Sota jokaista vastaan

BookBeatin suosituksista löytyi taas mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja Gilesistä oli juttuja taannoin lehdissä, pitäähän tuo siis lukea. Vaikka Venäjä pursuaa korvista ja silmistä nykyään.

Kirjan nimi kertoo olennaisen. Ukrainassa soditaan, mutta kukaan ei voi tuudittautua olevansa rauhassa, sillä niin kuin Venäjä on avoimesti kertonut, se on sodassa koko länttä vastaan. Tämä lukukokemus on parhaiten ilmaistavissa sitaateilla.

”Yksi vaarallisimmista Venäjää koskevista väärinkäsityksistä on se, että viime kädessä sen ja lännen intressit olisivat yhteisiä ja että osapuolet toivoisivat pohjimmiltaan samaa lopputulosta.” Kun on ”oletettu, että lännen ja Venäjän välillä täytyy olla yhteisymmärrystä, suhteissa on ajauduttu tuhoon tuomittujen lähestymisyritysten kierteeseen, pettymykseen ja kriiseihin.”

”James Sherr huomauttaa, että ’venäläiset ovat pahimpia mahdollisia naapureita. Jos teet kirjallisen sopimuksen siitä, etteivät he pysäköisi henkilöautoaan nurmikollesi, älä ylläty, jos he pysäköivät sinne sen sijaan kuorma-autonsa.’”

”Franklin Miller muistelee, miten ’aikoinaan kun olin meriupseeri, neuvostoliittolaiset koukkasivat jatkuvasti Yhdysvaltain sota-aluksien edestä tietäen, että amerikkalaiskapteeni kääntyisi poispäin ja osoittaisi näin, että olimme heikkoja.’”

”Kun Moskova jää kiinni rysän päältä, sen tapaa vastata on verrattu laajasti tunnistettuun surun viiteen vaiheeseen: kieltämiseen, vihaan, kaupankäyntiin, masennukseen ja hyväksymiseen.”

”On selvä tosiasia, että länsi merkitsee Venäjälle erittäin paljon enemmän kuin Venäjä lännelle.” (Tämähän konkretisoitui vähän aikaa sitten Lavrovin kello-jutussa.) ”Tämä voidaan osoittaa yksinkertaisella testillä: jos Venäjän aiheuttamia kriisejä ei olisi, mitä syytä lännellä olisi olla tekemisissä sen kanssa?”

Niinpä Venäjä tarvitsee jatkuvan kriisin, ja sellaisen naapurissa ei ole hyvä olla.

”Moskovan kyvyttömyys ryhtyä normaaleihin yhteistyösuhteisiin on ollut hätkähdyttävän johdonmukaista ei vain vuosikymmeniä vaan vuosisatoja. Siksi näyttääkin täysin järkeenkäyvältä, että tuo kyvyttömyys jatkuu tulevaisuudessakin.”

Pätevää tekstiä siis, vaikka kylmäävää. Ja hienosti suomennettua.

Se, mitä en ole oikein missään nähty sanottavan, en tässäkään kirjassa: pohjimmainen syy imperiumiuhoon on se, että historiankirjoihin pääsee sotimalla ja tekemällä pahaa. Pahantekijät muistetaan. Jos historian lehdille päästäkseen pitäisikin osata jotain hyvää, tilanne olisi toinen. Aijuu, sitähän kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Mutta sehän ei olekaan yhtä arvokasta…

Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan - ja mitä se sinulle merkitsee

Suom. Kyösti Karvonen

Docendo

Niin paljon jää sanomatta

E-kirjapalvelujen paras puoli on, että jatkuvasti törmää kirjoihin joiden olemassaolosta ei tiedä. Kauko Röyhkän Vaeltava vitsaus -muistelmateos on aivan uusi, ja mielenkiintoinen, koska se kertoo mm. Narttu-vuosista. 

Röyhkä on kaikin puolin kiinnostava, sekä musiikki että kirjat ovat kolahtaneet allekirjoittaneeseen. Ei aina täysillä, mutta usein. 

