perjantai 28. toukokuuta 2021

Ai että muka kiltti ja fiksu menestyy?

Suomalainen plus -kirjavalikoimaa selatessani silmiin sattui Ari Turusen Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja. Se näytti mielenkiintoiselta, niinpä luin sen. 

Kirja on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle Ettekö te tiedä, kuka minä olen -opukselle. Koska maailma ei kymmenessä vuodessa ole mennyt ainakaan parempaan suuntaan ylimielisten vallanpitäjien ja julkkisten suhteen, on kirjalle paikkansa. 

Vuonna 2010 ei Trumpia ollut sellaisena kuin nyt, eikä esimerkiksi Jair Bolsonarosta tiedetty mitään. Myös Tytti Yli-Viikari on päässyt mukaan. Todellisuus tarjoaa jatkuvasti uutta materiaalia tällaiseen kirjaan. 

Kirjassa ei sen kummemmin analysoida ylimielisyyttä tai narsismia, vaan siinä kerrotaan esimerkkitapauksia antiikista nykypäivään. Ja nehän ovat mielenkiintoista luettavaa, kaikessa karmeudessaan. Jotkut jutut ovat ennestään tuttuja, useimmat eivät. Esimerkiksi Picasso on sanonut: ”Kenelläkään ei ole todellista merkitystä minulle. Muut ihmiset ovat minulle kuin auringonvalossa kelluvia pölyhiukkasia. Vaatii vain luudanlakaisun ja he häipyvät.” FIFAn Sepp Blatter, joka kellui lahjusten ja kohtuuttomien työsuhde-etujen pilvilinnoissa, ei pyydellyt kiinni jäätyään anteeksi vaan sanoi: ”Olen pahoillani siitä, kuinka minua kohdellaan tässä maailmassa.”

Karmeinta tässä tietenkin on se, että ihmiskunta ei opi ikinä mitään: ylimielinen ja härski menestyy, pääsee valtaan ja julkisuuteen. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Opeta siinä sitten omille lapsille tai oppilaille että kiltteys ja fiksuus kannattaa.  

Ari Turunen: Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja

Atena


keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Lajinsa parhaimmistoa

Sanottakoon se heti: Smack-yhtyeen tarinan kertova Kuolemantuomitun laulu -kirja on lajinsa parhaimmistoa. 

Rock-yhtyeistä tai populaarimusiikista ylipäänsä kertovat kirjat kun tapaavat olla melko heikkoja esityksiä. Joskus ne ovat namedroppingia, joskus ne ovat puuduttavia listoja levytetyistä kappaleista tai tehdyistä keikoista. Heikoimmillaan niissä ei sanota juuri mitään, niin kuin vastikään lukemassani Rammstein-kirjassa

Musiikista niissä harvemmin puhutaan. 

No, viime mainittu pätee Kuolemantuomitun lauluunkin. Ei Jokelainen kerro Smackin sointukierroista tai analysoi Clauden laulamia melodioita, ei hän selvitä edes Manchurian tai Ranen kitaroiden sointivärejä tai riffien rakenteita. Koska Smackin biisit ovat musiikillisesti ihan tavallisia rokkibiisejä, ei niissä ole mitään analysoitavaa. Samat rakenteet säkeistöine ja kertosäkeineen kuin kaikissa muissakin poppibiiseissä, samat soittimet Beatlesista Metallicaan ja Måneskineen. 

Eikä asiantilassa ole mitään huonoa tai yllättävää. Populaarimusiikki on sellaista. Viehätys piilee ihan muualla. 

Parhaissa romaaneissa kerrotaan ihmiskohtaloista, ja sama pätee pohjimmiltaan myös rokkikirjoihin. Jokelainen fokusoi Smackin laulajaan Claudeen, jonka elämä oli dramaattista ilman dramatisointiakin. Claudella oli synnynnäinen sydänvika, ja 16-vuotiaana hän sai kuulla elävänsä korkeintaan 30-vuotiaaksi. Claude kuoli kaksi kuukautta 30-vuotispäivänsä jälkeen. Sitä ennen hän eli, lujaa. Hän oli arvaamaton ja vaarallinen, hiukan ulkopuolinen, ja loistava laulaja loistavalla soundilla. Eikä muu ryhmä jäänyt yhtään huonommaksi. 

