Rantakaupungin raukeus

Pari viikkoa sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Terttu Autereen kirjalliseen tuotantoon, ja otin saman tien lukuun toisenkin hänen dekkareistaan.

Kuolema Eedenissä sijoittuu 1930-luvulle, niin kuin edellinen Kaunis mutta kuollut -romaanikin. Tällä kertaa ollaan kovasti Hankoa muistuttavassa, mutta nimeämättömässä rantakaupungissa. Täysihoitola Eedeniin on kokoontunut joukko lomanviettäjiä, ja helteinen heinäkuu kulkee leppoisissa merkeissä. Kunnes yksi hoitolan asukeista, kirjailija Armas Laeste, löytyy murhattuna huoneestaan. 

Tässäkin kirjassa on mainio tunnelma, kesä ja rantakaupungin raukeus vievät lukijan mukanaan. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja päivittäisissä askareissa, murhatutkimus etenee hyvin verkkaisesti. Iso osa tekstistä on dialogia. Autere sirottelee tekstiinsä ajankuvaa tyylikkään hillitysti, mikä on erinomainen ansio. 

Hassua on, että Autereen kirjojen kannet ovat hämäävän samankaltaisia kuin juuri lukemani Pekka Vartiaisen kirjassa - sisällöllisesti kirjat eivät oikeastaan enempää voisi toisistaan poiketa. 

Mikä sen mukavampaa, lukea erilaisia kirjoja. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto

Tunnelmaa ja malttia

Terttu Autere oli minulle vielä tovi sitten aivan tuntematon kirjailijanimi. Työkaverin suosituksesta tartuin Kaunis mutta kuollut -kirjaan. Hyvä että tartuin.

Terttu Autere on hämeenlinnalainen kirjailija, jonka ”tuotannon painopiste on viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvissa, viihdyttävissä ja aikakauden arkea ja juhlaa henkivissä pikkukaupunkilaisromaaneissa”. Kirjaa luonnehditaan takakannessa nostalgiseksi salapoliisiromaaniksi 1930-luvulta.

Cosy crimea siis, sellaista en ole vähään aikaan lukenut. Tai ylipäätään luen tällaista melko harvoin, lähinnä ovat olleet ehkä Jaana Lehtiön Porvooseen sijoittuvat rikosromaanit. 

Onerva Ojala on suomenkielenopettajan sijainen, ja hänen sulhasensa Juhani Kuikka on lääninetsivä. Nuori piirustuksenopettaja löytyy kuolleena koulun kokoelmahuoneesta, ja sitä aletaan selvitellä. Selvitystyö etenee hitaasti, ja pääpaino on aikakauden arjessa, mikä on oikein mukavaa. 

Niin kuin viihdekirjallisuudessa pitää, hahmot ovat melko yksiulotteisia ja ennalta-arvattavia, mutta tunnelma on mainio, ja kirjaa lukee tietenkin mielellään. Erityisesti pidin siitä, että Autere malttaa. Malttaa pidättäytyä infodumppaamisesta aikakauden tapojen ja ulkoisten asioiden suhteen, malttaa kehitellä ihmissuhteita hillitysti. Mikään ei töki, kerronta ja kieli sujuvat, loppuratkaisu tyydyttää.

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

Karisto

Inhottavien eläinten näkökulmaa lapsille

Lastenkirjoja en ole vähään aikaan lukenut, koska oma jälkikasvu on jo ehtinyt täyteen ikään. Niinpä oli piristävää tarttua Reetta Niemelän (teksti) ja Sanna Pelliccionin (kuvat) Älä vihaa minua -teokseen. 

Kirjassa hypykki-hämähäkki esittelee erilaisia eläinystäviään. Kaikki nämä ystävät ovat sellaisia, joita ihmisillä voi olla syytä vihata, pelätä tai inhota. Punkki, rotta, susi, varis, kyy, kaikista hypykillä on jotain hyvää sanottavaa. Hypykki avaa eläinten näkökulmaa ja opettaa lukijan (tai kuulijan, jolle kirjaa luetaan) ymmärtämään, että me kaikki eläimet olemme samanarvoisia ja tärkeitä, eikä toinen ole toista pahempi. 

Kirjemuotoinen teksti toimii todella hyvin. Sen avulla vanhempi, joka itsekin todennäköisesti ainakin inhoaa jotain näistä eläimistä, pystyy kasvattamaan uudesta sukupolvesta entistä avarakatseisemman. 

