Viisaita sanoja lastenkirjan kirjoittamisesta - ja kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut ilmestyi tovi sitten, joten kuulun taatusti Ville Hytösen uuden Kuinka kirjoitan lastenkirjan -teoksen kohderyhmään. 

Tämä on erinomainen opus, kattava, selkeä ja syvällinen. Koska Hytönen on kirjoittanut valtavasti lastenkirjoja, hänellä on paljon painavaa sanottavaa aiheesta. 

Aluksi käydään läpi lastenkirjallisuuden historiaa, niin kuin tietysti pitää. Historiaa seuraa ”Lastenkirjan purku- ja rakennusopas”, jossa puhutaan ideoista, nimistä, aloituksista, hahmoista, maailmoista, juonista, dialogista, kielestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Kolmas osa keskittyy ulkokirjallisiin kysymyksiin, eli kustantajan löytämiseen, yhteistyöhön kuvittajan kanssa, myymiseen, kritiikkiin ja sen sellaiseen. 

Tässä muutama näyte Hytösen viisaista ajatuksista:

”- - tärkeintä on muistuttaa tulevia aikuisia siitä, mikä on lukemisen tehtävä: ymmärtää myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat uusia ja vieraita.”

”Jos lapsi oppii lukemaan, hän oppii kuvittelemaan ja näkemään mahdollisuuksia. Ei samanlaista taloa, samanlaista asuntoa, samaa tehdasta tai pyykkitupaa, vaan loputtomasti asioita, joita voisi olla.”

”Lastenkirja ei ole kevytversio aikuisten kirjasta vaan oma lajinsa, joka vaatii oman ammattitaitonsa.”

Tekstissä on paikoin toistoa, samankaltaisia lauseita peräkkäisissä kappaleissa tai sama asia kahdessa eri luvussa. Mutta nämä ovat pikku juttuja, niin kuin vaarini sanoisi. Paljon enemmän kirjan arvosta kertoo se, että heti kun aloin tätä lukea, minussa heräsi halu kirjoittaa. Ja niinpä kirjoitin, vuorovedoin tämän lukemisen kanssa. Kirjoitin omille lapsilleni parikymmentä vuotta sitten keksimäni sadut ylös, ja nyt minulla on satukirjan ensimmäinen käsikirjoitusversio valmiina. 

Parhaat kirjat tunnistaa tästä: niiden lukeminen innostaa kirjoittamaan.

Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa)

Vastapaino

Valkia kuin pläski

Kustannusyhtiö Savukeitaan johtajana ja runoilijana tunnetun Ville Hytösen esikoisromaani Jumalankoirat on kielellisesti yksi komeimpia koskaan lukemistani romaaneista.

Taiteilijan vapaus syntyy rajoista, sanoi ainakin Igor Stravinsky aikanaan. Hytöseltä ei kunnianhimoa tässä rajoitusmielessä puutu: hän kirjoittaa 1600-luvun loppuvuosista, vanhalla kielellä. Viron Läänemaalla, Lihulassa tapahtuu kummia: ihmissudeksi tuomittu Thies-niminen mies elää suomalaisen noidan, Aaprami Pöyrysen kanssa mökissään ja kyläläiset pelkäävät kaksikkoa. Kertojana on Matias Homelin -niminen Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija.

Oikeasti Hytösen kieli ei tietenkään ole 1600-luvun kieltä, sillä sitä ei kukaan jaksaisi lukea. Mutta kielen täsmällistä ikää merkittävämpi asia onkin se, että kieli näyttää uskottavalta. Ja että se on tuoretta - tuoreus kun voi tulla vanhastakin. Hytönen on tutkinut historiansa tarkkaan ja laittaa sen elämään. Voisin kehua kieltä ja sanavalintoja pitkästikin, mutta antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun seuraavaksi haluat kuvailla kaunista nuorta naista, voit tehdä sen Matias Homelinin tapaan: "Tytön uuma uhmasi tuulta kuin pystykiikku ja lantio oli pyöristynyt sen verran, että se kesti lapsen tulon. Hampaatkin olivat kuin kielonkukat ja käsivarret kesivät eloluonnetta. - - Kaunis tyttö hän oli, valkia kuin pläski ja rynnäkäskin ikäisekseen. Ja kratti oli taikonut sille vihreät silmät ja vinon suun, jolla se puhalteli syljestä kuplia ja kuolasta pitkiä noroja talon kulmalle."

Eikä tuo kohta ole poikkeus, vaan joka ainoa lause kirjassa pysyy tiukasti vanhassa rytmissä ja mainiossa kielessä. Ja kai kirjassa on sanomaakin, muukalaisen pelko on aivan yhtä ajankohtainen asia nyt kuin kolmesataa vuotta sitten.

Jos Jumalankoiria haluaa jostain kritisoida, niin juonen imu ei ole sieltä vetävimmästä päästä. Kirja on enemmänkin sarja perättäisiä kuvia, jotka eivät erityisesti johda toisiinsa. Minulla ainakin kesti monta kymmentä sivua ennen kuin pääsin tekstin imuun - imua ei siis pidä odottaa juonesta vaan kielestä ja sen luomista kuvista. Ja ne kuvat, ne ovat kaikessa groteskiudessaan upeita.

Ville Hytönen: Jumalankoirat
Sammakko