

”Siinä elämässä kaikki oli yksinkertaista: samat kengät kaikkina vuodenaikoina, sama pusakka, samat housut. Meitä kasvatettiin kuin nuoria sotureita muinaisessa Spartassa: jos isänmaa käski, istuimme siilin päälle. - - Meidän tarha vietiin pioneerisankari Marat Kaziejn muistomerkille. ’Tässä, lapset’, sanoi lastentarhanopettaja, ’on nuori sankari, joka räjäytti itsensä kranaatilla ja surmasi samalla useita fasisteja. Sitten kun te kasvatte, teistä on tultava samanlaisia.’ Siis olisi myös räjäytettävä itsensä kranaatilla?”

”Tunnen olevani unohdettu näyttelyesine museon varastossa. Pölyinen ruukunsirpale. Meillä oli suuri imperiumi: mereltä merelle, napaseudulta subtropiikkiin. Missä se on? Kukistettu ilman pommia… ilman Hiroshimaa… Sen voitti Hänen Majesteettinsa Makkara! Hyvä suuhunpantava voitti! Mercedes-Benz. Sen enempää ei ihminen kaipaa, älkää tarjotko hänelle yhtään enempää. Muuta ei tarvita. Vain leipää ja sirkushuveja!”

”Koulussa meidät opetettiin rakastamaan ihmistä jolla on ase… Synnyinmaan puolustajaa!”

”Minä olin ehdottoman neuvostolainen: on häpeällistä rakastaa rahaa, on rakastettava unelmaa.”

Afganistanissa sotinut mies kertoo: ”Ihmiset olivat vihaisia, koska ei ollut ruokaa eikä tavaroita. Kukaan ei ymmärtänyt mitään. Meidän rykmentissä lentokoneet eivät lentäneet - ei ollut polttoainetta. Miehistöt kököttivät maassa, läiskivät korttia ja kittasivat votkaa.”

”Lyhyesti sanoen muistelemme neuvostoaikaa. Ymmärrättekö? Ja ne keskustelut päättyvät aina näin: ’Tänä päivänä rehottaa mielivalta. Tarvitaan Stalinia.’ Vaikka meillä onkin, uskokaa pois, kaikki hyvin.”

Ja niin edelleen. Vaikka kirjan haastattelut on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä, teos on erittäin ajankohtainen valottaessaan venäläistä maailmankuvaa. 

Minulle kirja oli liiankin ajankohtainen, jätin sen kesken, tai ainakin harpoin reilusti. Kun ensin lukee uutiset, ei päälle enää jaksa tällaista. Mutta tämä kirja kestää hyvin kaikki harppomiset ja kesken jättämiset. Avartava teos. 

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.

Suom. Vappu Orlov

Tammi




lauantai 3. syyskuuta 2022

Kirkasta kieltä ja siemeniä

Eräs kaunokirjallinen viisaus sanoo, että kurjuutta ei saa kuvata ensimmäisessä persoonassa. Menee ruikuttamiseksi, eikä sellaista kukaan jaksa lukea. Pitää siis valita sivullinen, joka tekee havaintoja siitä jolla menee huonosti, niin kuin esimerkiksi Thomas Mann tekee Tohtori Faustuksessa tai Vladimir Nabokov Sebastian Knightin todellinen elämä -teoksessa. Jälkimmäistä en tosin ole lukenut, mutta Nabokovin nimi näyttää hyvältä tässä. 

Tommi Kinnunen antaa piut paut moisille viisauksille edellispäivänä ilmestyneessä Pimeät kuut -kirjassaan. Sillä vaikka viisaus olisi kuinka viisas, mikään lopullinen ja periksiantamaton totuus se ei ole, taiteella kun on sellainen joustavuus. Kirjan päähenkilö, kuusikymppinen opettaja Elna Suorajärvi, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa, ja vielä preesensissä. 

Ja homma toimii. 

Mikä ei tietenkään ole yllätys kenellekään meistä, jotka Kinnusen kirjoja olemme lukeneet. 

Niin kuin aikaisemmissakin kirjoissaan, Kinnunen aloittaa laatikoimalla itsensä ahtaaseen karsinaan, rajaamalla. Ollaan vuodessa 1947, aikajana on yhden kouluvuoden mittainen. Paikka on jossain Kuusamon takana, selkosilla, johon ei edes tietä mene. Elnan ainoat ihmiskontaktit ovat hänen oppilaansa ja satunnaiset kohtaamiset koulun johtokunnan miesten kanssa, yhtään aikuista puhekumppania ei ole. Mitään valtavan mullistavaa niin kuin murhia tai alienien hyökkäyksiä ei tapahdu. 

Tämä kaikki merkitsee, että kirjoittaminen on lähtökohtaisesti vaikeaa: ajankuvaa varten pitää tehdä tutkimuksia, tapahtumat ja havainnot on löydettävä vähästä, dialogeja ei juuri voi kirjoittaa. Ja juuri sellaisesta paras kirjallisuus sitten syntyy: pienistä, tarkoista havainnoista, yhtä lailla ympäristön kuin ihmismielen. Silloin juoneksi riittää se, kuinka Elna selviää yksinäisyydestään ja ympäristön kitkasta, sairauskin häntä piinaa. 

Pitkin matkaa Kinnunen kylvää pieniä siemeniä: miksi se noin sanoi, miksi se noin teki? Ja sitten kun nämä aluksi huomaamattomilta tuntuvat asiat alkavat lukijalle selvitä, pitää käännellä sivuja ja katsoa, että mitenkä se tuo tuossa sanoikaan ja mikä vuosiluku tuossa olikaan. Siksi en voisi kuvitella tätä(kään) ahmivani äänikirjana. Ja niin Elnasta kasvaa kokonainen ihminen, elämän mittainen. Pieni nostetaan tärkeäksi.

Köyhää on, ja kylmää, ja kurjaa. Mutta jotenkin kaikesta selvitään, kun on pakko selvitä. ”Tämä maa ei kukkasilla koreile”, Kinnunen kirjoittaa sivulla 256, ja se on olennaista. Espanjalainen kirjailija ei voisi kirjoittaa tätä. 

Kaiken kruununa on tietenkin kieli, joka on upeaa. Alusta asti siinä tuntuu joku erityinen kirkkaus. Olisiko tämän vaikutelman syynä kenties aiempaa lyhyemmät lauseet? Vai johtuuko se vain sinisesta kannesta ja siitä, että takakannen ensimmäinen sana on ”jäänkirkasta”? Kaikki on mahdollista. Oli miten oli, kieli lumoaa. 

Vaikka näin: ”Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ. Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus.” 

Ja onhan siellä kritiikkiä tämän päivän koulua kohtaan, mutta se on toissijainen asia edellä mainitun rinnalla. 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY