Miksi itänaapurimme on sellainen kuin se on

Luin Mihail Šiškinin Neidonhiuksen muutama vuosi sitten. Se oli mieleenjäävä kokemus: hienoa tekstiä, mutta niin vaikeaa, etten oikein ymmärtänyt mitään. Sota vai rauha on ilmestynyt alun perin 2019, mutta suomalainen laitos on tältä vuodelta. 

Sota vai rauha on aivan toisenlainen kirja kuin Neidonhius. Tämä on huikean selkeää ja vetävää tekstiä, kirja hupeni käsissä nopeammin kuin olisin halunnut. Tässä ajassa on suuri tarve saada tietää miksi meillä on naapurissa tuollainen hirviö kuin Venäjä, ja siihen tarpeeseen tämä on erinomainen kirja. Esimerkiksi Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu kertoo kyllä paljon venäläisestä elämänmenosta ja ajattelutavasta, mutta se ei ole ollenkaan niin vetävä teos kuin tämä. 

Peruskysymys on, miksi Venäjä ei voi olla niin kuin muut, järkevä ja ystävällinen ja demokraattinen. Kuinka hienoa meille suomalaisille olisi, jos Pietari olisi samanlainen kuin vaikka Berliini tai Pariisi, iso eurooppalainen kaupunki ihan tuossa vieressä! Siihen Sota vai rauha vastaa todella hienosti. Voin tässä referoida joitain kirjan ajatuksista, mutta jos haluat kokonaisen vastauksen, sinun pitää lukea tuo kirja. 

Stalinin perustuslaki kirjoitettiin 1936, ja se oli ”maailman demokraattisin”. Siellä oli kaikki se kaunis ja hyvä, jota länsimaissakin arvostetaan. Venäjällä sanat eivät vain merkitse mitään. Perustuslakitekstin laatija Nikolau Buharin pidätettiin kolme kuukautta lain säätämisen jälkeen. Buharinin ensimmäinen vaimo teloitettiin 1940, hänen kaksi muuta vaimoaan pidätettiin ja hänen tyttärensä virui vankileirillä, poika kasvoi lastenkodissa tietämättä ketkä vanhempansa olivat. Tällaista on elämä Venäjällä. 

Šiškinin äiti oli opettaja. Opettajan tehtävä on Venäjällä mahdoton: opettaa lapsia puhumaan totta ja valmistaa heitä samaan aikaan elämään valheiden maassa. 

Sivistyneen yhteiskunnan perustana on luottamus. Sitä Venäjällä ei ole lainkaan, ei ole milloinkaan ollut. On vain vahvimman laki. Jos saat itsellesi jotain, sitä ei kannata säästellä, koska kohta joku ottaa sen pois. Ja jos pystyt ottamaan jotain, ota. Koska muuten et saa mitään. Yksityisomaisuus on korvaus uskollisuudesta.  Ja ainoa tapa saada pysyvää on siirtää omaisuus länsimaihin. Siksi rikollinen ja likainen venäläinen raha länsimaissa on kaiken pahan alku ja juuri. Järjestelmä perustuu öljyn ja kaasun myynnille, siksi väestöä ei tarvita lainkaan. Tai ihmishengellä ei ole mitään arvoa. Mikään ei riipu itsestä eikä itse voi päättää mistään. Venäläinen ei voi vaikuttaa mihinkään, ja siitä seuraa hirvittävää kurjuutta. Järjestelmä perustuu ihmisen vastuuntunteeseen läheisiään kohtaan: mitään ei uskalla tehdä, ettei omalle perheelle tapahtuisi mitään pahaa. ”Olemme aina rakastamiemme ihmisten panttivankeja, ja heidän vuokseen olemme valmiita sietämään nöyryytyksiä.”

Tavallinen venäläinen ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Alexander von Humboldtin tiedetään todenneen: ”Maailmankatsomuksista vaarallisin on sellaisten ihmisten maailmankatsomus, jotka eivät ole koskaan katsoneet maailmaa.”

Venäjän nykytilaa Šiškin luotaa kaukaa historiasta. Syy takapajuisuuteen on kielellinen: Rooman kirkko pitäytyi latinan kielessä, mutta ortodoksinen kirkko valitsi muinaiskirkkoslaavin, mikä esti kulttuurisen yhteyden antiikkiin ja osallistumisen eurooppalaisten kansojen kehitykseen. Suurin osa venäläisistä elää henkisesti keskiajalla.

”Euroopan puolella renessanssi ja uskonpuhdistus innoittivat ihmismieliä, mutta idässä nousi taisteluhenkinen valtio, joka kohteli omaa kansaansa kaltoin armeijan keinoin. Yksinvalta ja yksituumaisuus ovat siitä lähtien määrittäneet venäläisten elämää. Ainoa tavoite on vihollisen voittaminen, ja hyökkäys on paras puolustus koko maailmaa vastaan käytävässä sodassa. - - Yksittäisen kansalaisen elämän tarkoitus rajoittuu valtakunnan palvelemiseen. Hänen suurin onnensa on saada kuolla suuren isänmaan puolesta.”

Ainoa päämäärä on vihollisten voittaminen.

”Tärkeimpiä syitä siihen, miksi neuvostovalta hävisi kylmän sodan, oli lännen uusi ja petollinen salainen ase, videonauhuri. - - Elokuvien juonet eivät erityisemmin kiinnostaneet katsojia, mutta vaatteet, huonekalut, ruoka ja autot tekivät nälkiintyneeseen, rutiköyhään neuvostokansaan järisyttävän vaikutuksen.”

Venäläinen ei voi hymyillä, koska kaikki tuntevat liikkuvansa aggressiivisessa ympäristössä. Samoin kuin vankilassa, hymy tulkitaan niin, että heikko siinä mielistelee vahvempaansa. 

”Venäläisen alemmuuskompleksia ei näe, mutta sen tuntee. Vain pieni esimerkki: yksikään yritys ei mainosta tuotteitaan tai palveluitaan tunnuslauseella ’Aitoa venäläistä laatua!’. Se pikemminkin karkottaisi asiakkaita.”

Venäjällä on tietysti myös fiksua väkeä. Mutta koska he ovat fiksuja, he lähtevät pois Venäjältä. Esimerkiksi Googlen perustaja syntyi Moskovassa. Nykymaailmassa tärkeintä varallisuutta ei ole maa tai öljy tai kaasu, vaan ihmisäly. Tässä on länsimaiden ja Venäjän suurin ero. 

Šiškin tekee kirjan lopussa kaksi ennustusta Venäjän tulevaisuudesta, pessimistisen ja optimistisen. 

Pessimistinen ennuste on ensin. Näemme uusia sotia, teknologia taantuu edelleen. Kun kruununperimyksen aika tulee, ensimmäisenä lähtee Tšetšenia, sitten kaikki muut Pohjois-Kaukasian tasavallat. Vallan vertikaali tuhoutuu muutamassa tunnissa. Gogol vertasi Venäjää troikkaan, Šiškinin mukaan parempi vertauskohde on metro. Se ajaa tunnelissa päästä toiseen, diktatuurista anarkiaan ja takaisin. Muualle sillä junalla ei pääse.

Toinen ennustus on armeliaampi. Sen mukaan Venäjäkin kulkee kohti ihmisrakkautta ja yksilön oikeuksien kunnioittamista. Kaikki kansat lähtevät ennemmin tai myöhemmin tälle tielle. Eikä Venäjä ole poikkeus. Miljoonat emigrantit todistavat, että venäläinen ihminen voi elää ja kukoistaa myös demokratiassa. Kirjan lopussa on askelmerkit siihen, miten länsimaiset demokratiat voivat auttaa tavallisia venäläisiä. Tärkeintä on lopettaa likaisen rahan vastaanotto.

En ole mihinkään muuhun kirjaan tehnyt näin paljon reunamerkintöjä. Se kertoo jotain teoksen laadusta. Jos tämä blogikirjoitus tuntuu sekavalta, se ei ole kirjan syy. Šiškin kirjoittaa loistavasti, ja Sirpa Hietasen suomennos on vakuuttava.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Suom. Sirpa Hietanen

WSOY

Linkolalainen todistuskappale kirjallisuuden ylivertaisuudesta

Jokainen itseään kunnioittava lehti on kirjoittanut lähiaikoina Ágota Kristófin trilogiasta, jonka ensiosa suomennettiin jo 80-luvulla mutta kaksi muuta osaa vasta hiljattain. Kirjat tuntuvat olevan mielenkiintoisia. Lukemalla selviää, onko Kristóf niin erityinen kuin sanotaan. 

Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Iso vihko. Se osoittaa, että mediahuomio on paikallaan. Kirja on todella erikoinen ja erityinen. Se kertoo kaksospojista, jotka kasvavat sodan keskellä. Heillä ei ole nimiä eikä identiteettiä, he ovat vain ”me”. Äiti vie kaksoset oman äitinsä hoiviin. Pojat kasvavat lian ja köyhyyden keskellä. Selviytyminen vaatii kekseliäisyyttä ja kurinalaisuutta. 

Kirjan kerronta on tuollaista kuin tämän jutun alku: lyhyitä, toteavia lauseita. Idea kerrotaan kirjassa suoraan: tekstin on oltava totta. ”Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme. - - On kiellettyä kirjoittaa: ’Pieni Kaupunki on kaunis’, sillä Pieni Kaupunki voi meistä olla kaunis ja jostakusta toisesta ruma. - - Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.” 

Tässä eetoksessa on jotain tuttua. Petri Tamminen on puhunut hyvin samansuuntaisesti, ja hän on maininnut myös esimerkiksi Veijo Meren ja Antti Tuurin kirjoittavan samankaltaisten maksiimien alla. Mutta kukaan heistä ei vedä totuudellisuuden vaatimusta niin äärimmilleen kuin Kristóf tässä tekee. Kristófin ehdottomuudessa on jotain linkolalaista. 

Aluksi teksti tuntuu vain tylyltä. Sitten se alkaa tuntua julmalta, ja kun tarinaan tulee kaikenlaista perverssiä, se voi tuntua luotaantyöntävältä. Mutta se on huiman kiehtovaa. Ja totta. Juuri näistä julmuuksista ja perversioista olemme saaneet lukea sotauutisista. Sota on juuri niin kamalaa kuin tämän kirjan teksti. Musiikissa samaan on yltänyt George Crumb teoksessaan Black Angels (1970). 

Ja samalla Kristófin teksti on äärimmäisen helppolukuista, tietenkin. Kuin lastenkirjassa. Mikä on luontevaa, kun kertojina on kaksi lasta. Mikä taas tekee valtavan ristiriidan kerronnan ja tarinan tapahtumien välille. Saasta, kuolema, raiskaukset, kaikki ne ovat sodan todellisuutta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjallisuus on ylivoimainen taiteenlaji. Mikään muu ei voi  yhtä aikaa olla korkealaatuista taidetta ja helppoa vastaanottaa kuin kirjallisuus. Tämä kirja jos mikä on todistuskappale kirjallisuuden erityisestä laadusta taiteenlajien seassa. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Suom. Anna Nordman

Tammen keltainen kirjasto

Kehämuurin takana on elämää

En juuri lue dystopiakirjallisuutta, enkä varsinkaan lue nuortenkirjoja nyt kun omat lapset ovat jo täysikäisiä. Mikä siis olisikaan virkistävämpää kuin tarttua kirjaan, joka on noita molempia.  

Jemina Kuisman Terra Antiquassa Suomi on jaettu kahteen osaan. Ihmiset asuvat etelässä Kehämuurin sisällä, muu maa on saastunut ydinlaskeuman takia asuinkelvottomaksi. Inna lähtee opintoryhmän kanssa retkelle ja eksyy vaaralliselle vyöhykkeelle. 

