torstai 28. huhtikuuta 2022

Pidä huolta

Ruotsalainen lääkäri Hans Rosling perusti vuonna 2005 Gapminder-säätiön ”taistelemaan tuhoisaa tietämättömyyttä vastaan faktoihin perustuvan maailmankuvan avulla”. Faktojen maailma -kirja on tämän taistelun kärki, hieno teos.

Kannessa kerrotaan, että ”asiat ovat paremmin kuin luulet”. Rosling toitottaa siis aivan samaa viestiä kuin Esko Valtaoja täällä Suomessa. Ja niinhän se on, ihmiset kaikkialla maailmassa vastaavat kysymyksiin pessimistisesti, aliarvioiden tapahtuneen kehityksen ja luullen asioiden tilan huonoksi.

Siinäpä onkin koko kirjan sisältö tiivistettynä. Rosling käy läpi tunnetun kolmentoista kysymyksen patterinsa ja tarkentaa sitten jokaiseen kysymykseen. Keskilämpötila, sähkön saatavuus, rokotukset, elinajanodote, tulotasto, isoja asioita. Avain maailman tilan ymmärtämiseen on se, ettei ole kahta ääripäätä, vaan ylivoimainen enemmistö ihmisistä on siinä välissä. Kaikessa. 

Maailmantilanne on toki häiriintynyt kirjan julkaisuajankohdan jälkeen, mutta kaikki ei ole menetetty. Hyvää on edelleen maailmassa paljon, ja siitä pitää pitää huolta. 

Toki on niin, että kun kirjan otsikossa on sana ”fakta”, on muistettava että siinä katsotaan maailmaa insinöörimäisen kapeasta näkökulmasta ja jätetään se kaikkein olennaisin eli kulttuuri tarkastelun ulkopuolelle. Sehän se kuitenkin sisällön elämään tuo. Tässä esimerkiksi Valtaoja toimii paremmin, kun hän säännöllisesti viittailee sekä korkeaan että matalaan kulttuuriin. 

Hans Rosling, Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund: Faktojen maailma

Otava


maanantai 18. huhtikuuta 2022

Sillanpään Nobel, tai ei sittenkään ihan

Vuonna 1939 F. E. Sillanpäällä ei mennyt erityisen hyvin. Alkoholi maistui, ja pitkäaikainen puoliso Siikri kuoli keväällä keuhkokuumeeseen. Sillanpää ei kauaa poikamiehenä viihtynyt, sillä jo syksyllä hän meni naimisiin sihteerinsä Anna von Hertzenin kanssa. Ja sitten joulukuussa tuli Nobel, ylittämätön saavutus.


Anna von Hertzen julkaisi vuonna 1955 kirjan, jossa hän kertoo tuosta ajasta. Sillanpää tapasi Annan ravintolassa, ja kosi käytännössä heti. Kohta jo mentiin vihille, ja heti sen jälkeen Ruotsiin palkintoa hakemaan. Itse palkintojuhlassa Anna ei ollut läsnä, mikä tekee kirjan ideasta hiukan erikoisen. Sillanpäähän tunnetusti sekoili juhlassa oikein huolella, ja antoi seuraavana aamuna palkintorahat tippinä hotellisiivoojalle. Näistä tämä kirja ei kerro.

Mutta ihan mukavaa ajankuvaa kirjasta tulee. Pariskunta jäi Ruotsiin, koska Suomessa syttyi sota. Heitä pidettiin kuin kukkia kämmenellä, ja he tapasivat valtavasti ruotsalaisia silmäätekeviä. Nimiä ja tapahtumia listataan, ei juuri pariskunnan keskinäistä elämää. No, sehän tiedetään mitä seurasi: Eemeli ja Anna erosivat pian, ja Sillanpää joutui kolmeksi vuodeksi Kammion mielisairaalaan alkoholisminsa vuoksi. Sieltä hän sitten palasi Taatana ja eli vielä pitkään. Mutta siitäkään ei tämä kirja kerro. 

Anna von Hertzen: F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti ja Ruotsin-matka vv. 1939-40.

Nide


torstai 7. huhtikuuta 2022

Down-ihmisen elämän ilot ja surut

Antti Tuurin uusin kirja Mies kuin pantteri ei ole romaani, mutta ei oikein tietoteoskaan. Se on kertomus Tuurin ensimmäisen vaimon veljestä, Jukka Jalmari Wahlroosista. 

Wahlroos on Down-ihminen. Tuuri on tuntenut hänet viitisenkymmentä vuotta ja nähnyt läheltä millaista Down-ihmisen elämä on ollut. Siitä Tuuri kirjassa kertoo, tuurimaisen lakonisin lausein, lämmöllä. 

Hyvä niin, tämä on tarpeellinen kirja. 

