Tajunnanvirran molemmat puolet

Anja Erämaja on helsinkiläinen runoilija, joka on tehnyt myös kaksi lastenkirjaa. Imuri on hänen esikoisromaaninsa.

Taina jätti Imurin kesken jo muutaman sivun jälkeen. Imuri kun ei ole mikään helppo tai tavanomainen teos, kevyeksi kesälukemiseksi sitä ei ehkä ensimmäisenä kannata suositella. Vaikka se lopulta meneekin kevyesti, tavallaan.

Kirja on nimittäin aika pieni. Mutta teksti, se on hengästyttävää. Erämaja kuvaa Kristiina-nimisen naisen arkea, joka on täynnä yritystä ja erehdystä. Äiti on kuollut, mies on alkoholisti, lapset ovat lapsia. Yksinyrittäjä tekee töitä kotonaan ja jumppaa, mutta juuri mistään ei tule mitään. Ihmeitä ei tapahdu, arkea eletään.

Kirjassa ei ole juonta, se on erään tilanteen kuvaus, ja sitä tilannetta kuvataan tajunnanvirtatekniikalla, jossa assosiaatiot vaeltelevat villeinä, proosarunoa härskisti lähennellen. Tajunnanvirta on raskasta luettavaa, ja siksi pieni koko onkin ehdoton, tämän enempää en minäkään olisi tätä jaksanut. Imuri totisesti uittaa lukijaa tajunnanvirran molemmilla puolilla.

Kielellistä iloittelua, sitä kyllä löytyy, mutta humoristiseksi en tätä sanoisi niin kuin joku muu on sanonut. Ehkä olen väärää sukupuolta tai jotain. Toki kosketuspintaa löytyy monin paikoin, ja hauskoja juttuja, niin kuin vaikka saunoessa mieleen juolahtava tarina korealaisnaisesta, joka nukahtaa lattialle ja jonka hiukset robotti-imuri imaisee sisuksiinsa.

Ja huonosti menee, mutta onneksi valitus käännetään iloon: "Kuuluuko ihmisestä kuulua näin paljon ääntä, sisämeteliä. Korvissa soi verisuonet ja hermoradat, kohinaa, vinkunaa, onko tämä viitearvojen sisällä. Jos ei pääse sängystä ylös, on tehtävä etätyötä. Jalat metri, pää kaksi ja reilut kaksi kolmasosaa metriä työtuolilta ajateltava kaikki valmiiksi."

Erämaja vetää riittävästi yli, siinä on teoksen voima.

Anja Erämaja: Imuri
WSOY

Herrap perkele

Yritin alkuvuodesta lukea Veikko Huovista, mutta Hamsterit ei napannut, ei sitten yhtään. Kesken piti jättää. En nähnyt siinä huumoria tai mitään muutakaan syytä jatkaa lukemista - se muistikuva, jonka Havukka-ahon ajattelija joskus muinoin jätti, ei resonoinut Hamstereissa ollenkaan.

Mökin kirjahyllystä löytyi Lentsu, joten päätin antaa Huoviselle uuden tilaisuuden. Nytpä nappasi, kirja sujahti nopeasti. Erityisesti siitä näkee sen maaperän, jossa Mielensäpahoittaja on kasvanut: jääräpäisen korpimiehen, jolla on mielipide kaikkeen, mutta tuppisuu.

Kirjan rakenne on simppeli. Flunssavirus loikkii nenästä nenään, ja jokainen nenänkantaja saa vuorollaan kertoa näkemyksensä maailman menosta. Kainuun pikkukylässä pyöritään enimmäkseen, mutta loppupuolella poiketaan myös Tanskaan, Sveitsiin ja Ugandaan. Maailman menoa ihmetellään, ja ajat ovat huonot. Historiankirjoihin ei vuodelle 1978 ole lamaa merkitty, mutta sellaisen keskellä ihmiset kokevat elävänsä. Niin kai ne ajat ovat huonot aina, eläjän ja kokijan mielestä.

Jupinasta ja komeasta maisemakuvauksesta hypätään kirjan puolivälissä yhtäkkiä action-osuuteen, kun vääryys kohtaa tukkikuormaa ajavan autoilijan poliisin muodossa. Lukija ei voi kuin ihmetellä, millaisiin kierroksiin tarina tästä vielä yltääkään.

Mutta Huovinen ei ole lukenut Hollywoodin käsikirjoitusoppaita, ei ensimmäistäkään. Toimintaosuuden jälkeen kiivetäänkin mastoon ja maiseman ihmettelyn ohella aletaan pohtia politiikan tilaa. Ja se on selvä, mitä korpimies ajattelee. Perussuomalaisia ajatuksia.

Herrap perkele, ja saatanakin vielä. Kaiken ne tyrii.

Nuo kun karsisi, tämä romaani olisi ajaton klassikko. Mutta taitaa se tällaisenaankin klassikoksi yltää. 1970-luku vain sattui olemaan sellainen, politiikka tunkeutui joka paikkaan. Tuomas Kyrö on taatusti miettinyt, kannattaako politiikasta kirjoittaa. Ja sitten hän on muistanut Lentsun, istunut alas ja kirjoittanut tuoreimman mielensäpahoittajan, Mielensäpahoittaja. Nyt. 

Veikko Huovinen: Lentsu
Suuri Suomalainen Kirjakerho

Hitaampi, nopeampi, tiiviimpi, laajempi

HBO:lla pyörivä Orjattaresi-sarja on ollut kaikkien huulilla jo hyvän aikaa. Sepä on nerokas sarja, kertoo siitä että moniaalla maailmassa on ihmisiä, jotka elävät hirvittävän sorron alla, ja usein nämä ihmiset ovat naisia. Ja samalla varoittaa siitä, millaiset merkit nykyajassa voivat viitata tuollaisiin pyrkimyksiin.