Kirja täyttyy alkoholinhuuruisista seikkailuista, ensin Helsingin yössä, sitten Kalifornian auringon alla, ja lopuksi taas Helsingissä. Ja niitä seikkailuja riittää. Jokelainen on taitava kirjoittaja, mikä tarkoittaa että hän tietää mitä kirjassa saa ja mitä ei saa tehdä: tekstissä ei ole toistoa, sitä on helppo lukea ja seurata, siinä on ymmärrystä ja lämpöä, ja sitä dramatiikkaa - eli iloja ja suruja, odotuksia, pettymyksiä.

Olimme samoissa kuvioissa Boycottin kanssa kuukauden verran Kaliforniassa kesällä 1990 tekemässä levyä, joten kirja sujahti käsissäni hurjaa vauhtia. Kirjan sivulta otetussa kuvankaappauksessa näkyy, että soitimme Boycottin kanssa tiistaina näköjään Basementissa. 

Vähäisemmälläkin tarttumapinnalla kirjasta saa kuitenkin paljon irti. Se kertoo ajasta, jota ei enää ole. Rockbändit ja rock-elämäntapa eivät ole enää pitkään aikaan olleet sitä mitä ne tuolloin 80-90-luvun vaihteessa olivat. Siksikin tällainen taidokas taltiointi on kullanarvoinen. 

Eikä tuo edellä sanomani pidä paikkaansa: Smackin biisit eivät olleet ihan tavallisia. Erityisen niistä teki bändin ja varsinkin Clauden soundi, joka oli omaperäinen ja edellä aikaansa. Guns N’ Roses ja Nirvana ovat selkeästi ja ääneen sanoneet, kuinka tärkeä esikuva Smack niille oli. Smackin kohtaloksi vain tuli pysyä pienten piirien tuntemana esikuvana, piilossa suurelta julkisuudelta. Se on todella ikävää, mutta tuuristahan kaikki on lopulta kiinni. Yhden ison menestyksen takana on aina tuhansia, jotka eivät menestyneet isosti. Olkoon kuinka edelläkävijä tahansa. 

Jos haluaisi, tätä kirjaa voisi lukea myös etäämmältä (näinhän kukaan ei koskaan tee). Silloin siinä näkyisi ihmisiä, jotka eivät käyneet kouluja eivätkä menneet töihin, luistelivat siis laiskuuttaan yhteiskunnan rattaiden ulkopuolella. Joivat vain viinaa ja tekivät välillä biisejä ja soittivat sitten niitä. Mistäs sitä nuori kapinallinen voisi tietää, että arki ja päivätöissä käyminen ovat juuri ne joiden avulla ihminen pysyy kasassa ja hetkittäin jopa onnellisena. 

Itse heräsin kirjan myötä huomaamaan, kuinka valtavan iso vaikuttaja Smack minulle on ollut, vaikka en ole tähän asti sitä sellaisena osannut pitää. Se ei ole ihan huonosti, ei kirjalta eikä bändiltä. 

Jarkko Jokelainen: Smack. Kuolemaantuomitun laulu

Like


tiistai 25. toukokuuta 2021

En kuulu kohderyhmään

Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat kertoo sodassa vaikeasti haavoittuneiden miesten huumehelvetistä. Kirja sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. 

Tarinalla on kolme kertojaa: kaverukset Asser ja Lenne, jotka taistelevat pakkiparina rintamalla ja haavoittuvat. Asser saa reiän päähän, Lenneltä lähtee jalka. Kivunlievitykseen ja myös yskänlääkkeenä käytetty heroiini jättää miehet koukkuunsa, ja sodan jälkeen elämä on pelkkää seuraavan piikin odottamista. 