Juoni imee mukaansa oikein hyvin, mistä kertoo se, että luin kirjan kahdella istumalla. Kuten arvata saattaa, elämää on Kehämuurin ulkopuolellakin. Virallinen totuus ei olekaan totta. Tapahtumia riittää, ja yllätyksiä on luvassa. Ihmissuhteita solmitaan, ja niissä on mukavasti särmää. Kukaan päähenkilöistä ei ole yksiulotteinen, tunteita koetaan laidasta laitaan. Hahmoja on sopiva määrä, ei liikaa eikä liian vähän. Koko ajan on jotain mitä odottaa, eikä loppuratkaisusta ole varmuutta ennen viimeistä sivua. 

Kuisma kirjoittaa hyvin, hän näyttää eikä kerro. Henkilöhahmot, tapahtuma-aika, dystopian olemus ja säännöt tulevat kaikki esiin epäsuorasti, niin kuin hyvässä tekstissä pitää tulla. Muutama ilmaus tuntui hiukan kankealta, mutta enimmäkseen kieli on notkeaa ja vetävää. 

Nuortenkirjassa juonen vetävyys ja tekstin selkeys ovat kaiketi olennaisimmat asiat, ja ne ovat kunnossa. Mikä kirjan sanoma sitten on? Ainakin se laittaa lukijan pohtimaan ruutuaikaa. Sitä, millaista elämä voisi olla ilman nykyisenkaltaista jatkuvaa kännykän tai läppärin ääressä notkumista. Sanoma ei ole liian osoitteleva tai ilmiselvä, mikä on erinomainen juttu. 

Erikoista on, ettei tekijän nimeä mainita etukannessa lainkaan. 

Sain tekijältä arvostelukappaleen. 

Jemina Kuisma: Terra Antiqua

Books on Demand

Naarasperhon tarina

Kirjallisia-blogi täyttää tammikuussa kymmenen vuotta. Aika paljon on tullut luettua, ja aika moni luettu kirja on jo ehtinyt unohtua. Siksi tämä blogi on olemassa, blogikirjoitusten avulla unohtuneet lukukokemukset on mahdollista palauttaa ainakin osittain mieleen. Ehkä joku muukin on saanut kirjoituksista jotain. 

Hyvästä kirjasta tulee ensin tunne, että tuohon minä en ainakaan pystyisi. Sen jälkeen saattaa tulla myös tunne siitä, että olisi kiva kirjoittaa itsekin. Olen harrastanut luovaa kirjoittamista koko blogin olemassaolon ajan, toisinaan intensiivisesti, toisinaan laiskasti. 

Nyt tämän harrastajakirjoittajan pitkäaikainen unelma on muuttumassa todeksi: käsikirjoituksesta tulee tammikuussa kirja. Helsinkiläinen Lector kustannus julkaisee Naarasperhon 15.1.2024. 

Mökki Hämeenkyrössä

Suvullamme on Hämeenkyrössä mökki, jonka vieraskirjassa on F. E. Sillanpään nimikirjoitus. Nobelistin vierailun on täytynyt olla merkittävä hetki. Kaivoin kirjahyllystämme kaikki Sillanpäät esiin ja aloin lukea, Nuorena nukkuneen lainasin kirjastosta. Ihastuin: kyllä suomen kieli on upeaa, ja onhan Sillanpää aivan huikea sanankäyttäjä. Valitettavan harvalla on Sillanpään teksteistä omakohtaista kokemusta nykyään. Luin jouluaattona 2020 ennen lahjojen jakoa ääneen yhden Taatan joulusaarnan, siitä syntyi mainio tunnelma. 

Toinen heräte oli perhonen, jota olimme tarkkailleet poikani Sasun kanssa edellisenä kesänä. Näistä aineksista aloin punoa juonta ja miljöötä heti joulun jälkeen, melko tarkkaan kolme vuotta sitten. 