Erittäin usein sarjaa katsoessa on tullut mieleen että kuinkahan tämä kohtaus on mahdettu kirjoittaa kirjaan. Ja millaista kieltä Atwood on käyttänyt näitä tapahtumia kuvatessaan. Siitä ei pääse selville muuten kuin lukemalla kirja.

Onpa se kirja hyvä, huikean hyvä!

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kieleen, joka on varsin kohosteista ja siis erinomaisen nautinnollista luettavaa. Komeita kielikuvia, tuoreutta, ja täsmällisyyttä ja tarkkuutta joka paikassa.

Sarja on varsin uskollinen kirjalle, mutta tietenkin erilainen. Kirja on tapahtumiltaan paljon hitaampi, ainakin alussa. Tietenkin. Monta kymmentä sivua menee, eikä muuta tapahdu kuin että Frediläinen lähtee kauppaan. Ei nyt ihan Alastalon salissa, mutta vähän sinne päin.

Hitautta tarvitaan maailman kuvaamiseen. Ja menneisyyden, siihen miten tähän on tultu. Mutta vaikka kirja on hitaampi, se on myös nopeampi, kun se loikkii ajasta ja tilanteesta toiseen paljon vikkelämmin kuin sarja. Se, kuinka hienosti maailma lukijalle avautuu, meni pilalle sarjaa katsoessa, mutta nämä ovat molemmat hienoja kokemuksia eivätkä mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjasta jää tiivis maku, tarina on suppeampi ja keskitetympi kuin sarjassa - sarjassa tapahtuu enemmän. Mutta sarjasta puuttuu kirjan viimeinen osio, Historioitsijoiden huomioita. Siinä kirjan tekstiä tutkitaan vaillinaisena dokumenttina tästä Gileadin ajasta, vajaan kahdensadan vuoden päästä nykyhetkestä eteenpäin. Näin Atwood luo lisää perspektiiviä: tällaista on sattunut ennenkin, ja tällaista voi sattua taas.

Matti Kannoston suomennos on erinomainen. Atwoodin maailma ja kieli ovat niin viimeiseen asti hiottuja, ettei vähempi riitäkään - sarjan suomennos pohjaa kirjan suomennokseen vahvasti; en tiedä onko Kannosto suomentanut myös sarjaa. Offredin kaksoismerkitystä ei saa suomennettua, mutta esimerkiksi kirjan nimi on hieno, kun se luo suoran linkin Raamattuun.

Oikolukijoille tiedoksi: kaksi kompastuskiveä kun jaksatte katsoa, kaikki on kunnossa. Porchea ei tässä kirjassa esiinny, mutta Twisted Sisters kyllä, sivulla 424. Ei saa kirjoittaa sellaista mitä ei ymmärrä. Näin yritän opiskelijoillenikin tähdentää. Se kun on kovin noloa muuten huolellisesti tehdyssä teoksessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Suom. Matti Kannosto
Tammi

Pitääkö aina olla uutta?

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Kakolan kalpea-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen sankan viljelyn.

Niillä se jyrkempi Mäki Tolvanassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Tolvanaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida? Jopa jälkisanat ovat samaa tavaraa.

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Kun Vares herää krapulassa, lukija kyllä ymmärtää mitä tässä sanotaan: "Nousin tolpilleni, mutta tein sen hiukan liian äkkinäisesti, koska lattia allani keinahti. Naurahdin. Hassu ajatus hiipi päähän. Kurkistin, oliko ikkuna pyöreä, mutta siinä oli tutut neljä kulmaa." Mutta ei, lukijaan ei luoteta, Mäki kirjoittaa seuraavassa lauseessa tuonkin auki.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Gangstereiden jahtaamisen ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii. Mitään suurta yhtenäisyyttä ei synny, mutta hyvä dekkarijuoni kumminkin.

Yllä oleva teksti on melkein sama kuin Kakolan kalpea -kirjasta tekemäni blogipostaus, mutta eipä Mäkikään mitään varsinaisesti uutta ole luonut.

Reijo Mäki: Tolvana
Otava

Millä asialla hän kansan edessä käy

Mielensäpahoittajia on mukava lukea. Mutta kovin kummoista jälkeä niistä ei taida mieleen jäädä.

Mielensäpahoittaja. Nyt. -teoksen nimittäin luin jo pari viikkoa sitten, mutta kesälomamatkailujen takia blogikirjoittaminen on saanut odottaa. Ja kun nyt yritän muistella, mitä sanoisin kirjasta, en keksi juuri mitään.

Politiikasta on kyse. Mieltä pahoitetaan vaalikoneista, Trumpista, työstä, taloudesta ja sen sellaisesta. Ei ihan kauhean yllättävästi tai edes omaperäisesti, mutta yllättävyys ei olekaan Mielensäpahoittajan hyve, päin vastoin.

Tuomas Kyrön kieli kyllä toimii entiseen tapaan. "Kyllä ei kansa tiedä. Eikä herrat. Kansa äänesti Ameriikan isopyllyisen miehen presidentiksi, koska hän väitti olevansa kansan asialla. Kerron millä asialla hän kansan edessä käy. Silmään pissii."

Ja matkaillessa huomasin myös, että tämän kirjoituksen toinen lause ei oikeasti ole totta. Sain nimittäin monta kertaa itseni kiinni siitä, että aloitin lauseen "kyllä ei". Eikä sellainen ole ihan vähäinen ansio kirjallisuudelta, ei.

Ja jos katsoo, mitä olen aiemmin Mielensäpahoittajista blogiin kirjoittanut, voi huomata että näistä kirjoista löytyy kuin löytyykin monenlaista syvyyttä. Sitä ei vain aina heti huomaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Nyt.
WSOY