Kuvat ja teksti on asemoitu hyvin, kirjaa on miellyttävä lukea, ja tekstit ovat sopivan mittaisia pienenkin lukijan silmille. Mainio ja tärkeä teos. Ja aina ajankohtainen. 

Reetta Niemelä ja Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille

Karisto

Mukaansatempaavaa materialismia

Luin Minna Haapasalon Tilkkuterapiaa-kirjan puolitoista vuotta sitten, nyt Riinan tarina jatkuu Kierrätyshäät-kirjassa. 

Tilkkuterapian tapahtumista on kulunut pari vuotta. Riina on menossa naimisiin ja häitä valmistellaan kovasti. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan aivan kohdallaan. Oiva metafora teoksen asetelmasta syntyy heti alussa, kun Riina on vieraana kaverinsa häissä vankilassa. Sellaiseksikin avioliitto voi muodostua, Riina kai pelkää. 

Tyyliltään kirja on hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä: kevyttä, naislukijoille suunnattua hassuttelua ja ihmissuhdepohdintaa. En edelleenkään kuulu kohderyhmään, mutta ei se mitään haittaa. Viihdyin kyllä kirjan parissa. Kierrätyshäiden rakenneidea on myös samanlainen kuin Tilkkuterapiassa, kirja on jaettu osastoihin. Tilkkuterapian rakenne oli kuitenkin jäntevämpi, se eteni suoraviivaisemmin. Mutta tämäkään ei ole ongelma, Haapasalo osaa sen mikä rakenteessa on tärkeintä: annostella painavampia ja kevyempiä sekä iloisia ja surullisia hetkiä niin, että kokonaisuus pysyy balanssissa. 

Haapasalon kieli on tutun luistavaa, se toimii ja imee mukanaan, eikä mikään töki. Hahmot ovat moniulotteisia, ja juoni vie toisinaan yllätyksellisiin suuntiin. 

Taide- ja viihderomaanin erottaa toisistaan ainakin Suomessa dialogin määrästä. Kunnianhimoisimmissa teoksissa dialogia ei ole juuri lainkaan, kevyemmissä enemmän. Tämä ei ole arvoarvostelma, vaan havainto. Eikä havainto päde kansainvälisesti, ainoastaan Suomessa. Hassua. 

Kuten Tilkkuterapiassa, tässäkin tehdään lempeää pilaa naisten höpsötyksistä, kaiken maailman erikoisia terapia- ja itsehoitomuotoja maailmassa riittää niin kauan kuin on naisia jotka sellaisiin haluavat osallistua. 

Mutta sitä en osaa sanoa, että ironisoidaanko tässä myös sitä kuinka materialistista naishahmojen elämä on. Kaiken maailman rihkama ja tilpehööri on tärkeässä osassa. Sama koskee pukeutumista. Kun taannoin olin ainoana miehenä tanssikoulussa, olin myös ainoa, joka ei ollut innoissaan näytöksiin pukeutumisesta. En voi mitenkään ymmärtää sitä suurta intoa, jolla asuja ideoitiin. 

Sujuva ja mukaansatempaava kirja tämä on, suosittelen!

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät

Karisto

Tilkkuterapiaa ja Hellä leijona

Taina luki tovi sitten taas yhden kirjan. Koska se oli pastellikantinen, saatoin arvata sen olevan chick litiä tai jotain muuta sellaista, jonka kohderyhmään en kuulu. Hän kehui sen olevan erityisen hyvä lajissaan. Siispä minun piti selvittää mitä sellainen hyvyys on.

Marianna Kurton Hellä leijona kertoo nuoresta naisesta, joka etsii itseään ja miestä, urbaanissa ympäristössä. Eli juuri siitä, mistä minun vajavaisen käsitykseni mukaan tämän lajin kirjat yleensä kertovat. Kieltämättä teos on hyvin kirjoitettu, ja käänteet ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Kielellisiä hauskuuksia on myös paljon, ja etenkin dialogia. 

Juonessa ei ole mitään suurta kaarta - ellei sellaiseksi lasketa miehen löytymistä, mutta päähenkilön aiempien edesottamuksien valossa miehen löytyminen ei ole tae miehen pysymisestä, joten prosessi kaiketi jatkuu hamaan ikuisuuteen. Jaksoin lukea kirjan, ihan hyvin se otteessaan piti, mutta jotenkin ulkopuolisen tunteen lukukokemus kuitenkin jätti. 