Tällä kertaa on sanottava, että Röyhkä hukkaa mahdollisuutensa. Vaeltava vitsaus on hiukan hutiloitu välityö. Muistelmien ensimmäinen osa keskittyi Röyhkän lapsuuteen, joten voisi odottaa että lapsuuden jälkeistä elämää pilkotaan moneenkin muistelmaosaan. Mutta ei, tässä kirjassa käydään läpi koko lapsuuden jälkeinen elämä, aina pandemiaan asti. Koko valtava tuotanto kiidetään pikavauhtia, ja mukana on paljon kokonaisia lauluntekstejä, jotka tuntuvat siltä että koitetaan vain saada sivumäärää kasvatettua. ”Siinä välissä tehtiin pari levyä” -tyyppisiä oikaisuja tulee vastaan tämän tästä. Olisi ollut tosi mielenkiintoista kuulla varsinkin kirjojen syntyajatuksia. Niitä ei kirjassa ole juuri lainkaan. 

Toki Vaeltavassa vitsauksessa on monenlaisia sattumuksia ja anekdootteja, ja sitä lukee ilokseen. Teksti kulkee. Mutta niin paljon jää sanomatta. Tai sitten Röyhkä ei vain muista. En kyllä muistaisi itsekään.  

Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus. Muistelmat 2

Docendo

Juice kasvattajana

Juice Leskisen kuolemasta on jo herranjestas 15 vuotta, mutta kiinnostus hänen musiikkiinsa tai sanomisiinsa ei tunnu häviävän mihinkään. Juice on tuttu nuorisolaisillekin.  

Juicea käsitteleviä kirjoja on julkaistu pilvin pimein, juuri syksyllä luin Juice puhuu -kirjan kakkososan. Juice-kirjojen ylittämätön kuningas on kuitenkin Antti Heikkisen elämäkerta Risainen elämä, siinä on ihan kaikki kohdallaan. 

Linda Huhtisen Toisin ajattelija on kokoelma ”sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia”. Puolet kirjasta käytetään yksittäisiin kappaleisiin liittyviin selityksiin tai anekdootteihin, toinen puoli on erilaisten teemojen alle koottuja muistoja ja sitaatteja sieltä sekä täältä. Monet ajatukset ovat ajattomia, ja ne muut tarjoilevat kiinnostavaa ajankuvaa jos eivät muuta. 

Kirjallisena teoksena tämä ei ole kovin korkeatasoinen, mutta tällaisena sillisalaattinakin erittäin mielenkiintoinen, koska Juicella sanottavaa totisesti riitti. Löysin Juicen ehkä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla, ja tämä kirja näyttää konkreettisesti, kuinka Juice on minut kasvattanut. Huomio oli jopa huolestuttava: onko niin, että mielipiteeni ja näkemykseni ovatkin Juicen näkemyksiä, jotka olen kritiikittä imenyt ja omaksunut? 

Jossain määrin vastaus on kyllä, mutta totuus on kai sentään monimuotoisempi. 70- ja 80-luvun ummehtunut Suomi tarvitsi Juicen avaamaan ilmapiiriä ja varsinkin näyttämään sen, että popmuusikkokin voi olla älykäs. Ilman Juicea maailma, etenkin tästä Suomen kohdalta, olisi paljon ahtaampi paikka. Ja se on syytä sanoa ääneen yhä uudestaan, vaikka tällaisen kirjan muodossa. 

Linda Huhtinen (toim.): Toisin ajattelija. Näin lausui Leskinen

Docendo

Korkea ja matala mahtuvat yhteen ihmiseen

Sain kuukausi sitten lukiomme opiskelijalta haasteen: minun pitäisi lukea tuore M.A. Nummisen muistelmateos Kaukana väijyy ystäviä. Haaste oli helppo ottaa vastaan, koska Numminen kiinnostaa, ja kirja löytyi Suomalainen Plus -palvelusta saman tien. 

Kirja on nimensä mukainen, ystäviä on todellakin väijymässä valtava määrä, sekä kaukana että lähellä. Kirjan lopussa on valtava henkilöluettelo, Numminen on värikkään elämänsä varrella tutustunut monenlaisiin kiinnostaviin hahmoihin.

Ystävien valtava määrä on myös kirjan suurin ongelma. Olisin mieluummin lukenut enemmän sellaisia kuvauksia arjesta tai juhlista, joissa olisi pysähdytty kuvailemaan hetkeä, wittgensteinilaisittain tai muuten. Tällaisena kirja jää monin paikoin luetteloksi siitä, missä milloinkin oltiin keikalla tai syömässä tai juomassa, ja kenen kanssa. Ainakin yksi nimi on väärin: Maailma muuttuu, niin minäkin -luvussa mainitaan Georg (sic) Crumb, kun pitäisi olla Robert Crumb. George Crumb on säveltäjä, Robert piirtäjä.

