Ruotsalaismummoilta odotin enemmän

Ehtoolehdon jälkilämmössä nappasin käsittelyyni ainakin kirjan kansitekstin mukaan kovasti ylistetyn ja hauskaksi kiitetyn ruotsalaiskirjan Kakkua, kiitos! Ehkä kyseessä on syysväsymys, mutta tätä kirjaa jouduin suorittamaan. Suorittamiseksi kutsun lukemista silloin, kun jatkan kirjan lukemista vaikka kesken jättäminen käy mielessä ja lasken epätoivoisena jäljellä olevia sivuja. Toisenlaisiakin kirjoja nimittäin luen, useinkin, ja silloin harmittaa kirjan loppuminen kesken.

Kirja on toki hauska, mutta ei kovin älykäs. Ehtoolehdossa metsästetään rikollisia (vaan saadaanko kiinni?), mutta Kakkua, kiitos! -kirjassa palvelutalon surkeaan ruokaan ja tylyyn kohteluun kyllästyneet ysikymppiset suunnittelevat oikein kekseliään rikoksen päästäkseen parempien palvelujen äärelle, vankilaan. Idea on hauska ja on pakko myöntää, että tapa, jolla Kansallismuseosta pöllitään arvotauluja, on oikein hauska, jopa huvittava. 

Mummelit ja papparaiset - sallittakoon tässä kohtaa ikärasistinen diminutiivi - on kuvattu tylsän yksiviivaisesti: mummeleiksi ja papparaisiksi. Poliisit ovat juuri niin tyhmiä kuin suomalaisten mielestä ruotsalaispoliisit ovat ja palvelutalon henkilökunta on myös ihan typerää sakkia. Miksi ihmeessä? Heihin olisi voinut saada syvyyttä ihan oikeastikin, kuten Minna Lindgrenin ansiokkaista kirjoista voidaan huomata.

Ainoa hauska ja kekseliäs kohta on vankilaoloajan kuvaus, joka tosin tuntui saaneen vaikutteita Orange is the New Black -tv-sarjasta. Ilkeät pomovangit tylyttävät ja kampoihin laittavat alempiarvoiset vangit uhataan viedä - tietysti pohjoismaalaisittain - saunaan. 

Kakkua, kiitos! on kuin höpsö aikuisten satukirja, jossa meuhkataan siellä täällä. Lapsille suunnatuissa kirjoissa meuhkataan myös, eikä meuhkauksia sen kummemmin selitellä, koska lapset eivät vielä ihan kaikkea kyynisesti kyseenalaista. Eilen luin lasten kanssa loppuun iltasatukirjana meillä olleen Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa (Mäkelä) -kirjan, jonka toinen päähenkilö, Mummo Mutikainen, on kuin ilmetty Stina tai Märtha tai Anna-Greta tästä kovin samanhenkisestä aikuisten sadusta. 

Jos pidät täysin harmittomasta ruotsalaisviihteestä, jossa vanhuus on vain yksi sivujuonne, saatat hyvinkin ajankulukseksi haluta lukea tämän. Ja jos lapset pitävät Ahvenanmaalla aarretta etsivästä Mummo Mutikaisesta, lue lapsille iltasaduksi samalla lailla hymyilyttävä hitusen pidempään kestävä Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sandberg: Kakkua, kiitos!

Schildts & Söderströms

Maijaliisa Dieckmann: Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa

Mäkelä

Kakkua, kiitos! on myös Bookyssa

Vanhuudelle ja sen kanssa saa hihittää

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa on kirja, jota olen kirjastosta odottanut jo kauan. Kakkososakin ehti ilmestyä ennenkuin luovutin: maksoin euron varausmaksun ja sain kirjan toimitettuna omaan lähikirjastooni. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin kateellisena huomannut erään rouvan maksavan kirjaston tiskillä oman euronsa ja saavan tuon himoitsemani opuksen kovin helpolla.

Ja oli tapahtua samoin kuin lähes yhtä pitkään himoitsemani Kiltin tytön kohdalla: ensimmäisten sivujen jälkeen jumituin johonkin, ehkä Irman ja Siirin samankaltaisten nimien sokeuteen tai sitten vain rimakauhuun. Onneksi jo sadannen sivun paikkeilla tarina alkoi jolkottaa enkä jäänyt takeltelemaan. Tosin en kirjan jo luettuanikaan muista helposti, kumpi päähenkilöistä oli Irma, kumpi Siiri, mutta ehkä se on vain osoitus siitä, että kuulun kohdeyleisöön..?

Kirjassa seikkailevat hulvattomat mummelit. Miehet ovat - enkeli-Mika poislukien - vain statistin rooleissa, jopa hiukkasen korostetusti. Siiri on terävä täti, joka olosuhteiden pakosta joutuu itseäänkin epäilemään höppänyydestään. 

Kirja kuvaa hulvattomien mummeleiden hulvatonta menoa ja siltikään en voinut olla ajattelematta, että hulvattomuus peittää sitä tosiasiaa, että iso osa tarinan raadollisemmasta puolesta on täyttä totta monissa palvelutaloissa ympäri Suomen, niin yksityisissä kuin kunnallisissakin. "Tosin ei Ehtoolehto ollut koti, se oli vain järkevä ratkaisu heille, jotka eivät vielä olleet kuolleet."

Muistelin oman mummuni tarinoita turkulaisen Ukkokodin (Ehtoolehdon tavoin melkoisen hintava turkulainen esimerkki yksityisestä palvelutalosta seurapiireineen ja juoruineen sekä osin dementoituvien asukkien tempauksineen.) tapahtumista viime vuosikymmeneltä. Mummu oli onnekseen terävä oma itsensä loppuun asti, mutta moni muu ei siltä vaikuttanut.

Kuolema Ehtoolehdossa on dekkari. Kirjan luettuani jäin miettimään sen mysteereitä. Pahkeinen, eiväthän ne kaikki tainneet selvitäkään? Tai sitten olen itse niin höppänä, etten sitä tajua, mutta kovin moni asia jäi avoimeksi. Ehkä se oli tarkoituskin? Juonta paljastamatta on pakko kysyä, että olikos se pitkälle sairaslomalle jääminen muka tunnustus? Kokki-Teron kuolema, saiko hyvityksen? Jaajaa, taidanpa ottaa palan kaakkua ja mukillisen murukahvia ja selailla kirjaa hiukan lisää. Ja varata Ehtoolehdon pakolaiset, kakkososan siis, kirjastosta.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat hihittää lukiessaan ja tulla iloisiksi. Suosittelen silti vaikka lähelläsi olisi - ja ehkä eritoten jos on - joku, joka asuu palvelutalossa, höppänöityy, karkailee, tulee vanhaksi ja tuottaa harmaita hapsia kullanmuruilleen. Se lienee meillä monilla väistämättä edessä muutenkin ja olisi ihanaa, jos vanhuus olisi näin eloisaa kuin tässä kirjassa.

Kuvassa Tomi Vammalan-eiku-Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä kesäkuussa 2014 ujossa salafanikuvassa kirjailija Minna Lindgrenin kanssa. 

Kuva: Kirjallisia-blogin paparazzi

Niin muuten, antikvariaatin pitäjien tytärtä viehätti kovasti tämä: "Antikvariaatin pitäjä olisi halunnut antaa hänelle kirjoista joitakin satasia, mutta hän ei huolinut rahoja, koska hänen mielestään antikvariaatin pitäjät harjoittivat hyväntekeväisyyttä pelastaessaan kirjoja ja levittäessään hyvää sanomaa."

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Teos

Minna Lindgrenin teoksia löydät Bookysta enemmänkin