Isäni on viettänyt lapsena ja nuorena kesiään tuolla Hämeenkyrön mökillä, joten kyselin häneltä kaikenlaista ruokajärjestelyistä, saunomisista, kasveista ja vaikka mistä. Liityin Facebookissa Hämeenkyrön historiaa kuvin ja muistelmin -ryhmään. Luin lisää Sillanpäätä. Kahlasin netistä ajankuvaa ja Sillanpää-tietoutta. Luin lisää Sillanpäätä. Luin Sillanpään elämäkertoja. Luin Sillanpään vaimoksi ylenneen sihteerin Anna von Hertzenin kirjan nimeltä F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti. Luin runoja, paljon runoja, niistä kielen saa kasvuun. Erityisesti Anna Ahmatovan ja Eino Leinon runot antoivat tähän projektiin paljon. Sillanpäältä tietenkin lainasin ja varastin surutta. 

Ensimmäinen versio

Innostuin kirjoittamisesta toden teolla, ja sain ensimmäisen version valmiiksi pian, vain muutamassa kuukaudessa keväällä 2021. Sen juoni oli aivan toisenlainen kuin nyt julkaistavan Naarasperhon. Päätin, että se on huono. Säilytin kuitenkin paljon aineksia, tunnelmaan olin tyytyväinen. Kirjoitin uuden juonen, paljon edellistä pienemmän. En ollut siihenkään tyytyväinen, vaikka sain esilukijoilta paljon hyvääkin palautetta. Lähettelin sitä kustantamoihin, sain muutaman varovaisen kehun ja hylsyjä. 

Välillä kirjoitin kokonaan toista käsikirjoitusta, paljon. Annoin Hämeenkyrön maisemien olla ja kerätä voimia. Osallistuin Kirjan talon Historiallinen romaani -kirjoituskurssille tuon toisen käsikirjoituksen kanssa. Kurssin lopuksi lähestyin kustantamoja, ja sain taas hylsyjä tai vaikenemisia. 

Alkuvuosi ja kesä ovat minulle parhaat hetket kirjoittaa. Musiikinopettajan työssä joulu on kiireisintä aikaa, ja joululoman lepäilyn päälle tekee hyvää tarttua taas sekä töihin että kirjoitusharrastukseen. Joululahjaksi saadut kirjat inspiroivat, eikä koulussa ole mahdottoman hoppu.

Kohti Naarasperhoa

Keväällä 2022 aloin kirjoittaa kolmatta versiota Hämeenkyröön sijoittuvasta tekstistä. Sain monta ahaa-elämystä, ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Tarinasta tuli sopivan pienimuotoinen ja ehyt, eikä se rönsyillyt liikaa. Tarina, teemat ja tunnelma alkoivat soida samassa sävellajissa, sanoisi pateettisempi kirjoittaja. Nimeksi tuli Naarasperho. 

Opettajan työssä on sellainen hyvä puoli, että mahdollisia esilukijoita on paljon: lukevia, osaavia ja fiksuja kollegoita kohtaa opehuoneessa joka päivä. Syksyllä 2022 luetutin kolmatta versiota äidinkielenopettajilla ja muillakin tutuilla, sain kannustavaa palautetta. 

Keväällä 2023 kirjoitin aivan toisenlaisen käsikirjoituksen. Ja kesällä toisen, kun kerran homma tuntui luistavan. Alkusyksystä laitoin niitä kustantajille, ja hops, Lectorilta tuli pian vastaus että aloitetaan yhteistyö. Se oli korkea hetki! Ei mennyt kuin pari päivää ja minulla oli käsissäni allekirjoitettu kustannussopimus, syyskuun alussa 2023. Silloin avasimme vaimon kanssa sampanjan. Sitä piti juoda varoen, ettei sopimus suttaantuisi. 