Numminen on ilmiselvästi pitänyt päiväkirjaa, kenenkään muisti ei yksinään riitä näin tarkkoihin detaljeihin. Paljon on mies ehtinyt. Kirjassa kuljetaan pitkin Suomea ja Eurooppaa, ulkomailla eniten Tukholmassa ja Berliinissä. Kirja alkaa vuodesta 1965 ja päättyy vuoteen 1989, Berliinin muurin murtumiseen ja presidentinlinnaan. Varhaisempia vuosiaan Numminen on kuvannut kirjoissaan Lapsuudenkotini (1985) ja Helsinkiin (1999). 

Filosofia ja sosiologia ovat Nummisen merkittävimmät kiinnostuksen kohteet, jälkimmäisen korkeimpana ilmentymänä Baarien mies -kirja, joka ilmestyi vuonna 1986, ja jonka viimeisin painos on vuodelta 2016. 

Kirjassa käydään läpi kaikki olennainen Nummisen historiasta, undergroundit, Suomen Talvisodat, lastenlaulut, suuret hitit ja villit kokeilut. Kirjaa on suorastaan pakko lukea YouTuben kanssa, tulin kuunnelleeksi suuren määrän Nummisen vähemmän tunnettuja kappaleita aina kun niitä tekstissä mainittiin. Tätä pidän kirjan suurimpana ansiona. Kaikki kappaleet eivät ole klassikkoainesta, mutta erittäin mielenkiintoista kulttuurihistoriaa kyllä. Yksi ja sama ihminen voi vallan hyvin touhuta sekä korkean että matalan kulttuurin parissa. Tämä on Nummisen ykkösjuttu, siinä hän on ainutlaatuinen tienraivaaja ja esikuva. 

M.A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I

Docendo

Alkoholismin hyvä puoli

Ostin isälleni joululahjaksi Junnu Vainion elämäkerran. Kun hän oli lukenut sen, sain itsekin tutustua teokseen. Kun kysyin häneltä millainen kirja oli, hän vastasi että niitä ryyppyjuttuja siinä lähinnä kerrotaan.

Ja näinhän se on, alkoholilla oli todella iso rooli Junnu Vainion elämässä. Alkoholistin elämä ei ole ruusuista, ei juojalle itselleen eikä varsinkaan läheisille. Perhe kärsi, kavereiden kanssa tuli riitaa. Ryyppäämisessä on elämäkerrallisesta näkökulmassa kuitenkin myös hyvä puoli: siitä syntyy meheviä tarinoita kerrottavaksi. Sellaisia tässäkin kirjassa on paljon, tulkoon yksi kerrotuksi tässä.

1970-luvun alku oli Junnun elämässä menevää aikaa. Hän oli kuukausipalkkaisena sanoittajana Fazerin leivissä ja tekstejä syntyi liukuhihnalta. Mutta kun viina alkoi viedä miestä, hän sai kenkää. Rahapulaa paikatakseen Junnu pestautui opettajaksi tarkkailuluokalle, olihan hän opiskellut kansakoulunopettajaksi ja siis pätevä. Sekin työ päättyi alkoholismin takia jo ennen suvivirttä. Junnu oli kuitenkin luvannut viedä oppilaansa luokkaretkelle Suomenlinnaan ja halusi pitää lupauksensa vaikka oli saanut jo potkut. Niinpä keväällä 1972 mentiin retkelle, Hymyn toimittaja ja valokuvaaja mukana. Lehden kuvissa nähtiin sitten kuinka "Suomenlinnan jylhien muurien suojassa Junnu kaivoi ginilonkeron ja kietaisi sen kurkkuunsa", oppilaiden pällistellessä ympärillä. Seuraavassa kuvassa oppilaat herkuttelevat Jaffalla ja makkaralla, Junnulla on kossupullo. Seuraavana vuonna Junnu poseerasi pornolehdessä kelteisillään.

Juuri edellispäivänä kirjoitin blogiin sarjakuvaromaanista Porno sijainen. Junnusta saa tähänkin aiheeseen hiukan perspektiiviä. 1970-luku ja 2010-luku ovat totisesti erilaisia.

