maanantai 29. elokuuta 2022

Hauskin koskaan lukemani kirja

Joskus muinoin opiskelin musiikkitiedettä ja aloittelin varmaan juuri graduntekoa. Tein gradun (ja myöhemmin myös lisensiaatintyön) musiikillisesta huumorista, nimenomaan taidemusiikissa. Jossain seminaarissa tulin maininneeksi, että kaikki huumori oli miesten tekemää, ja sain seminaarin vetäjältä hirmuisen feministisen läksytyksen. Kyse oli yksinkertaisesti siitä etten ollut löytänyt ensimmäistäkään teosta, joka olisi jollain tapaa humoristinen ja naisen tekemä. Kukaan naissäveltäjä ei vain ollut ryhtynyt huumoriin. 

Vähän tämän jälkeen koko musiikkitieteen laitos kaapattiin naistutkimuksen linnakkeeksi. Onneksi ehdin alta pois. 

Kirjoissakin tuo muinainen ongelma hiukan vainoaa minua. Ymmärrän naisten naisille suunnatun kirjallisuuden huumoria, mutta ei se minua kovin paljon naurata. Niinpä on vähintäänkin yllättävää, tai itse asiassa aivan hirmuisen yllättävää, millainen E. L. Karhun Veljelleni-kirja on. 

Se on nimittäin aivan järjettömän hauska, sanoisin jopa että se on hauskin koskaan lukemani kirja. Karhun huumori iskee juuri siihen missä minun huumorisuoneni kulkee. Tyrskähtelin sitä lukiessani todella usein, ja vielä useammin nauroin sisäänpäin ja makustelin sen huikeaa kieltä ja kertojanääntä. 

On erikoista, että esimerkiksi Hesarin arviossa tästä kirjasta puhutaan eniten ”osattomuudesta” ja ”yhteiskunnan reunamilla elämisestä”, mutta kirjan keskeisin ansio, sen mieletön hauskuus, sivuutetaan lähes kokonaan. Huumorintajuni ei taida edustaa valtavirtaa. Onneksi on tällaisia tekijöitä kuin E. L. Karhu. 

Tässä kirjassa ei ole oikeastaan juonta ollenkaan. On vain kertoja, joka on ruma ja lihava nainen, ja hänen tapansa katsella maailmaa. Joka on melkoisen ulkopuolinen ja vino, koska häneen suhtaudutaan niin kuin häntä ei olisikaan, tai ainakin suhtautuminen on aina jotenkin ongelmallista. Niinpä tapahtuu hyvin yllättäviä asioita. Ja kertojalla on veli, joka on alfauros. Veli tuo kertojan ja veljen yhteiseen kotiin naisia, joita kertoja nimittää mahkuilijoiksi. 

Kirjan maailma on äärimmäisen rajattu ja suljettu, niin kuin parhaissa taideteoksissa aina on. Sisarusten taustasta ei kerrota mitään, eikä juuri kenelläkään hahmoista ole edes nimiä. Se selviää, että kertoja on töissä postissa (vaikka sitäkään ei kerrota, vaan näytetään), josta hän tosin saa potkut. Omalakinen maailma ja omalakinen kerronta, sekä tietenkin tieto siitä että jossain kaiken ulkopuolella ja takana on oikea maailma, niiden ristiriidasta kaiketi tämä huumori kumpuaa. 

Voin laittaa tähän jonkin sitaatin, niin voit saada aavistuksen siitä, mistä kertojan äänessä on kyse ja mikä minua siinä niin valtavasti huvittaa:

”Kun käymme veljeni ja makaronilaatikkomahkuilijan kanssa pelaamassa yhdessä squashia, me pölähdämme sisään urheiluhalliin kolmen hengen meluavana seurueena, ja kun me tulemme ovesta sisään, ihmiset katsovat meitä ja hymyilevät tahtomattaan, siinäpä on porukka lähtenyt pelaamaan squashia, heilläpä on paljon sanottavaa toisilleen, täälläpä he vain ovat urheiluhallissa ihan muina poppoina harjoittamassa tervehenkistä urheiluharrastustaan.”

Etkö ymmärtänyt mikä tuossa oli hauskaa? Et tietenkään, ei kirjaa voi ymmärtää sitaatin perusteella. Se pitää lukea ihan kokonaan. 

E. L. Karhu: Veljelleni

Teos


perjantai 26. elokuuta 2022

Tilkkuterapiaa ja Hellä leijona

Taina luki tovi sitten taas yhden kirjan. Koska se oli pastellikantinen, saatoin arvata sen olevan chick litiä tai jotain muuta sellaista, jonka kohderyhmään en kuulu. Hän kehui sen olevan erityisen hyvä lajissaan. Siispä minun piti selvittää mitä sellainen hyvyys on.

Marianna Kurton Hellä leijona kertoo nuoresta naisesta, joka etsii itseään ja miestä, urbaanissa ympäristössä. Eli juuri siitä, mistä minun vajavaisen käsitykseni mukaan tämän lajin kirjat yleensä kertovat. Kieltämättä teos on hyvin kirjoitettu, ja käänteet ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Kielellisiä hauskuuksia on myös paljon, ja etenkin dialogia. 

Juonessa ei ole mitään suurta kaarta - ellei sellaiseksi lasketa miehen löytymistä, mutta päähenkilön aiempien edesottamuksien valossa miehen löytyminen ei ole tae miehen pysymisestä, joten prosessi kaiketi jatkuu hamaan ikuisuuteen. Jaksoin lukea kirjan, ihan hyvin se otteessaan piti, mutta jotenkin ulkopuolisen tunteen lukukokemus kuitenkin jätti. 

Lisäksi lukiessa tuli déjà vu -ilmiö. (Olen ilmeisesti lukenut kovin vähän tällaisia kirjoja.) Taannoin nimittäin sain kunnian olla oikolukijana ja esikriitikkona Minna Haapasalon niin ikään tuoreelle Tilkkuterapiaa-romaanille, joka tuli heti mieleen Kurton romaanista. 

Naispäähenkilö, joka on hukassa oman elämänsä suhteen, ja joka enemmän tai vähemmän etsii rakkautta. Sekoilee, juo liikaa ja tekee virheitä. Jep jep, sellainen on myös Haapasalon romaanissa. Paljon on yhteistä; sitä kai kutsutaan genreksi tai lajityypiksi tai joksikin vastaavaksi.

Mutta jos näitä kahta vertaa toisiinsa (ja vähäisellä kokemuksellani tästä lajista väkisinkin vertaan), mielestäni Haapasalo vetää paljon pitemmän korren. Kielellisesti romaanit ovat varsin tasavahvat, kumpikin on taitavasti ja luonnikkaasti kirjoitettu. Mutta rakenteeltaan Tilkkuterapiaa on kaikkea muuta kuin tilkkutäkki. Kokonaisuus on jaettu kuuteen tasapainoiseen osioon, jotka kuvastavat sekä tilkkutyön että elämän kehittymistä. Niistä syntyy jykevä runko, joka Kurton teoksesta puuttuu. 

Lisäksi Haapasalon kirjassa on selkeämpi kokonaispaketti, yksi kaari, joka kulkee konfliktitilanteesta sen ratkaisuun, olematta kuitenkaan liian alleviivaava tai opettavainen tai mitään muutakaan ilmiselvää. Kummassakin hahmojen määrä on rajattu, mutta riittävä. 

Niin, silloin kun sain käsikirjoitusversion Tilkkuterapiasta ensimmäisen kerran käsiini, kirjoitin: ”Niin kuin näkyy, osaan vain kehua. Se on vähän tylsää, koska parannusehdotuksiahan tässä pitäisi antaa. Mutta mitäs menit kirjoittamaan noin hyvin, en vain keksi mitään isompaa parannettavaa.” Jonkun kirjoitusvirheen sentään taisin löytää. 

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa

Karisto

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Otava


lauantai 6. elokuuta 2022

Maisemia ja sarjamurhia islantilaisittain

Neljä vuotta sitten luin Satu Rämön kirjan Islantilainen kodinonni, jossa hän kertoo kokemuksistaan Islantiin muuttaneena suomalaisena. Se oli mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja. Rämön esikoisromaani Hildur on ollut paljon esillä, joten miksi en lukisi sitäkin.

Ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Jos blogin ja tietokirjan kieli oli ollut sujuvaa, romaanikirjallisuuden mittapuulla se ei sitä ole. Lauseet ovat usein töksähtävän lyhyitä ja keskenään samankaltaisia, ja pieniä häiriötekijöitä kuten sanatoistoja on silloin tällöin. Asia tulee toki selväksi, mutta erityisen kaunoa tämä kirjallisuus ei ole.

Mutta Hildur ei ole tarkoitettukaan kohosteisen kielen monumentiksi, vaan pääosissa ovat Islannin eksotiikka ja oiva dekkarijuoni. Ne molemmat toimivat erinomaisesti. 

Hildur on poliisi Islannin luoteisrannikon pienessä kylässä. Hänen avukseen tulee suomalainen Jakob, joka haluaa rauhalliseen paikkaan tekemään poliisikoulun harjoitteluperiodia. Molemmilla on menneisyydessään omat tragediansa: Hildurin siskot katosivat 25 vuotta sitten, ja Jakob on avioeron jälkeen menettämässä yhteyden viisivuotiaaseen lapseensa. Niin kuin asiaan kuuluu, ihmisiä kuolee, ja pian kaksikko huomaa selvittelevänsä sarjamurhaa. 

Rämö kuvaa Islannin maisemia paljon, ja niissä riittääkin sekä ihastelemista että kauhistelemista. Kaikki tapahtuu marraskuussa, jolloin luonto on ankara ja vaihteleva. Ihmiskuvaus on myös hienoa, jokaisessa hahmossa on kiehtovia säröjä. Ja juoni, sen langat kietoutuvat komeasti yhteen, islantilaisin ominaispiirtein. Paitsi että ihan kaikki ei kietoudu, kirja tulee saamaan jatkoa. 

Satu Rämö: Hildur

WSOY