keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Näytä ihminen sodan vierellä

Kuusamolaiset äidinkielenopettajat valtaavat kirjamarkkinat, sille ei näemmä enää mahda mitään. WSOY:lla on Tommi Kinnunen, Otavalla Petri Vartiainen ja Gummeruksella tämä Minna Rytisalo. Vielä on muutama kustantamoparka ilman omaansa, mutta eiköhän aika korjaa tämän epäkohdan.



Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on komea kirja. Jos sinun pitää selittää joskus jollekin, mitä tarkoittaa "näytä, älä kerro", laita hänet lukemaan tämä. Rytisalo ei selitä mitään, mutta näyttää sodanaikaisen tragedian kolmen ihmisen näkökulmista ja onnistuu erinomaisesti. Suurimmat asiat tulevat esiin vaivihkaa ja pikku hiljaa sivulauseissa, lukijan pääteltäväksi on jätetty juuri sopiva siivu.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia. Jokainen luku on monologi, jossa Viljami, Elli ja Sisko kukin vuorollaan puhuvat teoksen keskiössä mutta poissa olevalle Lempille. Jokaisella on oma konfliktinsa, joka siivittää lukijaa sivulta toiselle. Kokonaisuus selviää vasta kun viimeinen sivu on luettu, tarina kantaa loppuun asti.

Viljami menee naimisiin Lempin kanssa mutta menettää tämän ollessaan rintamalla, ja elämältä putoaa pohja. Tapahtumia ei paljoa tarvita: Viljami makaa lamaantuneena metsässä kuusen alla ja kerii elämäänsä auki. Piika Elli katsoo sivusta kun Lempi saa miehen joka kelpaisi Ellillekin. Lempin sisko Sisko lähtee saksalaisen miehen matkaan ja kipuilee omia valintojaan ja valitsematta jättämisiään. Sotaa ei kuvata suoraan, mutta sodan vaikutukset sen aikana eläneisiin ihmisiin tulevat erittäin lähelle.

Tiukka muoto, kaunis ja koherentti kieli, ihmisen tarkkanäköinen kuvaus, vienosti avautuva ja koukuttava tarina. Siinä kaikki mitä hyvään romaaniin tarvitaan. Se, että kirjailijoiden näyttämät konfliktit tuntuvat Suomessa kovin usein liittyvän pohjoiseen ja ihmiskohtaloihin sodan liepeillä, ilmeisesti myy. Mutta se ei ole Rytisalon vika.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus

tiistai 22. marraskuuta 2016

Dramaturginen huijaus

Teatteri Akselin näytelmät on tullut kaikki koluttua sen jälkeen kun sinne löysimme viime huhtikuussa. Ja se kannattaa!



Diivat on farssi, mikä asettaa kohtalaisen kovat odotukset tällaiselle huumorin parhaalle ystävälle. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun on joutunut väkinäisesti vääntelehtimään mukahauskan esityksen edessä. Ihan ammattilaisten tekemänä. Ja useimmiten syynä on huono teksti, jota ei pelasta mikään.

Diivat alkaa pelottavasti, juuri tällaisella melkeinhauskalla kohtauksella, jossa yleisöä yllytetään kiusaannuttavasti mylvimään näyttelijän ohjeiden mukaan. Mutta pian selviää, että kyseessä on dramaturginen huijaus: vauhtiin päästyään näytelmä on aivan poskettoman hauska.

Minua on vaikea saada nauramaan ääneen, mutta se onnistui Diivoilta usein, ja intensiteetti sen kuin kasvoi näytelmän edetessä. Nähtiin sitä josta farssin farssiksi tunnistaa: noloja tilanteita, väärinkäsityksiä, ovissa juoksemista, ja naurettiin vedet silmissä.

Lisäksi nähtiin paljon muuta hauskaa. Osuvankreisejä repliikkejä, ja pieniä ilmeitä joista hymy kasvoi isoksi nauruksi, ja loppuhuipennuksessa nähtiin myös pokan pettämistä näyttämöllä, mikä sekin toimi loistavasti. Kaikesta näki että näyttelijöillä on nälkää ja halua tehdä hyvää teatteria - ja myös kykyjä siihen.