Lisäksi lukiessa tuli déjà vu -ilmiö. (Olen ilmeisesti lukenut kovin vähän tällaisia kirjoja.) Taannoin nimittäin sain kunnian olla oikolukijana ja esikriitikkona Minna Haapasalon niin ikään tuoreelle Tilkkuterapiaa-romaanille, joka tuli heti mieleen Kurton romaanista. 

Naispäähenkilö, joka on hukassa oman elämänsä suhteen, ja joka enemmän tai vähemmän etsii rakkautta. Sekoilee, juo liikaa ja tekee virheitä. Jep jep, sellainen on myös Haapasalon romaanissa. Paljon on yhteistä; sitä kai kutsutaan genreksi tai lajityypiksi tai joksikin vastaavaksi.

Mutta jos näitä kahta vertaa toisiinsa (ja vähäisellä kokemuksellani tästä lajista väkisinkin vertaan), mielestäni Haapasalo vetää paljon pitemmän korren. Kielellisesti romaanit ovat varsin tasavahvat, kumpikin on taitavasti ja luonnikkaasti kirjoitettu. Mutta rakenteeltaan Tilkkuterapiaa on kaikkea muuta kuin tilkkutäkki. Kokonaisuus on jaettu kuuteen tasapainoiseen osioon, jotka kuvastavat sekä tilkkutyön että elämän kehittymistä. Niistä syntyy jykevä runko, joka Kurton teoksesta puuttuu. 

Lisäksi Haapasalon kirjassa on selkeämpi kokonaispaketti, yksi kaari, joka kulkee konfliktitilanteesta sen ratkaisuun, olematta kuitenkaan liian alleviivaava tai opettavainen tai mitään muutakaan ilmiselvää. Kummassakin hahmojen määrä on rajattu, mutta riittävä. 

Niin, silloin kun sain käsikirjoitusversion Tilkkuterapiasta ensimmäisen kerran käsiini, kirjoitin: ”Niin kuin näkyy, osaan vain kehua. Se on vähän tylsää, koska parannusehdotuksiahan tässä pitäisi antaa. Mutta mitäs menit kirjoittamaan noin hyvin, en vain keksi mitään isompaa parannettavaa.” Jonkun kirjoitusvirheen sentään taisin löytää. 

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa

Karisto

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Otava

Kieroutunut lukukokemus

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä oli viime syksyn Finlandia-ehdokas. Kirja sai erikoista mainosta, kun Antti Majander lyttäsi sen Helsingin Sanomissa, tai jos tarkkoja ollaan, Majander kyseenalaisti Finlandia-raadin valinnan. 

Mutta kyllähän Majanderin kirjoitus oli lyttäys. ”Mustaa jäätä on asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa alusta loppuun. Paikoin humoristinen sanailu ei puhalla raikasta ilmaa teoksen maailman ummehtuneisuuteen.”  ”Alituiseen ollaan syvän liikutuksen äärellä. Saahan sellaisista teoksista pitää. Mutta Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon raadille kyseinen mieltymys ei ole kunniaksi.”

En ole ainoa, joka tarttui kirjaan tuon lyttäyksen siivittämänä, keskustelua aiheesta nousi foorumilla ja toisellakin. En tiedä olisinko muuten kirjaan tarttunutkaan. Nyt lukukokemus oli erikoinen, en muista tällä tavalla koskaan lukeneeni mitään kirjaa: etsin lukiessani noita Majanderin perusteita. Aika kieroutunutta, voisi joku mainita. 

Kyllä, siellä täällä oli lauseita, jotka ehkä olisi voinut poistaa tai lyhentää. Mutta hyvää Vuori-Kemilän teksti on silti, se rullaa kauniisti ja kieli on elävää. Etenkin alussa, kun maailmaa katsellaan lapsen silmin, kerronta toimii erinomaisesti. Havainnot ovat tarkkoja ja uskottavia. Loppupuolella mielestäni rytmi ei ole yhtä toimiva kuin alussa: vauhtia on ehkä vähän liikaa, tapahtumat kulkevat turhan nopeasti ja niitä on paljon. Mutta ei Majander tällaisesta moitteita anna. 

Tuon ”syvän liikutuksen äärellä olemisen” ymmärrän. Koko ajan kirjassa kaikki menee huonosti, jokaisella. Siinä Vuori-Kemilä olisi voinut edes hiukan, edes yhdessä kohtauksessa höllätä. Homoseksuaalinen rakkaus suistaa 70-luvun Suomessa kaiken ja kaikki raiteiltaan, ja lopputulos on tragediaa toisensa perään. Ehkä se on asetelmallista ja jäykkää, mutta syynä saattaa olla se, että homoseksuaalina eläminen merkitsi joutumista asetelmallisiin ja jäykkiin olosuhteisiin silloin. Eikä se ole kirjailijan vika. 

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Karisto

Onnellisen elämän salaisuus paljastuu

Jukka-Pekka Palviainen oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ei ole enää, ja Ääniä rappukäytävässä oli sen verran lystikäs kokemus että tekijän muuhunkin tuotantoon lienee syytä tutustua.

Päähenkilö on Paul, kerrostalokyttääjä ja filosofian lisensiaatti. Hän on tietenkin työtön, eikä omaa elämää ole. Elämän sisällöksi hän on ottanut naapureiden vahtimisen ja valistamisen. Yksinäisinä yön tunteina hän saa seuraa netissä päivystävästä Lolasta, jonka hän haluaa siveyssyistä pukevan vaatteet päälleen silloin kun nettiyhteyttä otetaan. Paul ei ole samanlainen kuin muut, rasvaiset öykkärit. Boheemi äiti on tyytymätön poikaansa, joka ei ole edes homo. Naista Paulilla ei ole, mutta kaikki hahmottuu naisten kautta. Ja naisen hahmossa muutos sitten saapuukin.

Tietenkin. Moni kasvaa koulussa siihen käsitykseen, että matematiikka tai historia tai biologia tai kielitaito olisivat tärkeitä asioita elämässä menestymiselle. Paljastan nyt totuuden: eivät ne ole. Menestymisen ja onnellisuuden salaisuus on siinä, että onnistuu löytämään vierelleen hyvän kumppanin. Tästä Ääniä rappukäytävässä oikeasti kertoo, vaikka ei sano sitä suoraan. Siksi tämä on viisas kirja.

Ääniä rappukäytävässä on mitä tyypillisintä mieskirjallisuutta. Mieskirjallisuutta ei pidä sekoittaa äijäkirjallisuuteen, joka on asia erikseen, erä- ja sotajutut jätän suosiolla itseäni äijemmille. Mieskirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilö on keski-ikäinen mies, ja hänen merkitsevin ominaisuutensa on surkea luuserius. Keski-ikäinen mies kestää hyvin pilkan ja itseironian, ja Palviainen osaa repiä aiheesta huumoria. Sekä hauskoja lausetason oivalluksia ("Kotona äiti pesi minut hellästi ja huolellisesti kuin lapsensa.") että isompia asetelmia. Monet kuviot ovat ikiaikaisen tuttuja, mutta se ei tietenkään tarkoita että ne olisivat loppuun käsiteltyjä.

Nauroin ääneen useasti tätä lukiessa. Koska mitään muuta ulospäin näkyvää reaktiota mikään kirja ei ole minussa koskaan herättänyt, tällaista kirjaa voi pitää erittäinkin hyvänä. Vaikka ajatusten hämmentäminen tai tunteiden liikuttaminen voivat ehkä olla vielä arvokkaampia noin inhimillisesti ottaen, ei naurun voimaa pidä väheksyä.

Jos Palviaista pitää verrata johonkin, tulevat Roope Lipasti ja vaikka Mikko-Pekka Heikkinen tai Mikko Kalajoki ensimmäisinä mieleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä
Karisto

Arkista elämänjärjestystä hyvillä käänteillä

Usein lukee pohdittavan, miten tavallisesta elämästä ei kirjoiteta kirjoja. Elääkö kukaan sellaista tavallista elämää? Vai haluavatko kaikki lukea vain kyberrikollisista, äärimmäisistä suhdekiemuroista tai pilkotuista ruumiista ruotsalaismetsissä? Ilahduin kovasti, kun kirjastomme tyrkkyhyllystä löytyi Heidi Mäkisen Ei saa mennä ulos saunaiholla, jonka takakansi lupasi "yllättäviäkin sattumuksia", jotka hämmentävät "muuten arkista elämänjärjestystä". Juuri sellaista olin vailla kaikkien suurten seikkailujen jälkeen.

Kirjan päähenkilöt ovat 35-vuotias vanhuksista terveyskeskuksen vuodeosastolla huolehtiva Sini sekä eläkkeellä oleva dominoivan miehen leski Eeva. Lisänä päähenkilöissä on Eevan kissa Kyllikki, jolla on aivan omat lukunsa kirjassa.