Toki kirjassa kerrotaan myös olennaisesta, Junnun klassikoina elävistä lauluista, ja etenkin hänen kyvyistään tekstintekijänä. Välillä tekstejä analysoidaan viileämmin, välillä ylistys saa raamatulliset mittasuhteet. Junnun poika Ilkka työntyy esiin siellä ja täällä, hän ei taida olla ihan sieltä vaatimattomimmasta päästä ihmislapsia.

Suurin osa kirjan tekstistä perustuu haastatteluihin, joita on noin 80. Junnun vaimoilla on tietenkin ensi käden näkemys taiteilijan elämästä, samoin läheisimmillä kollegoilla. Tarinoita ja faktoja on paljon, ja ne ovat kiinnostavia. Mutta sitten on valtava joukko haastateltavia, joilla ei ole oikeastaan mitään lisättävää edellisten kertomuksiin. Ne olisi voinut jättää pois. Tekstissä on myös todella paljon toistoa, melkein kaikki tulee sanotuksi kahteen kertaan.

Heikkouksistaan huolimatta tämä kirja puolustaa paikkaansa. Se kertoo Junnu Vainion elämän kulun ja hänen merkityksensä suomalaiselle kevyelle musiikille - sekä myös ajankuvaa 70- ja 80-lukujen Suomesta.

Petri Pietiläinen ja Juha Metso: Junnu Vainio. Sellaista elämä on
Docendo

Ikävä kyllä ei

Pauli Hanhiniemi on suomirockin sanoittajien kermaa, siitä ei ole kahta kysymystä. Nyt häneltä on ilmestynyt esikoisromaani. Yltääkö hän samanlaiseen kukoistukseen myös kaunokirjallisuuden saralla?

Kaukopuhelun perusteella vastaus on ikävä kyllä ei.

Minna, Jykä ja Jani ovat parikymppisiä eteläpohjalaisia ja heillä on baari. Elanto on niukkaa, elämä pyörii pienissä ympyröissä. He keksivät että kannabiksesta saa pientä lisätienestiä. Ja jos jostain saisi kokaiinia, sillä saisi vielä parempaa bisnestä. Jani ja Minna lähtevät sitä Espanjasta hakemaan, ja huonostihan siinä käy.

Sitten on toinen tarinalinja. Siinä Jani ja Jykä kuskaavat vanhaa Saabia paalattavaksi ja sitten takaisin Trollhättaniin jotta rauta saisi uuden elämän uutena autona. Monenmoista kommellusta on luvassa, ja tarinalinjat tietenkin kietoutuvat toisiinsa.

Ensimmäinen kritiikkini kohde on kirjan rakenne: miksi nuo tarinat kerrotaan kahteen kertaan? Ensin alussa lyhyesti ja sitten toisella kertaa pitemmin. En keksi muuta syytä kuin kirjan lihottaminen, ja siihen tuo on kyllä tosi huono keino.

Toiseksi marisen kirjan tekstistä ihan yleisesti. Se on ihan hyvää tekstiä, mutta taviksen kirjoittamana se ei kyllä menisi minkään kustantamon julkaisukynnyksen yli. Se on sellaista tekstiä jota ensimmäisen proosatekstin kirjoittaja ensiksi kirjoittaa. Sellaista jonka jälkeen voi alkaa opetella kirjoittamaan paremmin, ja sitten ehkä kymmenennen tekstin kohdalla ollaan jo nekstillä levelillä. Tuon paremmin sitä en osaa kuvata. Lyhyestä näytteestä ehkä selviää mitä tarkoitan:

"Jani tunsi itsensä melkoisen mitättömäksi. Elämällä leikittely ei enää tuntunut itsestäänselvältä. Jania pelotti. Hän tajusi ajattelevansa niin. Ajattelevansa pelkoaan."

Jos haluaa konkreettisesti nähdä eron hyvän ja ei-ainakaan-vielä-niin-hyvän kirjoittajan välillä, voi lukea Riikka Ala-Harjan tuoreen En Saab -kirjan ja Kaukopuhelun peräkkäin. Niissä molemmissa kuskataan Saabia ja ne ovat lyhyehköjä. Mutta teksteissä on aivan huisi ero.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu
Docendo