Joona Linnako se siinä?

Uusi Kepler on ilman muuta merkkitapaus. Uutuutta ei sentään jonotettu yöllä (kai?), mutta kyllä se liikehdintää saa aikaan. Kirjoittajapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril (jos siis et tiennyt, että Lars Kepler -nimen takana on ruotsalaispariskunta eikä mikään ukkeli) kirjoitti viime vuonna erillisen Playground-kirjan, joka ei saanut yhtä vankkumatonta suosiota kuin Suomen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluva Joona Linna.

Kissat eivät tällä kertaa päässet kuvaan. Karvat tosin jäivät muistoksi.

Vaikka itsekin tätä odotin kieli pitkällä, maltoin laittaa itseni kirjaston varausjonoon. Olinkohan alun perin sijalla 372 tai jotain ja itse asiassa olisin siellä vieläkin, ellei oma lähikirjastomme (Jyrkkälän lähikirjasto) olisi sen minulle jokerikirjana tarjonnut. Ah!

No, tämä Kaniininmetsästäjä ei kovin monta päivää minulla lainassa ehtinyt olla ja tänään sen jo saa kirjastosta joku muu onnekas hakea. (Juu, hain samalla uuden pinon pääsiäiseksi...).

Menemättä taaskaan liikaa juoneen, kerron, että Joona Linna on siis vankilassa. Kirjan alussa hän on istunut vankilassa jo pari vuotta. Lukijan piti tässä kaivella muistiaan, että jahas, niinkös se olikin. Taisin taannoin innoissani lukea nuo kaikki aiemmat yhteen putkeen, mutta olihan siinä jotain kähinää. Tapahtuu siis ikäviä (murhia ja sensemmoista) ja Joona tarvitaan takaisin hommiin. Suitsait hän tietysti saa poliisinoikeudet sun muut ja hoitelee asiaa. Päätyy takaisinkin eristysselliin ja sitten hänet sieltä uudelleen noudetaan ja myönnetään, että juu, olit oikeassa. Ja sitten hän jatkaa roistojen metsästystä ja tottakai hoitaa homman viimeisessä kappaleessa kotiin.

Tuossapa pääpiirteissään Joona Linnan osuus tässä kirjassa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan ja olihan se huiman jännittävä, erinomaisesti kirjoitettu ja käännetty (käännös Kari Koski) ja koukutti lukemaan 479 sivua tuosta noin vaan lähes putkeen. Mutta Joona Linna oli hahmona aikamoisen päälleliimattu. Ihan kuin hänet olisi kaivettu naftaliinista kirjaan tuomaan vaan sitä vakuuttavuutta. En siis löytänyt samaa tenhoa kuin aiemmin ja toivon lämpimästi, että Kepler-tiimi kaivaa Joonan menneisyydestä lisää mörköjä ja demoneja. Nimenomaan tuo Joona Linnan henkilökohtainen joka käänteeseen yleensä tulvinut tragedia tästä kirjasta puuttuu. Oiva opus kuitenkin, en sitä muuten olisi ahminut.

Nappaa se siis kirjastosta, jos Kepler-pariskunnan tuotanto on sinuun tehnyt vaikutuksen. Jos taas pohdit sarjaan tutustumista, suosittelen lämpimästi aloittamaan alusta. Niitä alkupään kirjoja löytyy varmasti helpommin kirjastosta kuin jonottamalla viikkotolkulla. Näin ainakin Turussa. Toisaalta aina uuden kirjan ilmestyessä joku (muukin) saa herätyksen ja haluaa ahmia koko sarjan.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä
Tammi

Kepler-pläjäys

Kepler-pariskunnan kirjat ovat saaneet kosolti julkisuutta ja uutuudet ovat keränneet kirjaston varauslistoille melkoiset jonot. Alkukesästä luin Joona Linna -sarjan ensimmäisen, Hypnotisoijan (siitä asiaa Kesäkoosteessa), ja siitä se lähti. Minua vainosi kirjaston uutuushyllyssä Kepler-sarjan uusin, Vainooja, sen verran isosti, että päätin lukea ensin välistä sarjan muut osat. Vainooja oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2014 ja se lanseerattiin Suomessakin poikkeuksellisen näkyvästi.

