torstai 26. kesäkuuta 2014

Hiki tuli mutta fiksusti

Jonas Jonassonia tituleerataan Ruotsin ykköshumoristiksi kirjan Lukutaidoton joka osasi laskea takakannessa. Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi on Jonassonin edellinen bestseller, joka ilmeisesti hänet nosti tuolle ykköshumoristin jakkaralle. Sitä en kirjana lukenut, kävin katsomassa elokuvan ja olihan se hauska elokuva, mutta ehkä kirjana parempi.



"Satavuotiasta" kommentoi ystävättäreni ruotsalaisten versioksi Forrest Gumpista. Sattui ja tapahtui. Tästä "Lukutaidottomassa" tulivat mieleeni Forrest Gumpin lisäksi jatkuvasti telkkarissakin uusintoina pyörivät Mies ja alaston ase -elokuvat, kreisihuumoria siis. Mutta ei kuitenkaan vain kreisiä vaan myös älykästä, fiksua ja oivaltavaa.

Lukijaa helpottaa, jos hän tuntee maailmanpolitiikan viime vuosikymmenten kiemuroita edes hitusen. Lisäksi Ruotsin poliittisen kentän liikahtelujen taustojen tuntemisesta on hyötyä, samaten pääministerien tunnistamisesta.

Kirja alkaa Etelä-Afrikasta rotusorron aikaan. Päähenkilö on tummaihoinen ja lukutaidoton Nombeko-tyttönen, joka saa lukuisia mainioita etulyöntiasemia yhdistämällä poikkeuksellisen älynsä, laskutaitonsa ja stereotyyppisen tummaihoisen tapettiinsulautuvan huomaamattomuuden. Nombeko huijaa yksinkertaisia valkonaamoja ja löytää itsensä lopulta ydinaseen kanssa Ruotsista kannoillaan Israelin tiedustelupalvelu Mossad.

Kirjassa viljellään hauskasti kuvattuja lähihistorian tapahtumia hiukan mutkia oikoen ja käyttäen niitä kirjan tarkoituksiin oivaltavasti. Toisinaan kirjassa kerrotaan samaan aikaan tapahtuvista maailmanpolitiikan käänteistä ilman mitään ilmeistä vaikutusta kirjan tapahtumiin, mutta ne tarjoavat lukijalle hauskoja hetkiä. Tästä seuraavasta sitaatista (sivulta 296) löysin kirjailijan käsityksen Yhdysvaltain viime vuosikymmenen alun tapahtumista lähes sanasta sanaan samoin kuin itse olen ne kertonut omille lapsilleni:

"Jännittävä jatkokertomus muodostui myös sen seuraamisesta, miten maailman kehittynein valtio sotki presidentinvaalinsa niin, että kesti monta viikkoa, ennen kuin korkein oikeus pystyi äänin 5-4 toteamaan, että eniten ääniä saanut ehdokas oli hävinnyt. Niinpä George W. Bushista tuli Yhdysvaltain presidentti ja Al Gore alennettiin ympäristöagitaattoriksi, jota edes tukholmalaiset anarkistit eivät juuri viitsineet kuunnella. Bush muuten hyökkäsi sen jälkeen Irakiin tuhotakseen kaikki aseet, joita Saddam Husseinilla ei ollut. Vähäpätöisempiin uutisiin kuului se, että itävaltalaisesta entisestä kehonrakentajasta tuli Kalifornian kuvernööri."
Luin kirjan muutaman päivän aikana ja se oli hiukan hikistä hommaa. Lähinnä siksi, että en pystynyt muilta aktiviteeteiltäni lukemaan kirjaa pitkiä aikoja kerrallaan ja kirjan hengästyttäviin käänteisiin pomppaaminen kerta toisensa jälkeen vei energiaa. Kuvittele kääntäväsi televisiosta kanavaa vuoroin nopeatempoiseen mutta päättömään action-pätkään, jossa erilaisia hahmoja riittää  ja vuoroin vaikkapa Paavo Pesusieneen (kuvaa normaalia lapsiarkea tässä talossa) ja pysyväsi kärryillä.