”Wahlroosin elämä on hyvä esimerkki siitä valtavasta muutoksesta, joka kehitysvammaisten kohtelussa on 1950-luvulta Suomessa tapahtunut. Wahlroosin syntymän aikoihin kehitysvammaisia oli muutamissa isoissa laitoksessa (sic) noin 9000. Vuosien varrella laitosten kokoa on pienennetty, ja muutamissa jäljellä olevissa laitoksissa on nyt hoidossa noin tuhat vammaista suurimman osan asuessa kotona tai tukiasunnoissa. - - Kun lääkäri kertoo raskauden keskeyttämisen mahdollisuudesta äidille, jonka testeissä on todettu odottavan Down-ihmistä, hänen olisi syytä myös kertoa, millainen ilo Down-ihminen vanhemmilleen useimmiten on. - - Pitkään Down-ihmistä ilolla seurattuani olen alkanut ajatella, että Downin syndrooma syntyy siksi, että maailmassa tarvitaan Down-ihmisiä niin kuin maailmassa tarvitaan muitakin rotuja ja ihmistyyppejä.”

Tällaiset ajatelmat ja kehitysvammaisuuden historian esittely ovat mielenkiintoisia, mutta kirjan parasta antia ovat tietenkin arkiset sattumukset ja Wahlroosin sanomiset. Niissä on iloa ja valoa. Wahlroos itse on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä edelleen elossa, 67-vuotiaana, tosin pahasti dementoituneena. 

Editointia kirja olisi vielä kaivannut, moni asia sanotaan kahdesti tai useammin, ja kirjoitusvirheitäkin on jonkun verran.

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä

Otava


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Loistavaa kerrontaa

Iida Rauman tuore Hävitys-kirja on saanut paljon palstatilaa, kertoohan se tärkeistä asioista: koulukiusaamisesta ja Turun vanhojen talojen tuhoamisesta. Mutta että romaani noista aiheista? Vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin perustuen? Mitä sellainen voi olla? Valittamista, vinkuiitakirjallisuutta, voi minua raukkaa kun olen erityinen ja tullut niin kovin kaltoin kohdelluksi? Kaikillahan sellaisia kokemuksia on, mutta emme me niistä romaaneja kirjoita. Tuntuu että kotimaisessa kirjallisuudessa kirjailijoiden omakohtaiset kärsimystarinat ovat vallanneet kokonaan mediatilan. 

Hävitys osoittaa onneksi kaikki nuo ennakkoluuloni vääriksi, heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Se on loistavaa kaunokirjallisuutta. Sekä siksi, että aihe on tärkeä, ja me kaikki kykenemme eläytymään noihin aiheisiin ja kokemaan ne koskettaviksi ja kammottaviksikin. Sotaa ei kirjoittamisen aikana vielä Ukrainassa käyty, mutta asetelma ei ole kovin kaukana siitäkään. 

Mutta ennen muuta loistavuus tulee Rauman kerronnasta ja kielestä, teksti on kertakaikkisen vimmaista ja omalakista. Pitkät ja polveilevat lauseet, pitkät luvut, ja yksi yksinkertainen tehokeino: kolmannen persoonan kerrontaa leikkaavat koko ajan ”A sanoi” -sivulauseet. Kertojanääni on kaikki kaikessa, sen vaikuttavuus perustuu siihen ettei vyörytys tunnu loppuvan ollenkaan, ihan niin kuin kiusaaminenkaan ei tuntunut päättyvän. Tekstiä on melko raskasta lukea, mutta se palkitsee kyllä.

Päähenkilöt ovat A ja Ira, jotka ovat yksi ja sama henkilö, Rauman alter ego. Molemmat ovat käyneet Kaarinassa alakoulun musiikkiluokan, ja kokeneet äärimmäisen epäoikeudenmukaista kohtelua. Lapsilla ei siinä maailmassa ole oikeuksia, ja kiusattu jätetään täysin yksin. Kiusaajat ja opettaja porskuttavat ja vääristelevät. Kiusaamiskokemukset kerrotaan A:n suulla, ja Ira on kirjailija, joka kirjoittaa romaanin noista kokemuksista.

Turun murretta on paljon. Se ei tässä ole hauskaa tai noloa vaan normaalia, ja murretta on kahdelta eri ikäpolvelta. Romaani reflektoi itseään:

”Et joo. Kyl se mua vähä niinku vainoo. Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta. Et ku jotai sata vuotta sit mä olin niihin yhteydes, ne sanos et ne haluis vähemmän jankkausta ja ponnekkaamman loppuratkasun. Mut miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst ja kuukaudesta ja vuodest toiseen vois kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei ois iha hirveetä jankkausta? Ku kaik vaa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.”

Alastalon salissa piipunhaku kestää kaiketi 70 sivua, Rauma nokittaa komeasti: A ja Ira tanssivat Eternal Flame -kappaletta varmaan parinsadan sivun verran, e-kirjassa kun sivunumeroita ei ole niin tämä menee arvauksen puolelle. Komea rakenne joka tapauksessa.

Turun hävitystä rinnastetaan koulukiusaamisessa tapahtuvaan ihmismielen hävittämiseen, mutta se tuntuu hiukan ontuvalta ja tarpeettomalta, etenkin kun kirjassa on muitakin, parempia rinnastuksia. Ja muutama kohta lipsahtaa tarpeettoman infodumppauksen puolelle, esimerkiksi Koroisten kohtaus loppupuolella. Historiaa on luettu, ja onhan se perusteltua, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Lapsikuorossa ei ole mezzosopraanoja. 

Iida Rauma: Hävitys

Siltala