Projektini koki onnellisia hetkiä, sillä lähikirjasto jäi kuuden viikon kesätauolle ja sain Vainoojan kahden viikon pikalainaan kuudeksi viikoksi. Vainooja oli siis valmiina, varaamalla sain muista kirjastoista Tulitodistajan ja Nukkumatin. Kussakin kirjassa on reippaasti yli 500 sivua, joten lukaisin heinäkuun alussa reilussa viikossa kaksi tuhatta sivua Kepleriä, koska... jäin koukkuun.

Jäljellä on vielä yksi Kepler, näiden keskeltä ja taidan säästellä sitä vielä.

Mikä näissä sitten koukuttaa? Se, että ne eivät lopu kesken. Se, että tarina ei ole liian ohut eikä varsinkaan liian helposti arvattava. Se, että päähenkilö ei tee itsestään selviä asioita eikä selviä liian vähällä. Tänä sateisena kesänä pari tuhatta sivua ruotsalaista laatujännäriä oli oiva valinta ja on pakko myöntää, että tämän jälkeen perusdekkari tuntuu hetken aikaa hiukan laimealta.

Kirjojen lukemisesta on jo kohta kuukausi ja nytpä tuli kiire kirjoitella näistäkin, sillä palautan kirjat huomenna. Tässä välissä on uutisissa kerrottu mm. ikävistä tapahtumista Muhoksen koulukodissa. Tulitodistajan lukeneet saattoivat hätkähtää. Aihepiirit kirjoissa ovat ajankohtaisia mutta eivät päälleliimattuja. Joona Linna on inhimillinen poliisi, mutta hahmona paljon kulmikkaampi.

Kepler-sarjaa kirjoittava pariskunta, Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril, on näyttävä ja näkyvä pariskunta. Gotlannin dekkaripäivilläkin heidät voisi tavata. Ehkä sinne ensi vuonna?

Lars Kepler: Vainooja
Lars Kepler: Tulitodistaja
Lars Kepler: Nukkumatti
Tammi

Kesäkoostetta vuodelle 2015

Kaikista lukemistani kirjoista en kirjoittele blogiin, syyt vaihtelevat. Jotkut kirjat ovat niin mitäänsanomattomia, etten viitsi, toiset taas saattavat olla sen verran vanhoja, etteivät ole isomman maininnan väärttejä. Kesällä luen yleensä dekkareita putkeen, vanhempiakin, joten tässä kesän ajan päivittyävä koontipostausta sekalaisista lukemistani kirjoista. Näitä kaikkia - vähän vanhempiakin - kirjoja löytyy mm. AdLibriksestä.

Copyright Taina Euro

Viime kesänä osallistuin dekkarihaasteeseen, jonka koontipostaus löytyy täältä. Hiukan sen hengessä jatkan...

1. Anna Jansson: Loputon uni (Gummerus)

Maria Wern -sarjan alkupään dekkari, joka käynnistyi hiukan hitaanpuoleisesti, mutta tarina oli varsin jännä geenimanipulaatiopohdintoineen. Gotlannista pitäville takuutavaraa.

2. Lars Kepler: Hypnotisoija (Tammi)

Kepler-kuumeeseen en aiemmin olekaan tarttunut, mutta uutuuden, Vainoojan, massiivinen ja hauskanjännittävästi tehty mainoskampanja teki tehtävänsä ja luettuani kirjailijapariskunnan haastatteluita päätin ottaa Keplerit lukuun. Hypnotisoija ei heti napannut, mutta loppupuolikas oli jo taattua ruotsalaista dekkarilaatua. Yksi uudempi ja Vainoojakin odottelevat hyllyssä, niistä lisää tuonnempana.