Kirjan tahti on juuri arkeen sopiva, kieli on sujuvaa ja käänteet ihastuttavan pienimuotoisen pöhköjä. Sävy on.... niin.... vaikka kirjan takakannessa luvataan, että "vaikka suuta vetää kaiken aikaa hymyyn, vakavakin ajatus pujahtaa joskus salakavalasti joukkoon" sanoisin, että vire oli ehkä murheellisempi hauskoilla ja terävänäköisillä tvisteillä. Samaan aikaan hauska ja traaginen, niinkin sen voisi ilmaista.

Arjen kuvaus koukuttaa

Mutta kuka haluaa lukea pöhkösti miehenkipeän sairaanhoitajan ja alistetun eläkeläisen elämänkäänteistä? Aika moni, olen siitä varma! Arjen kuvaukset ovat niin tarkkoja, että jokainen löytää omasta lähipiiristään jonkun tutun piirteitä ja kirja saa suorastaan tirkistelevät mittakaavat.  Kissanomistajana koin myös Kyllikki-kissan tarinat hersyvinä.

Heidi Mäkinen on tamperelainen esikoiskirjailija, ammatiltaan lääkäri ja tietysti omistaa kissan. Huolimatta ammatistaan hän kykenee kuvaamaan potilaan roolin ja tunnetilat tarkasti.

Motkotan vain, jos jokin oikeasti tökkii, mutta kun kyse on oikeinkirjoituksesta, en jaksa olla hellä. Oletan, että aika moni on tämänkin esikoiskirjan lukenut ennen sen painoon menoa. Kirjoittajan puolisona tiedän, miten lähipiiri saa lukea tekstejä useaan otteeseen ja jos teksti saa oikein kustannussopimuksen, olettaisin sen käyvän muutaman ammattilaisenkin silmien alla. Miksi ihmeessä silti kirjasta löytyy Porsche kirjoitettuna kahdesti ilman ässää (Porche) ja Prokofjevkin on menettänyt keskiäffänsä, samaten Messerschmitt keskiärränsä kertaalleen. Pieniä ovat nämä mutinat, tietysti, mutta kun se kummastuttaa, sillä oletan, että kirja tosiaan käy lukuisten silmien alla ennen päätymistään kirjaston ja kirjakaupan hyllylle. Haluan vielä korostaa, että nämä kirjoitusvirheet eivät vähennä tämän kirjan arvoa millään muotoa. Minulla kuitenkin herää joka kerran tällaisia löytäessäni mielikuva liian kovasta kiireestä tai ehkä jopa piittaamattomuudesta jollain kirjan julkaisemisen portaalla ja se on tylsää.

Ihmisen yksinäisyyden tarkka kuvaus

Pidin tästä kirjasta erityisesti sen maanläheisyyden ja terävänäköisyyden takia. Henkilöhahmot ovat kiinni tässä päivässä nettideittailuineen ja Facebook-päivityksineen. Ihmisen yksinäisyys kuvataan tarkasti ja lempeästi mutta unohtamatta asian vakavaa puolta. Loppu on onnellinen, onneksi. Ai niin, kirjan nimeä sivutaan vain aivan ohimennen yhden hahmoista mummon lausumana. Nimi on vallan mainio.


Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla
Karisto

Kesäkuuta odotellessa

Tykkään Roope Lipastin kirjoista erittäin paljon. Paitsi Virtanen-kirjoista, näköjään. Kunnon virkamies Virtanen jäi kesken, ja harppomiseksi meni tuore Virtanen ja Euroopan historia -kirjakin.

Lipasti laittaa päähenkilönsä tarpomaan läpi koko Euroopan historian, ja tarkoituksena on naurattaa lukijaa samalla tavoin kuin Forrest Gump katsojiaan naurattaa: päähenkilö on osallisena kaikessa, usein tahtomattaan. Ongelmana on vain, ettei minua naurata ollenkaan, ja syynä on se, että varsinaisia oivalluksia teksti ei sisällä ollenkaan.

Jotakuta kirja kuitenkin naurattaa, koska tämä on jo sarjan kolmas teos. Ihan hyvä niin, en tässä tapauksessa vain kuulu kohderyhmään.

Onneksi kesäkuun alussa ilmestyy taas uusi teos, sitä parempaa Lipastia.

Roope Lipasti: Virtanen ja Euroopan historia
Karisto