Kirja on aivan mahtava lukukokemus sellaiselle, joka tuntee lähihistoriaa, ymmärtää politiikkaan ja politiikkoihin kohdistuvan lämminhenkisen ironian, tietää, keitä ovat Hu Jintao ja Fredrik Reinfeldt ja miksi olisi kutkuttava ajatus nähdä kuningas Kaarle Kustaa korjaamassa traktoria, pääministeri Reinfeldt tiskaamassa ja sekoittaa peliin vielä Mannerheimin kadonneita sukulaisia ja kansainvälisiä huutokauppataloja.

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea
WSOY

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kauneus ponnistaa menneestä

Taivaslaulusta on jo tarinaa edellisessä tekstissä, mutta vielä mahtuu kirjaimia maailmaan.

Pauliina Rauhalan teos on ennen muuta kaunis: runollinen kieli on ensimmäinen ja viimeinen asia, joka romaanista mieleen piirtyy. Pohdinnan arvoista on, että kaunis kieli tuntuu aina vaativan jonkin ponnistusalustan menneestä maailmasta. Jos ei historiallista aihetta, niin viittauksia menneiden aikojen runomestareiden teksteihin kuten tässä, Leinoa, Jylhää, Kanteletarta.



Mutta Taivaslaulussa on paljon muutakin. Kirjan ilmava rakenne ei ole saanut mielestäni ansaitsemaansa huomiota. Lyhyet, vain parin sivun mittaiset luvut houkuttelevat kepeästi mukaansa, ja silti niihin mahtuu maailma. Aikatasoilla hypellään edes ja takaisin, mutta tarkan rajauksen ansiosta mukana ei ole vaikea pysyä, vaan lestadiolaisten kaksiulotteinen maailma syvenee ja konkretisoituu teoksen edetessä. Kun sekä aihe että kerrontatapa ovat näin tiukasti rajattuja, lopputulos on upea. Taivaslaulu on hieno teos.

Se visertää kuin satakieli huilullaan kasteisen niityn kulkijalle.

Laitan varaukseen Arto Salmista ja Juha Seppälää että pääsee balanssiin.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Soljuva Taivaslaulu


Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nousi otsikoihin jo tovi sitten, mutta sen lukusuosio ei ole laantunut. Tänään (kesäkuussa 2014) Vaskikirjastojen haku näyttää sille edelleen Turun seudulla 249 varausta. Siksi ilahduinkin kovasti, kun Runosmäen kirjaston tyrkkykarusellista löysin sen eilen Jokeri-lainana kahdeksi viikoksi. Eikä lukemisessa kauan mennytkään.



Oliko minulla ennakkokäsityksiä? Toki oli. Eiköhän aika monella lukijalla niitä ole, sillä viime aikoina on otsikoihin päässyt aika kepeästi monenlainen "raamatulla päähän lyöminen" tai muu uskonnon nimissä rajoittaminen tai sellaisen epäily. Minulle usko on vain ja ainoastaan hyvää, anteeksiantavaa, suojelevaa, sallivaa ja alati rajoituksetta rakastavaa. Tähän voisin pitkästikin kirjoittaa omasta vakaumuksestani, mutta ehkä tuo edellinen lause sen tiivistää.

Taivaslaulun arvosteluja en etukäteen lukenut, tiesin sen kertovan lestadiolaisperheestä ja kipeistä asioista. Kirjan kannesta luin sen olevan rakkaustarina ja sen kieltä kehuttiin kauniiksi, sanomaa eettiseksi.