3. Mari Jungstedt: Neljäs uhri (Otava)

Mari Jungstedtin kirjat sijoittuvat myös Gotlantiin ja olen niitä lueskellut hiukan epäjärjestyksessä. Näiden sävy on hitusen vähemmän synkkä kuin Anna Janssonilla, rikokset ovat ehkä hiukan vähemmän kaameita. Veri kuitenkin lentää sopivasti eikä loppuratkaisua pysty kirjan alkupäässä edes aavistelemaan. Kauniiden maisemien ja tunnelmallisen saaren mainiota rikostarinoita tämäkin, Jungstedtin parhaimpia.



4. Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Schildts&Söderströms)

Kuva: Schildts & Söderströms

Maaliskuussa luin Kallentoftin Vesienkelit, joka piti otteessaan tiukasti. Kokemuksen innoittamana hain kirjastosta Malin Fors -sarjan alkuakin. Hmm. Kallentoft ilmeisestikin on parantanut matkan varrella otettaan aika lailla, sillä Sydäntalven uhrit taisin uusia parikin kertaa ennenkuin lopulta sain sen suoritettua. Puolessa välissä olin jo antaa itselleni luvan palauttaa kirjan keskeneräisenä kirjastoon, mutta sitten sisuunnuin ja luin. Onneksi jaksoin, sillä ihan mallikas tämäkin oli, mutta kenties nuo vainajan ja tutkijan väliset henkiset vuoropuhelut katkoivat tässä tarinaa sen verran, että otteeni herpaantui. Ehkä luen näitä lisääkin, ehkä.

5. Anders Roslund, Börge Hellström: Lokero 21 (WSOY-pokkari)



Tähän kirjaan piti tietystikin tarttua jo siitä syystä, että takakannen teksti "Pohjoismaiden kuumimman kaksikon rankka rikosromaani" huvitti. Näitä "kuumimpia" kaksikoita tuntuu piisaavan tuolla länsinaapurissa: Keplerin kirjoittajapariskunta, Erik Axl Sund -kaksikko jne. No, tämä kirja on ilmestynyt jo vuonna 2005, joten ehkäpä he olivat ensimmäinen "kuumin"...

Mutta rankka tämä rikosromaani tosiaan on. Aiheena on ihmiskauppa ja ympyrät niinkin pienet kuin Liettua ja Ruotsi, ihan tässä nurkilla. Sen verran paljon tästä aiheesta on viime vuosina kirjoiteltu - niin faktaa kuin fiktiotakin - ettei tarina vaikuta liian hurjalta ollakseen totta vaan murheellista on, että tämä voisi olla myös totta.

Kaksi nuorta tyttöä löytyy henkihieverissä tukholmalaisasunnosta, toinen karkaa, toinen joutuu sairaalaan pahasti pahoinpideltynä. He ovat jo aiemmin päättäneet päästä kertomaan oman tarinansa nauhoittamalla videolle kertomuksensa. Rankka tarina ja vaikka aavistin pahiksen jo ennen loppua, harmitti roistouden määrä niin, että se jäi vaivaamaan. Hyvän tarinan merkki, eikö?

6. Max Manner: Jääkyynel (Crime Time)

Taas täytyy tunnustaa tai innoissaan kertoa, että löysin kirjailijan, jonka dekkareista en ollut tiennyt mitään. Juu, tunnustaa siis tietämättömyyteni, tai hehkuttaa sitä, että kiva, että näitä vielä löytyy. 

Kansi oli varsin hyytävä ja takakannen teksti melko lupaava. Sen huomasi lupaavaksi jopa 11-vuotias tyttäreni, joka ei kertakaikkiaan innostu hömpästä eikä varsinkaan fantasiasta (mikä on ongelma, koska nuortenosastolta kirjastosta ei juuri muuta löydy). Hänelle pitäisi löytyä nuorten jännäreitä, joissa saa tapahtua vähän murhia. Enid Blytonia (jonka tuotantoa itse kahlasin innolla hänen iässään samalla kuin Kotiopettajattaren romaaniakin) on turha yrittää tarjota, koska se on kivikautista. En kuitenkaan antanut tyttäreni lukea tätä jännäriä, koska takakannen tekstistä huolimatta se ei ollut 11-vuotiaan tarina.