Muutin Naarasperhon käsikirjoitusta vielä jonkun verran. Poistin mystiikkaa luoneet babylonialaiset tekstistä kokonaan ja lisäsin yhden sivujuonen. Pohdin sitä, onko käsikirjoitus liian lyhyt. Olisin ehtinyt hyvin kirjoittaa sitä laveammaksi, mutta kun luin sen läpi, se tuntui olevan hyvä juuri sellaisenaan. Myös kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että se on aivan oikean mittainen. Kustannustoimittaja muutti muutaman kohdan tekstistä, hyvä niin. Hän lisäsi pilkut niihin kohtiin, mihin kielioppi pilkut vaatii. Siitä olin eri mieltä: olin pilkuttanut tekstin sen rytmin mukaan, en kielioppisääntöjen mukaan. Suuremmalla pilkkumäärällä teksti näytti omaan silmääni tökkivältä, mutta tyydyin korjaukseen keskusteltuani muutaman asiantuntijan kanssa. Jos lukija ajattelee, ettei kirjoittaja osaa pilkkusääntöjä, siitä voi tulla häiritsevä seikka lukukokemuksessa. 

Kirjan ilmestymisajankohdaksi kustantaja oli määritellyt tammi-helmikuun. Olin iloinen, pidän siitä että asiat tehdään saman tien eikä joskus. Kirja pitäisi saada painoon viimeistään joulukuussa, ja myös sähköinen kirja on tulossa. 

Äänikirjan synty

Tänä syksynä on medioissa ollut paljon puhetta siitä, kuinka vähän e-kirjat ja äänikirjat tuottavat. Sähköisen kirjan tekeminen ei ole kummoinen investointi, mutta äänikirjan kanssa on toisin. Kustantaja kertoi äänikirjan olevan niin huono investointi, ettei sellaista kannata tehdä. Menee sata vuotta ennen kuin investointi maksaa itsensä takaisin. Mutta, kustantaja ehdotti, voithan sinä lukea sen itse. Ja muusikkona saan varmaan studion hoidettua jotenkin. Tämä kuulosti minusta oikein hyvältä, tehdään kaikki mitä voidaan. Lukijaksi en kuitenkaan ajatellut ryhtyä, joten kysyin siihen hommaan vanhaa bändikaveria Janus Hanskia. Hän lähti epäröimättä mukaan, ja sovimme äänitysajankohdan. 

Marraskuun loppupuolella rakensin studion kotimme vaatehuoneeseen. Lainasin mikrofonin, latasin viisaan ja teknotaitavan vaimoni ehdotuksesta teleprompter-ohjelman iPadiin ja aloin testailla kotistudion asetuksia ja säätöjä. Janus ajoi meille aikaisin eräänä sunnuntaiaamuna ja luki koko Naarasperhon yhdessä päivässä, se oli ihmeellinen suoritus. Sovimme että kun virheitä tulee, hän aloittaa joko virkkeen tai kappaleen alusta ja minä editoin virheet sitten pois. Sehän on vain tietokoneen äärellä istumista, mikä sen helpompaa. 

No, ei se vaikeaa ollut. Mutta työlästä kyllä. Ensimmäinen editointikierros kesti viikon, siinä leikkelin virheluennat ja maiskautukset sun muut äänet pois, ja säädin soundin tasapainoiseksi. Ja vasta sitten minulle selvisi, että äänikirjoissa ei sovi kuulua edes hengitysääniä. Eli toinen editointikierros oli edessä, viikon mittainen sessio sekin. Millisekuntien tarkkuudella leikkelin taas äänitiedostoja palasiksi. Sitten koko paketti koekuuntelijoille. Hyvältä kuulemma kuulosti. Minua oli hieman jäänyt mietityttämään se, että puheen alla kuului aivan minimaalisen pieni kohina aina kun Janus sanoi jotain. Mistä lie tullut, potentiaalisia syyllisiä oli useita. Niinpä tein vielä kolmannen editointikierroksen, jossa tekoälyohjelma poisti viimeisetkin kohinat. Se ei vienyt kuin pari päivää, mutta olipahan lopputulos sitten kunnollinen. 

