Käyrä nousuun ja laskuun

Kirjastosta tai kirjakaupasta en tätä kirjaa olisi mukaani ottanut, mutta kun BookBeat niin kauniisti suositteli, luin sen. 

Aloittaessani hyppäsin suoraan tekstiin, joten erehdyin luulemaan kirjaa Kikan siskon Katin kirjoittamaksi. Ajattelin että aika hyvin kirjoittaa, tai että hyvin on kustannustoimittaja ainakin työnsä tehnyt. Kun lopussa tuli luku nimeltä ”Kirjoittajan loppusanat”, totuus valkeni. Kai Kortelainenhan tämän kirjoittaja olikin, viime vuonna Kortelaiselta ilmestyi Jippu-kirja. Kortelainen kirjoittaa mainiosti, olennaiseen keskittyen ja liikoja jaarittelematta. Siirappisuus ja pateettisuus kaiketi kuuluvat tämänkaltaiseen kirjaan. 

Kirjoittajan identiteetti ei tietenkään muuta mitään. Kikan elämä ja kuolema kiinnostavat, varsinkin kun olen 90-luvun alussa ollut samalla keikalla Kikan kanssa, Köyliön Lallintalolla. Silloin Kikalla meni lujaa ja hän vaikutti oikein tolkulliselta ja iloiselta ihmiseltä. 

Mutta niin kuin valitettavan usein, suuri suosio kääntyi laskuun ja elämä meni raiteiltaan. Kikka sai lapsen ja olisi halunnut luoda uuden uran vakavasti otettavana laulajana, mutta se ei onnistunut. Kun ura perustuu tissinvilautukseen telkkarissa, se onkin vaikeaa. Muusikkona ja musiikinopettajana minun on vaikea ottaa vakavasti ihmistä, joka tekee työtään ilman koulutusta tai kummempaa osaamista alallaan. 

Kaikki tuntevat Kikan menestysvuodet ja hiipumisen, viimeisiä aikoja ei niinkään. Kirjan pihvinä on totuus kuolemasta: laulaja eli pitkään rajun päihteidenkäytön ja masennuksen kanssa, ja niihin hän sitten menehtyi. Tämän kertominen on tärkeää, koska moni nuori haluaa samankaltaista uraa ja julkisuutta kuin Kikka. 

Kai Kortelainen: Kikka. Traaginen elämä sisaren silmin

Minerva

Koululaitoksen epäyhtälö

Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo ovat molemmat pitäneet mediassa esillä koululaitoksen epäkohtia. Alkukesästä uutisoitiin, että heiltä on tulossa yhteinen kirja aiheesta. Se ilmestyi maanantaina, tartuin siihen saman tien. 

Kirja on juuri niin mielenkiintoinen kuin kuvittelin. Molemmat kirjoittajat ovat uupuneet työssään, ja opettaja-kirjailijoiden kirjeenvaihdossa käydään läpi uupumisen syitä. Luin tekstiä vähän ulkopuolisena, koska moinen uupuminen ei ole itselleni tuttua, mutta se ei vähennä tekstin mielenkiintoisuutta tai arvoa laisinkaan. Koska opettajana olen kuitenkin vahvasti sisäpuolella. 

Lukion äidinkielenopettajan opetusvelvollisuus on 16 vuosiviikkotuntia, ja se täyttyy viidellätoista opetettavalla opintojaksolla. Koko vuodelle tasaisesti jaoteltuna siitä tulee noin kaksi 75-minuuttista oppituntia per päivä, hiukan alle. Lisäksi äidinkielenopettajan työaikaa kuluu keskimäärin 2 tuntia 20 minuuttia opiskelijoiden vastausten lukemiseen, näin Rytisalo kirjassa laskee. 

Siitä tulee noin neljä tuntia per päivä, eli puolikas työpäivä. Aika kevyttä hommaa. 

Nämä äidinkielenopettajat tekevät kuitenkin 11-tuntisia päiviä, ja lisäksi viikonloput ja osin myös lomat kuluvat työtä tehden. Tässä on se epäyhtälö, jota kirja selittää. Jos yhtälö tuntuu oudolta, sinun pitää lukea tämä kirja. 

Kirja ei tyydy selittämään epäyhtälöään, vaan myös ratkaisemaan sen. Kirjoittajat esittävät kuusi ratkaisuehdotusta:

1. Koulu mukaan keskusteluihin.

2. Työn määrä kohtuulliseksi.

3. Työskentelyolosuhteet kuntoon.

4. Koulu ei ole korjaussarja.

5. Nuorten tuki kuntoon.

6. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus.

Toivon, että joku jossain lukee kirjan ja asioihin saataisiin parannus. Ihan valtavan suuria en uskalla kuitenkaan odottaa, koska ei tämä ole lajissaan ensimmäinen. Esimerkiksi Maarit Korhosen pamflettikirja Herää, koulu! herätti kymmenen vuotta sitten paljon keskustelua, mutta asiat tuntuvat menneen vain huonompaan suuntaan. 

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY

En löydä kaunokirjallisia ansioita

Luin viime vuonna Édouard Louisin pienen kirjan Kuka tappoi isäni. Se oli ihan mielenkiintoista tarinaa, mutta en nähnyt siinä mitään erityistä, enkä kauheasti tykkää tositapahtumiin perustuvista kirjoista. 

Koska Louisin varsinainen läpimurtoteos oli Ei enää Eddy, piti sekin tietysti lukea. Tämä kirja kertoo aivan samasta asiasta kuin Kuka tappoi isäni, nimittäin kirjailijan onnettomasta lapsuudesta. Siitä, kuinka masentavaa oli kasvaa köyhässä perheessä pikkupaikkakunnalla ja tulla kiusatuksi koska ei ollut samanlainen kuin muut. Ja kuinka vaikeaa homoseksuaalina oli yrittää luovia elämässä eteenpäin. 

Yleensä hyvässä kirjallisuudessa vältetään sitä, että kertoja kertoisi omasta kurjuudestaan. Useimmiten kurjuus kuvataan jonkin sivustakatsojan näkemänä. Tässä ei. Ilmeisesti tuo sääntö ei päde enää. 

Tarina on sinällään ihan mielenkiintoinen, ja varmasti tarpeellinen. Mutta mikä siitä tekee niin erityisen, että se julkaistaan, ja että siitä tulee iso hitti kirjamarkkinoilla. Sitä en osaa sanoa.

Koska minä en löydä tästä oikeastaan minkäänlaisia kaunokirjallisia ansioita. Kieli on sujuvaa, mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Rakenne on kronologinen, lapsuudesta ensimmäiseen opiskelupaikkaan edetään välillä kertoillen, välillä tarkemmin näyttäen. 

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Suom. Lotta Toivanen

Tammi