Emmi Louhivuoren ohjaus on mainiota. Rytmi toimii koko ajan erinomaisesti sekä yksittäisten kohtausten että kokonaisuuden kohdalla, ja ennen muuta jokaisesta näyttelijästä on saatu ominaislaatunsa mukainen koomikko esiin. Pääosia näyttelevät Jukka Tamminen, Esko Vähätalo ja Niina Kuikka ovat kaikki rooleissaan huikean hyviä. Tekstiä on paljon, Shakespearenkin tekstiä pitkät pätkät, mutta jokaiseen yksityiskohtaan on ehditty paneutua.

Turun Sanomien arvio Diivoista on kovin varovainen, ihan liian varovainen. Syitä moiseen voi olla monia: joko esitys on ensi-illan jälkeen parantunut huimasti tai harrastajateatteria pitää kohdella varoen tai sitten vain huumorintaju ei mätsää. Tämä on huikea pläjäys, ja jos vertailua haluaa harrastaa niin lähin vertailukohta, Turun Kaupunginteatterin Toc Toc -farssi ei tälle pärjää.

Diivat
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

torstai 10. marraskuuta 2016

Tarkoitus jää hämäräksi

Anja Snellmanin tuore Lähestyminen on väliteos. Pieni, 143-sivuinen kirja kertoo samoin kuin edellinen Antautuminenkin kirjailijan omasta elämästä. Antautuminen avasi tietämättömälle erityisherkkyyden ominaispiirteitä, mutta tässä teoksessa ole mitään erityistä motiivia.



Nimensä mukaisesti kirja kertoo erilaisista lähestymisistä: minäkertoja lähestyy toisinaan Kreikkaa, toisinaan Suomea. Heroiiniriippuvainen Ile käy minäkertoja-psykoterapeutin pakeilla ja nämä kaksi lähestyvät toisiaan. Ja kuolema lähestyy kumpaakin, Ilen se kohtaa kirjan sivuilla, minäkertojalta se vie syntymättömän lapsen.

Snellman työskentelee psykoterapeuttina, joten omakohtaisuus on selviö. Snellman kirjoittaa hyvin, soljuvasti ja runollisestikin, sekin on selviö. Mutta minulle ei ihan selviä, miksi tämä kirja on. Tarina poukkoilee liikaa ollakseen Ilen tarina, minäkertojan tarinaksi se on taas kovin pieni. Nykykreikkaa ja pakolaiskriisiäkin sivutaan, mutta kovin ohuesti. Kokonaisuuden tarkoitus jää hämäräksi.

Edellä sanotusta huolimatta kirjassa on niin paljon hyvää että se kannattaa lukea. Lukemisen syyksi riittää esimerkiksi se, että rakkaus Kreetaa kohtaan saa kovin kauniita muotoja Snellmanin sanoissa.

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY

lauantai 5. marraskuuta 2016

Finlandia-voittaja on selvillä

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin eilen. Vuonna 2012 palkinnon sai Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka on lukupinossani ollut ilmeisesti nimensä vuoksi se, joka aina jää pinon alimmaksi. Parin vuoden mittaiseksi venynyt luku-urakka ei johdu kuitenkaan kirjasta itsestään vaan siitä, että aina on tullut joku joka on olevinaan kiireisempi tai ajankohtaisempi tai jokerimpi. Ensimmäiset sata sivua piti lukea kahteen kertaan.



Mutta kyllä on hieno teos tämä Jää. Maailma, jonka Lundberg lukijalle luo, on ehjä ja koherentti, 1940-luvun lopun saaristolaiselämä piirtyy tarkasti ja elävästi. Lundbergin paras ominaisuus on minun mielestäni kärsivällisyys: kuinka upeasti hän malttaa elää myötä ja kertoa pieniä asioita - ja pienistä kasvaa tietenkin sitten niitä isompia.

Hahmot kasvavat isoiksi, heillä on omanlaisensa luonteenpiirteet, joita määrittää useimmiten kristillinen eetos. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon, että tarkempi erittely on tässä turhaa, mutta muutama huomio sentään.

Lopun tapahtumat yllättävät, kun alkupuolen still life -meininki kääntyy dramaattiseen suuntaan. Dramatiikka kasvattaa tietenkin tarinan painoa. Erityistä on myös se, että vaikka ollaan Suomessa, tarinasta puuttuvat kokonaan perus suomalaiset mieshahmot eli ne, jotka mokailevat ja ryyppäävät ja rälläävät itsensä ja perheensä tärviölle. Saaristossa kaikki on toisin. Ratkaisulla saadaan naislukijoita mutta menetetään huumori. Näinhän yksinkertaista se on, eikö vaan?

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Teos & Schildts & Söderströms