Täydellisyyttä etsimässä

Äänikirjasta ei koskaan saa täydellistä, aina on jossain painotuksessa tai kirjaimessa tai muussa vielä hiottavaa, sen opin. Toisin on painetussa tekstissä, siitä virheet on ainakin periaatteessa mahdollista karsia kokonaan pois. Sain fyysisen kirjan taitetun version tarkistettavakseni marraskuun lopulla. Muutama tavutus oli pielessä, ja yhä vielä bongasin kirjoitusvirheitä, kun uusi asemointi teki tekstin erilaiseksi kuin ennen. Toivotaan ettei niitä enää ainakaan kovin paljon painetussa kirjassa olisi. 

Nyt kirja on painossa, sen pitäisi saapua sieltä tammikuun alussa. Tekstille ei enää voi tehdä mitään, mutta kaikenlaista markkinointihommaa riittää. Vaimo teki minulle uudet hienot nettisivut, ne löytyvät osoitteesta www.tominorha.fi. Huomenna tehdään yksi lehtihaastattelu, ja parikymmentä kirjabloggaria ja kirjagrammaajaa lukee kai jo kirjan pdf-versiota. Silja Sillanpäälle laitoin viestiä, informoin häntä siitä että yksi Naarasperhon hahmoista on hänen isoisoisänsä F. E. 

Saapa nähdä mitä tulee. Lue täältä lisää Naarasperhosta. 

Tomi Norha

Monikerroksisia maailmoja ja ihmisiä

Suomen kuvalehdessä oli vähän aikaa sitten juttu Hernan Diaz -nimisestä kirjailijasta, josta en ollut ennen kuullut. Hän vaikutti mielenkiintoiselta, ja erityisesti minua miellyttivät nämä Diazin ajatukset: ”Kaunokirjallisuudessa vallalla oleva omakohtaisen kokemuksen ja henkilökohtaisen tunnustuksellisuuden trendi tympii Diazia. Hänelle tärkeintä materiaalia ovat toisten kirjailijoiden teokset ja puhdas mielikuvitus.” Olen täsmälleen samaa mieltä. 

Samaisessa jutussa kerrottiin hänen Luotto-nimisestä kirjastaan, jonka kehuttiin olevan bestseller. Pitihän se lukea. 

Alku oli melkoinen järkytys: tämäkö on parasta mitä jenkeistä nyt tulee? ”Näytä, älä kerro” -maksiimi on kokonaan unohtunut, kirjailija vain lätkii Benjamin Rask -nimisen rikkaan miehen elämäntapahtumia peräkkäin. Mihinkään ei syvennytä, ei pysähdytä minkään asian tai ajatuksen äärelle. Eletään 1920-lukua, Rask rikastuu huikeaa tahtia, ja hänellä on vaimo. Ei vakuuta. 

Malttamattomana tartuin tuossa vaiheessa hakukoneeseen ja etsin kritiikkejä teoksesta. Kävi ilmi, että sama tarina kerrotaan kirjassa neljään kertaan. Okei, jatkan siis lukemista. 

Toinen tarina kertoo rikkaasta miehestä nimeltä Andrew Bevel. Tämä teksti on Bevelin itsensä kirjoittama, mutta se on kesken. ”Lisää esimerkkejä liikemiesvaistosta. Osoituksia pioneerihengestä.” Teksti on täynnä tällaisia huomautuksia. Selvä, ollaan modernin sanataiteen sydämessä. En vakuutu vieläkään. 

Kolmas kertoja on Ida Partenza, Bevelin sihteeri ja sittemmin kirjailija. Hän kertoo tarinaansa 1980-luvulta. Kuinka hän päätyi Bevelin sihteeriksi ja kirjoittamaan tämän elämäkertaa. Tätä elämäkertaa Diazin teoksessa ei kuitenkaan ole. Nyt kerronnassa alkaa olla vivahteita ja imua, tämä kolmas kerta sanoo toden. Nyt näytetään eikä vain kerrota, ja kieli elää. 

Neljäs kertoja on Bevelin vaimo, ja loppuun saadaan sekä komea keikaus että lähes runoudeksi taipuvaa fragmentaarista kieltä. 

