Kaikkea sopivasti

Sanna Kotajärven Pimeydenkylväjät-dekkarisarja starttasi vuosi sitten mainiolla Pimeän peto -kirjalla. Sarjan toinen kirja Valon vapahtajat ilmestyi juuri, ja se jatkaa samalla tiellä.

Niin kuin sarjaan kuuluu, poliisit ovat samoja tuttuja kuin ensiosassa. Pääosassa on Kasper Rahkola, ja hänen privaattielämässään haasteita tuo suhde Milla-kollegaan. Ammatillisia haasteita puolestaan tarjoaa Laitilan Mesijärveltä löytynyt ruumis. Mies on ammuttu mustikanvarpujen sekaan, ja ruumiin viereltä löytyy haudattu ristikoru.

Läheisellä tontilla elää uskonlahko, joka vaikuttaa olevan jollain lailla yhteydessä murhaan. Alkaa selvitystyö, joka etenee aluksi verkkaiseen tahtiin. Arkea ja sen haasteita on mukana tarpeeksi, ihmiset tulevat tutuiksi. Kaikkea on muutenkin sopivasti: toimintaa, suvantokohtia, arvoituksia, etenemistä, pohdintaa, ja myös kertauksia. Uskoa ja uskonnollisuutta pohditaan aika paljon. Turun lähiseudut miljöönä ovat turkulaislukijalle tietysti plussaa, eikä niistä haittaa ole vaikkei turkulainen olisikaan. Lopussa tarinaan tulee sitten oikein kunnon kiihdytys.

Jo ensimmäisessä kirjassa esiintynyt Termos on mainio hahmo: päihteetön laitapuolen kulkija, joka tarjoilee hiukan deus ex machina -tyyppisiä impulsseja tarinaan.

Yksi epäuskottava kohta tarinassa on: koira ei reagoi ovikellon ääneen. Onko sellaista koiraa olemassa?

Kustannustoimittaja on ollut paikoin huolimaton varsinkin lauseenvastikkeiden kanssa, ja sähkökirjassa on muutamia virheitä: lukujen sisällä olevat tyhjät rivit puuttuvat, eikä kirjan kansi ole mukana ollenkaan (siksi tämän postauksen kuva on tuollainen).

Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat

Into

Vetävän dekkarisarjan avaus

Yritin pari viikkoa sitten lukea erästä dekkaria, mutta yritykseksi jäi. Kirjan kielessä ei ollut mitään erityistä, eikä juonikaan oikein napannut. Niinpä yritin toisella dekkarilla, josko nyt nappaisi.

Sanna Kotajärven Pimeän peto on hänen esikoisteoksensa, ja se aloittaa Pimeydenkylväjät-sarjan. En kokenut senkään kielessä erityistä tenhovoimaa, mutta taitaa olla niin että dekkareihin ei minkäänlainen kohosteisuus sovi. 

Pääosassa on juoni, jonka pitää olla tiukka ja oivaltava ja yllättävä. Kaikkia näitä Pimeän peto on, se on oikein vetävästi kirjoitettu. Tapahtumien annostelunopeus on sopiva, aluksi hitaampi ja loppua kohti kiihtyvä. Kotajärvi malttaa pysähdellä asioiden ääreen, ja juuri kun alkaa tuntua siltä että jotain voisi tapahtua, silloin jotain tapahtuu. 

Erittäin iso vetovoimatekijä turkulaislukijalle tietenkin on se, että tapahtumat sijoittuvat Turun seudulle.

Maskulaisesta mökistä löytyy miehen ruumis, jota on pahoinpidelty sadistisesti. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kollegoineen alkaa selvitellä tapausta: onko kyse sadomasokismista vai mistä? Henkilögalleria on sopivan kokoinen ja hahmot erottuvat toisistaan, Kotajärvi kirjoittaa hahmot eläviksi. 

Muutamia kielellisiä huolimattomuuksia tekstissä on, kuten tempo-sanan tai joidenkin verbien taivutukset, ja parissa kohdin tuntuu että lukijaa aliarvioidaan hiukan (”kontaminantteja eli epätoivottuja jälkiä”), mutta kerrassaan vetävä dekkarisarja tästä tuntuu aukeavan. 

Sanna Kotajärvi: Pimeän peto

Into kustannus