Miten on mahdollista, että olen aiemmin missannut Max Mannerin? Tarina sijoittui pääosin Lappiin (toinen kotini, suurinpiirtein), mutta alkaa Turussa (pääasiallinen kotini). Mielikuvituksellisia käänteitä tarinasta ei puutu, ihmiskauppa rehottaa, rikokset ovat jopa ruotsalaistyyppisiä (silmiä kaivetaan päästä kuten uusimmassa Camilla Läckbergissä (josta en vielä olekaan blogannut)) ja roistot pääosin kaikeksi onneksi suomalaisia, vaikka Venäjän puolellakin seikkaillaan. 

Henkilöhahmojen kuvaus on vaihtelevaa. Osa hahmoista piirtyy varsin selkeästi ja vahvasti, osa taas jää varsin köykäisten sanankäänteiden taakse. Tunturimaastossa on kirjailija ilmeisesti käynyt ainakin Lapin lomallaan, sen verran elävää on kuvaus ja pohjoisemman Suomen erityispiirteetkin tulevat vallan mainiosti esille. 

Taidanpa syksyn tullen kaivella kirjastosta muitakin Max Mannerin kirjoja tämän uutuuden lisäksi. Vallan mainio pikalaina tämä siis oli.

7. Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää (WSOY)

Maeve Binchyn kirjoihin olen tarttunut monesti lentokentillä. Tasalaatuisia ihmiskohtaloita, ei turhaa ilkeilyä, hyviksille yleensä käy hyvin. Ja paljon ihania irlantilaismaisemia.

Seitsemän talvista päivää kuvaa Irlannin länsirannikolle remontoitavaa hotellia, Stonea Housea, sen kunnostamista, henkilökuntaa sekä ensimmäisen viikon vieraita.

Tunnelmalliset Maeve Binchyt ovat mitä mainiointa vastapainoa synkemmille dekkareille.

8. Sophie Kinsella: Hääyöaie (WSOY)

Tämä mahtavasti nimetty ulkomaalaisen diftongipainajainen on kirja, jollaisia on hyvä olla olemassa. Hauskaa höttöä, joka sai nauramaan ääneen. Tomi ihmetteli vieressä, että mikä ihme nyt saattaa noin naurattaa, mutta peribrittiläinen Sophie Kinsella osaa oman genrensä. Kuivaa huumoria ja vähän höpöhöpöäkin on mainio yhdistelmä.

Kirjassa Lottie, tämän suojeleva isosisko, entinen poikaystävä, nykyinen mies ja erilaiset liitännäishahmot harrastavat kommelluksia sarjatulella. Juonikin kirjassa on, mutta se ei ole kovin merkityksellinen vaikkakin hupaisa.

Sophie Kinsella tunnetaan Himoshoppaaja-sarjastaan, jota on filmatisoitukin. Himoshoppaaja on aiheena ehkä jo hiukan kulunutkin (no, saa nähdä, uusin on tuossa yöpöydällä odottamassa, kun kirjaston uutuushyllystä kutsui...), mutta Kinsella on kirjoitellut välillä muitakin.

Jos pidit Bridget Jonesista, naurattaa Hääyöaie sinua aivan varmasti.

9. Jaana Taponen: Unelmavaras (Karisto)

Unelmavaras on ilmestynyt jo vuonna 2010, mutta aihepiiri ei vanhene. Takakansi lupasi seuraavasti: "Viiltävän tarkka kuvaus työpaikan inhottavimmasta tyypistä." Tuo inhottavuus ei niinkään vedonnut vaan se, että kirja on kuvaus nykyaikaisesta työpaikasta, työnarkomaanista, uraihmisistä ja muusta sellaisesta, mikä nyt sattuu kiireisissä yrityksissä työskennellyttä kiinnostamaan.

Kirjana Unelmavaras oli ihan keskitasoa ja päähenkilö varsin luotaantyöntävä. Kirjan takakansi lupasi - harmillisesti etukäteen - että lukijan sympatiat kuitenkin heräisivät. No, siitä en niin tiedä, mutta loppupuolen lapsuudenperhesivupolku vaikutti hiukan kaukaa haetulta ja kummalliselta.

Jos aihepiiri kiinnostaa, lue ihmeessä.