Onpa hieno kirja! Ja aivan valtavan erikoinen ja riskialtis rakenne, kun alku on kirjoitettu tahallisen huonosti. Kuinkahan moni lukija on jättänyt teoksen kesken? Minullekaan ei riittänyt bestselleriksi mainitseminen, tarvitsin tukea kriitikoilta. 

Luotto kertoo rahan vallasta ja vuoden 1929 pörssiromahduksesta, päällisin puolin. Mutta lopulta se kertoo siitä, kuinka monin eri tavoin ja kuinka väärin voimme maailman ja siinä elävät ihmiset nähdä. Se luo monikerroksisia kuvitteellisia maailmoja ja lopulta osoittaa kuinka moneksi me taivumme itse kukin. Diaz jättää lukijan ajatuksille ja oivalluksille paljon tilaa. 

Jaakko Kankaanpään suomennos on varmaa työtä, kaikki on paikallaan. 

Luotto

Hernan Diaz

Suom. Jaakko Kankaanpää

Gummerus

Liikunnanopettajan elämää

Leena Helinin Kehärummusta iPadiin on elämäkerta ja kehityskertomus, jossa on vahva ammatillinen fokus. Kirja kertoo Helinin tiestä liikunnan ja terveystiedon opettajaksi ja siitä, miltä opettajantyö näyttää eläkkeeltä katsottuna. 

Olin Leenan kollegana yli viisitoista vuotta, joten oma mielenkiintoni kirjaa kohtaan oli suuri. Leenan organisoimissa vanhojentansseissa oli monena vuonna minun harjoituttamani orkesteri, joten yhteistyötä tehtiin toisinaan melko läheisestikin. Lisää mielenkiintoa lukukokemukseeni tuli siitä, että olemme eri sukupolvea. 

Ensimmäinen huomio kirjan luettuani oli se, kuinka vähän kollegan elämästä ja työurasta olen tiennyt. Liikunnanopettajia kun ei opehuoneessa kovin usein näy, he ovat liikkeessä. Siksi joutavalle jutustelulle työn ulkopuolisesta elämästä ei ole näköjään ollut aikaa. 

No, käyhän se näinkin. Leenan ensimmäinen työpaikka oli Steiner-koulussa Helsingissä, ja kuvaukset Steiner-pedagogiikan ja liikunnanopetuksen törmäyksistä ovat kummastuttavaa luettavaa. Henkinen ja ruumiillinen eivät oikein näyttäneet sopivan saman katon alle. 

Leenan toinen työpaikka oli sitten Luostarivuoren koulu ja lukio, jossa työskentelimme kollegoina. Joistain kokemuksista tunnistan tilanteet ja ihmiset, jotkut tuntuvat vierailta. Ja niin se taitaa olla kaikkien työkavereiden kanssa: kokemusmaailma on yhtäaikaa sama ja eri. Liikunnanopettajia ei kyllä käy kateeksi, kun erittäin iso osa työtä liittyy pelkästään opetustilojen löytämiseen. Tilanne ei tietääkseni ole muuttunut yhtään, ainakin Turussa liikunnanopettajat joutuvat jatkuvasti säätämään ja setvimään tiloja itselleen.

Leena kuvaa kirjassa sekä arkisia kohtaamisia että erityisiä opetustilanteita. Jälkimmäisiä hän järjesti paljon: vanhojentanssit ovat jo sinällään suuri ponnistus, ja niiden lisäksi Leena ideoi selviytymiskurssin, jossa pyöräiltiin pitkä matka saareen ja yövyttiin siellä luonnon armoilla. Muitakin reissukursseja, kuten hiihtoloman Åressa, Leena järjesti. Isoja vastuita, isoja työmääriä. 

Parasta kirjassa on, että mukana on paljon häpeän ja huonommuuden tunteita. Ne tekevät kirjasta yleispätevän ja inhimillisen, samastuttavankin. Ilman näitä kokemuksia kirja olisi vain luettelo tehdyistä töistä, nyt se on paljon enemmän. 

Leena Helin: Kehärummusta iPadiin. Kertomus kasvamisesta hyvän ympäröimänä, selviytymisestä ja sattumasta

Books on Demand