Rakastan kirjojen detaljeja ja pieniä kuvauksia yksityiskohdista, ympäristöstä, tuoksuista, seinistä, säästä. Niiden avulla pääsin kirjan tunnelmaan nopeasti ja tuo etukäteen kauniiksi kehuttu kieli imaisi tarinaan. En yleensä ole kovin pulppuavan kerronnan ystävä, mutta tähän tarinaan se kuului. Ja ne yksityiskohdat. Aivan varmasti olin minäkin siellä, kun luin pullarivistön tomusokerihunnusta ja tillinoksista lohileipien päällä. Jos olisin niistä katseeni nostanut, olisin varmaan kiltisti palannut minäkin puheiden väliseltä kahvitauolta takaisin seurapenkkiin, niin elävää oli kuvaus tunnelmasta höystettynä näillä yksityiskohdilla.

Juonipaljastuksia en taaskaan tee, sillä saamani palautteen mukaan olen niin monia saanut houkuteltua kuvailemieni kirjojen pariin, ettei paljastelu edelleenkään kannata. Viljan, toisen päähenkilön, tunteet aivan huokuvat päälle. Miten kirjailija onkaan saanut hänen arkensa lasten kanssa kuulostamaan samaan aikaan ihanalta, valoisalta, pullantuoksuisen tunnelmalliselta ja niin päällekäyvän ahdistavalta, että lukijalta on henki salpautua. Ja miten ahdistuksen hyökyminen ja pohjalla käyminen ovatkaan mustia, pimeitä ja taidokkaan syviä tuntemuksia. Viljan usko on kaunista, puhdasta ja toiveikasta, mutta silti sivulauseissa ahdistavat vilkuilut vatsanseudulle kuitataan lähinnä toteamuksina, joista kuitenkin huokuu se, että pakoon ei pääse.

Viljan pakomatkasuunnitelmaan kuuluneet Yves Rocher -huulipunanäyte ja prinsessalehdestä takavarikoidut korvakorut maalaavat ohimennen mutta kuvaavasti kiellettyä mutta hyvin tiedettyä.

Toinen päähenkilö, Aleksi, käy läpi elämäänsä pidemmällä kaavalla. Hänen ja Viljan tapaaminen ja alkutaival käydään läpi nimenomaan Aleksin kertomana. Aleksin iso huoli Viljasta, tukeminen ja päätöksenteko tekevät pahasta hyvää. Sallan kirjablogissa Taivaslaulun ratkaisevan päätöksen tekemistä  pohditaan (nyt mennään jo hitusen juonen avaamisen puolelle, hyppää yli tästä, jos haluat) juuri siltä kantilta kuin itsekin ajattelin: Aleksin päätös ei ole patriarkaalinen miehen tekemä miehen päätös perheen edestä vaan hän tekee rohkeita päätöksiä täysin uupuneen Viljan hyväksi. Päätöksiä, joita hänen kanssaveljensä eivät olisi tehneet.

Tämä kirja on fiktiota, totta kai, mutta se kuvaa asioita, joita tapahtuu ihmisten elämässä. Aivan kuin dekkaritkin ovat fiktiota, ne kuvaavat silti pelottavia asioita, joita tapahtuu. Taivaslaulu on kaunis kirja ja monelle se varmasti jää lukukokemuksena hienoksi, ahdistavaksi, mutta rakkautta huokuvaksi. Toisaalta tiedän, että moni tätä kirjaa ruotinut blogikirjoittaja on saanut anonyymiä ja rankkaa palautetta - aivan kuten kirjaan hienosti kootut blogipostauksetkin.

Luettuani googlettelin hiukan aihetta ja törmäsin mm. Kalevan juttuun, jossa kerrottiin tammikuussa vielä 700 lukijan jonottavan kirjaa Oulun seudun kirjastoissa, kirjan syntysijoilla siis. Vielä paljon mielenkiintoisempi on täysin autenttinen nimetön kirjoitus Kotimaa-lehden vanhoillislestadiolaisen palstanpitäjän Vuokko Ilolan blogissa. Tuo kirjoitus ja sen lukuisat asialliset kommentit toivat tuoreen lukukokemuksen kontekstissa valoa ja toivoa. En kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut synkkä: se ei ole sitä. Minulle se on kaunis kuvaus monesta hyvin kauniista asiasta. Lasten riemut, yhteisöllisyys sen hyvässä merkityksessä, luonto, leipominen ja moni muu toi asiat esille lämpiminä ja iloisina, hyvinä. Mutta hienovaraisesti oli jokaisen kauniin ja hyvän asian oheen liitetty jokin raskas asia, joka lisäsi taakkaa. Mutta sellaistahan kaikkien elämä on, eikö? Toisaalta, koska elämä on raskasta ihan tavanomaisissakin puitteissa ja irrallaan tiiviistä yhteisöistä, tuntuu pahalta ajatella, että alunperin ja pohjimmiltaan hyvää tarkoittava tiivis yhteisöllisyys voi taipumattomuudessaan saada aikaan niin synkkiä asioita.

Takakannen sanoin: Taivaslaulun sanoma on eettinen ja se on elämän puolella.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kiltti tyttö ja ongelma




Gillian Flynnin Kiltti tyttö sai huimat hehkutukset ilmestyttyään. Se mainittiin lähes jokaisessa naistenlehdessä viime kesän paikkeilla. Olin päättelevinäni, että kyseessä on Tapaus: tämä kirja on niin erilainen / hyvä / koukuttava, että se on pakko lukea. Kirjaston varauslaskuri näytti kolminumeroista lukemaa, mikä yleensä on aika hyvä indikaattori kirjan haluttavuudesta. Ei nyt ihan tommikinnusmaisia lukemia, mutta yli sata nyt kuitenkin. Suositun netflix-sarjan Orange is the new black päähenkilökin lueskeli Gone girliä vankilan ulkoilupihan nurmella. Tuotesijoittelu ainakin toimi.

Toivoin ja sain kirjan syksyllä lahjaksi ja ajattelin ahmivani sen sairaslomalla tuosta noin vaan. Siinä ei sitten käynytkään ihan niin. Kirja ei mitenkään napannut heti pauloihinsa. Luin pari sivua, kappaleen, puoli kappaletta silloin tällöin. Aikaakin olisi ollut. Ihan jo nolotti: lahjakirja, jota olin kovasti toivonut. Sitten päätin "suorittaa" kirjan (näin kutsumme kirjoja, jotka vaan täytyy lukea, vaikka ei oikeastaan huvittaisi, mutta keskenkään ei kehtaa jättää).

Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja on kyllä oikein hyvä. Niin, niin. Ei siis upea eikä ehdottomasti luettava, mutta oikein hyvä. Sivulla 244 pääsin siihen sisälle (onneksi sivuja on 447, joten pääsin vielä nauttimaankin) ja sen jälkeen tarina veikin. Mutta enpä muista aiemmin lämmitelleeni minkään kirjan kanssa ihan noin pitkälle.

Päähenkilöt ovat huikeita. Se lienee tämän kirjan valtti. Naispäähenkilö on oikeastaan niin kamala akka, että argh (tämä ei ole mikään kaamea juonipaljastus) ja miespäähenkilö on... no, vätyksenoloinen, mutta kaiketi sympaattinen. Neuroottisen ja pilalle hemmotellun rouvan ja tämän puolison elämästä paljastuu salaisuuksia toisensa jälkeen eikä mikään ole tietenkään siten kuin oletetaan tai pitäisi olla tai aluksi on sanottu.

Niin. Luin kirjan. Loppuun asti. Ja se loppu... Niin, se taitaa olla yksi kirjan vahvuuksista. Detaljeja en kirjasta enää muista (loppuun asti lukemisesta on jo tovi), mutta tunnelmat muistan hyvinkin vahvasti, samaten tietynlaiset ahdistukset ja pohdinnat, joita kirja lukijassaan herättää. En innostunut yhtä paljon kuin kirjan esittelytekstien lukijat, vaikka olisin halunnut. Olen lukenut monta koukuttavampaakin psykologista jännäriä ja parisuhdekertomusta. Ehkä en vain pitänyt päähenkilöistä?

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
WSOY