Kolmas kertoja on Nelly, Lennen morsian. Sodan aikana kaikki on heidän välillään hyvin, mutta sodan jälkeen Lennen narkomania tuhoaa heidän suhteensa ja he eroavat. Lenne ja Asser ajautuvat asumaan kojuun Mankkaalle, ja tietenkin rikoksiin. Nelly elää tylsää elämää yksinään raitiovaunun rahastajana. Pelastusarmeijan ihana Suoma-neiti on sekä Lennen että Asserin haaveiden kohde. 

Kalpeat sotilaat sisältää valtavan määrän ajankuvaa ja monenlaista faktaa löytyy niin sodasta, huumeista kuin 40-luvun Helsingistä. Jaatinen on tehnyt ison taustatyön, ja siinä on tämän kirjan voima. Mutta valitettavasti muuten kirja ei ole kovin kaksinen. Useimmiten Jaatinen kertoo eikä näytä, ja infodumppausta on paljon: ajankuvasta ja yksityiskohdista tulee luennoimista tai tietokirjallisuutta, ei kaunokirjallisuutta. Lauseissa on parhaimmillaan lennokkuutta mutta useammin kömpelyyttä. Tarina on melkoisen ennalta-arvattava, ja lopun tuhkimokäänteet olisi pitänyt jättää pois. 

En yleensä lue sotakirjallisuutta, ja tämä teos vahvisti valintani oikeaksi. En taida kuulua kohderyhmään. 

Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat

Johnny Kniga


maanantai 17. toukokuuta 2021

Enemmän kuin nimellistä syvällisyyttä

Johanna Vuoksenmaa tunnetaan elokuvantekijänä. Pimeät tunnit on hänen esikoisromaaninsa, ja se on todella hyvä kirja. Siitä varmaan saisi elokuvankin jos haluaisi, mutta ennen kaikkea se on erinomaista proosaa. 

Kirja kertoo vuodesta 1977, ja päähenkilönä on 12-vuotias Pauliina. Kertojia on kaikkiaan kolme: Pauliina, hänen isänsä Esa, ja kolmantena on kaikkitietävä kertoja, joka on toisinaan lumihiutale, toisinaan harakka, toisinaan vain kaikkitietävä kertoja. Pimeät tunnit viittaa sähkökatkoihin, joita sähkölaitoksen lakko tuon vuoden keväällä Hämeenlinnassa aiheutti. Virtaa saatiin tunti, sitten oltiin pimeässä tunti, ja niin edelleen. 

Nimellä on tietenkin syvällisempikin merkitys: ihmisten elämissä tapahtuu ikäviä asioita, joskus pimeässä, joskun valossa. Tämä nimellinen syvällisyys ei kuitenkaan tee tästä eikä mistään muustakaan kirjasta hyvää. 

Hyvän tästä kirjasta tekee moni muu asia. Ensinnäkin minuun uppoaa parhaiten juuri tällainen, suomalaista arkea kuvaava proosa. Pienine yksityiskohtineen ja ajankuvineen, kuitenkin hienovaraisesti annosteltuna. Toiseksi kertojien kolmijako toimii komeasti, kun kerronta tapahtuu usein hiukan sivussa suurimmista tapahtumista. Tosin kukaan ei ole sivullinen, kaikkia kosketetaan tarinan käänteillä. Pauliina kasvaa aika paljon isommaksi tytöksi, ja Esa kasvaa sillä lailla kuin aikuiset kasvavat. Perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville tapahtuu myös, mutta henkilöitä ei ole yhtään liikaa. Konflikteja on, mutta yhtä lailla toivoa. 

Kolmantena ansiona voi mainita vaikka kielen. Se on simppeliä, ja kertojanäänissä on sopivasti vaihtelua, ja toisinaan se nousee kauniiseen lentoon. Neljänneksi nostan tähän muodon: kaikki liittyy kauniisti kaikkeen. Sähköttömyyden monet puolet tulevat hienosti katettua. Listaa voisi jatkaa, mutta riittäköön tämä nyt. 

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava


torstai 13. toukokuuta 2021

Rammstein-kirjallisuus ei korkeuksiin kurkota

Meille Rammstein-faneille ei lukemista kovin paljon ole tarjolla. Kosketinrunkkari oli mainio kirja, mutta Rammsteinista se ei kerro mitään. 

Samana vuonna 2016 Flaken kirjan kanssa ilmestyi Ulf Lüdeken Rammstein. Koko tarina. Se ei ole kovin hyvä kirja, ja pienikin se on. Syy ei kuitenkaan niinkään ole kirjoittajan vaan sen, ettei materiaalia juurikaan ole. Bändin jäsenet antautuvat haastateltaviksi äärimmäisen harvoin, joten tekstissä lähinnä kerrotaan sellaista minkä jokainen lukija on jo voinut itse havainnoida kuuntelemalla bändin musiikkia tai katselemalla videoita. Musiikkianalyysit eivät ole kovin taidokkaita. 

Jonkin verran mielenkiintoisia juttuja kuitenkin on. Soittajien juuret ovat DDR:n ajan Berliinin punk-piireissä. Keikkoja pidettiin 80-luvulla kirkoissa, koska Stasi jätti kirkon vähemmälle valvonnalle kuin klubit. Pikku faktat ovat myös kivoja, kuten vaikka että jenkkikiertueella Rammstein kulki 24 rekan voimin, tai että Till Lindemanin suuhun laitettu valo ajateltiin toteuttaa suupielessä kulkevan ihonvärisen johdon avulla mutta laulaja halusi poskeensa reiän. Josta sitten kykeni ruiskuttelemaan juomaa ympäristöön. 

Ulf Lüdeke: Rammstein. Koko tarina

Suom. Juho Nurmi

Minerva


maanantai 10. toukokuuta 2021

Tarpeellinen johdatus nykkärin kokemiseen

Kun kauan sitten opiskelin musiikkitiedettä, löysin professori Mikko Heiniön innostuneella ja huiman asiantuntevalla opastuksella uuden taidemusiikin, josta en sitä ennen tiennyt juuri mitään. Ja se mistä ei tiedä mitään on tietenkin paras ja kiinnostavin suunnistuskohde. 

Osmo Tapio Räihälä on myös opiskellut Heiniön johdolla musiikkitiedettä ja kokenut saman innostuksen. Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa -kirjalle on todellakin paikkansa. Niin kuin Räihälä kirjoittaa, aiheesta ei julkaista nykyään juuri mitään, ei kirjoissa eikä lehdissä. Heiniö kirjoitti professoriaikoinaan ahkerasti ja paljon, ja esimerkiksi Jan Maegaardin Musiikin modernismi 1945-1962 (1984) on mainio teos, mutta 2000-luvun puolella nykytaidemusiikki on ollut todella paitsiossa. 

Muillakin taiteenaloilla on ollut 1900-luvun puolivälissä murroskohtansa, mutta musiikki tuli rikkoneeksi välinsä yleisöön kaikkein pahiten.

Räihälä käy liukkain kielin aiheensa kimppuun. Aluksi hän määrittelee klassisen musiikin ja kuinka se tuli vääjäämättömään päätökseensä. Sitten pohditaan taiteen olemusta ja säveltäjyyttä. Sitten Räihälä käy läpi 1900-luvun modernismin innovaatiot ja antaa kaikista tiiviin ja inspiroivan kuuntelulistan. Kirjaa on syytä lukea YouTuben kera, sillä mikään teksti ei avaa näitä maailmoja niin kuin musiikkiesimerkit. 

Lopulta päädytään ruotimaan taidemusiikin tämänhetkistä tilaa ja Räihälä antaa opastusta siihen, kuinka tuota vaikeaa musiikkia pitäisi lähestyä: ymmärtämisen yrittäminen on väärä lähtökohta, sen sijaan Räihälä ehdottaa kokemisen käsitettä. Ja tietenkin Räihälä muistaa muistuttaa, että jokainen on kyllä uutta taidemusiikkia kuullut ja sujuvasti kokenut, nimittäin jännitys- ja kauhusarjoissa ja -elokuvissa. Tasa-arvosta ja rasismistakin Räihälä kirjoittaa, niin kuin näinä aikoina kuuluu. 

Tätä kirjaa on koko ajan ilo lukea, niin värikkäästi ja sujuvasti Räihälä kirjoittaa. Musiikkitermit Räihälä selittää, mutta lukijan ei tarvitse tietää niistä mitään kyetäkseen seuraamaan tekstiä. Ikävä totuus tosin on, että taiteesta saa enemmän irti se joka siitä enemmän tietää. Nykytaidemusiikki avautuu kunnolla vasta sille, joka vaivautuu perehtymään koko sen pitkään historiaan. Ja siksi on väistämättä niin, että yhä lyhytpinnaisemmaksi käyvä nykyihminen ei kovin helposti nykytaidemusiikin eli nykkärin pariin etsiydy. Popmusiikki muuttuu vuosi vuodelta yksinkertaisemmaksi ja etääntyy musiikin ytimestä kohti muita asioita. 

Mutta sinä, joka haluat enemmän musiikilta ja elämältä, aloita tästä kirjasta. Se avaa ovia joita et todennäköisesti tiennyt olevan olemassakaan. 

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Atena


lauantai 1. toukokuuta 2021

Suurmies pienenä

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli komea kirja Albert Edelfeltistä pienenä ihmisenä. Tämä Suruttomat kuulemma kertoo Tyko Sallisesta samalla reseptillä, pitäähän sellainen lukea. 

Tyko Sallisen nimen kun lyö Google-hakuun niin saa tietää että hän oli kotityranni ja muutenkin ihan kamala ihminen. Ja lisäksi hän maalasi tauluja, joista ei kukaan tykännyt koska ne halvensivat Suomen kansaa. 

Herkullinen asetelma siis romaanintekijälle. Päähenkilöksi ei kuitenkaan voi laittaa Tyko Sallista, koska tyranniudesta ei sillä tavalla pysty kertomaan. Joten Hiidensalo laittaa kolme Sallisen läheistä puhumaan: vaimo Helmi ja lapset Taju ja Eva kertovat kukin vuorollaan taiteilijan elämästä. Siitä ei draamaa puutu. Ollaan köyhiä, mies pettää ja katoaa, ja kun vaimo tulee raskaaksi, lapset otetaan häneltä pois. Ei ihme että vaimo päätyy mielisairaaksi ja ennenaikaiseen kuolemaan. 

Nuo kaikki ovat faktoja, ja niiden varaan Hiidensalo rakentaa teoksensa. Jälkisanojen mukaan kaikki voisi olla totta, vaikka joitain yksityiskohtia tai vuosilukuja on hiukan muuteltukin. Tottahan tarina ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Elämä on tylsää, tarinaksi jalostettu elämä on sen sijaan erittäin kiinnostavaa. 

Varsinkin kun sen tekee näin hienosti kuin Hiidensalo. Perhesuhteiden kokonaisuus avautuu vähitellen, samoin tyrannius - eihän kukaan pariutuessaan tyranni ole. Kauniilla kielellä Hiidensalo kuvaa rumia asioita, joiden keskiössä on äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus ja naisen surkea asema sekä perheessä että taiteilijana sata vuotta sitten. Ajankuvaa on mukana, mutta sopivan pienesti, kaiken ensyklopedisuuden Hiidensalo välttää täysin. 

Näkökulmia vaihtamalla asioihin saadaan kaksoisvalaistusta, ja sehän toimii. Ainoa minäkertoja on Helmi. Taju ja Eva kerrotaan kolmannessa persoonassa, toisinkin voisi varmaan olla. Ja on näköjään ollutkin, koska viimeiseen lukuun on jäänyt yksi lause väärään persoonamuotoon. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava