Höpöilyä hersyvästi

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjat ovat hauskaa aivojentyhjennystä. Aivotonta tavaraa ne eivät ole, mutta ihan hyvää chicklit-hömppää nyt kuitenkin.

Himoshoppaaja tähtien tiellä taitaa olla ensimmäinen Kinsellan Himoshoppaaja, jonka olen lukenut suomeksi ja ensimmäinen moneen vuoteen ylipäätään. Tässä lukuputkessa Himoshoppaaja toimi hyvin synkähkön dekkariputken katkaisijana.

Becky, shoppailuneuroosista kärsivä päähenkilö, on parivuotiaan lapsen äiti ja äärimmäisen hyvillä hermoilla ja huumorintajulla varustetun ymmärtäväisen miehen puoliso. Perhe muuttaa miehen työn takia joksikin aikaa Los Angelesiin ja Becky päättää haluta kuuluisuuksien stylistiksi keinolla millä hyvänsä kerättyään pukeutumiseen liittyvää kokemusta shoppailtuaan kaikki luottokorttinsa tappiin asti kerran jos toisenkin. Himoshoppaaja-aiheesta on kirjoihin jollain lailla perustuva elokuvakin, jossa pääosaa esittävä Isla "Boratin vaimo" Fisher huijaa myös väittämällä osaavansa puhua suomea.

Kirja on totaalikoheltamista, vähän sellaista chicklitien action-pätkää taukoamatta. Hiukan se alkoi puuduttaa, mutta toisaalta kirjan parasta antia ovat Englannista saapuvat ylettömän aateliset ystävät, joiden brittiläisyys alkaa Kalifornian auringon alla hiukan karista.

Sophie Kinsella taitaa olla kirjoittanut Himoshoppaaja-sarjaa minulle aika lailla tarpeeksi, joten tuskinpa enää seuraavaa lainaan kirjastosta, vaikka se kuinka hyllyllä tyrkyllä olisi. Mutta varmasti kirjoille löytyy uutta lukijasukupolvea jatkossakin. Kaikki Himoshoppaaja-kirjat löytyvät mm. Adlibriksestä.

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja tähtien tiellä
WSOY

Näitä tarvitaan välillä

Synkähkön Ehtoolehto-rupeamani jälkeen kaipasin jotain muuta ja hetken mielijohteesta nappasin kirjaston uutuuskarusellista kyytiin Marian Keyesin Nainen joka varasti elämäni -uutuuden. Kirjan kannessa on glitter-korkkarit ja uumoilin kirjaa hömpäksi. No ei se ollut. Tai no, oli siinä kepeyttäkin, mutta vasta luettuani kirjan etsin lisää kirjailijasta, joka ei ole mikään esikoiskirjoittelija. Marian Keyes kuvaa itseään feministiksi, jonka mielestä huulipuna ja korkkarit eivät tee hänestä tyhmää. Mainio asenne. Fiksumpaa chick-litiä, siis.

Juu, kirjassa on hömppäelementtejäkin mutta niin taitaa olla ihan normielämässäkin. Raskas tai yhteiskunnallinen ei tämä kirja ole mutta aiheet eivät silti ole ihan kepeimmästä päästä.

Nainen sairastuu, menettää liikuntakykynsä, parantuu, eroaa, aloittaa uuden suhteen, julkaisee vahingossa menestyskirjan, rimpuilee toisen kirjan luomisen kanssa, kasvattaa teinejä, parisuhdekriiseilee ja laihduttaa. Aivan näin helppo ei kirja kuitenkaan ole vaan kaikessa on vakavampi vire ja lukija saa törmätä monesti kysymyksiin, joita rupeaa itsekin pohtimaan. Mitkä elämän valinnat vievät oikeasti johonkin parempaan? Saako näennäisellä helppoudella jotain parempaa? Mistä kannattaa luopua?

Booky kuvaa irlantilaista Marian Keyesiä mimmikirjallisuuden edustajaksi, se lienee chick-litin suomennos. Tätä uutuutta ei varmaan kirjaston normihyllystä bongaa ihan heti, mutta muuta hänen tuotantoaan varmaan löytyy kesän uimarantaseuraksi, jos haluaa hiukan fiksumpaa chick-litiä lukea.

Marian Keyes: Nainen joka varasti elämäni
Tammi

Sydämellisissä tunnelmissa

Sain iloiselta ja aurinkoiselta kirjailija Niina Withiltä luettavaksi molemmat Stella-kirjat ja ilahduin niistä kovasti. Kirjat polttelivat lukupinossa ja halusin lukea ne peräjälkeen. Vasta tämän blogin myötä olen päässyt lukemaan myös kotimaista chick-litiä luettuani sitä ennen lähinnä Sophie Kinsellaa ja vain englanniksi.

Mieto flunssa piti minut pedissä muutaman päivän ja siihen olotilaan oli tämä rautaisannos Stellaa juuri oikea rohto. Kirja päivässä -tahti esti taudin pahenemisen ja mieliala pysyi korkealla.

Stella on vajaa kolmikymppinen naisihminen, joka pienten ja suurempien epätotuuksien kautta joutuu pulaan niin työssä kuin kotonakin. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja tietysti pariutuminen siinä sivussa on merkittävä aihe.

Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti oli myös Myllylahden kustantama ja sen päähenkilö inhosi neuroottisesti miehensä tätiä. Riikka Pulkkisen kirjoittama Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kertoo myös päähenkilön päähänpinttymistä. Bridget Jones - kaikkien chick-lit -hahmojen äiti - on neuroottisuuden ruumiillistuma ihan joka kantilta. (Ja lisäpäivitys: Laura Paloheimon Mama mojo n päähenkilön päähänpinttymä on myös tärkeässä roolissa kyseisessä saman genren kirjassa.) Nautin näistä Stella-kirjoista kovasti, mutta hiukan vaivasi tuo jatkuva soheltaminen ja touhuaminen. Miksi tämän genren kirjoissa on pakko sählätä, puhua sivu suunsa ja kokea niin kummallisen vahvasti? Chick-lit ei ole ihan ominta aluetta, mutta ihmissuhteet toki kiinnostavat.

Niina With on sujuvakynäinen ja uskottava kirjoittaja. Teksti ja henkilöhahmot elävät ja tapahtumat etenevät pääosin loogisesti, mitä nyt toilailut menevät hiukan yli. Ensimmäisen kirjan (Taisit narrata, Stella) nettideittailu ja toisen kirjan (Joko taas, Stella) bloggaaminen olivat kivoja teemoja ja kirjan keveämmät aiheet olivat varmasti kohdeyleisöönsä osuvia. Eniten pidin työpaikan kuvauksista ja ne tuntuivatkin kirjan realistisimmilta kohdilta. Tunnistin kirjan kohtauksista monenkin entisen projektini tilanteita.

Stella-kirjoihin oli ilo tutustua ja varmasti luen seuraavankin osan. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla raskasta ja ajatuksia herättävää, Stellat piristävät ja veivät flunssan harmituksen pois. Kurkistin Turun alueen kirjastojen Vaskikirjaston tietokantaan ja huomasin, että ainakin puolet Niina Within Stella-kirjoista on Turun alueellakin lainassa. Jos siis haluat piristävää chick-litiä kotimaisiin ympyröihin sijoitettuna, lue ihmeessä!

Niina With: Taisit narrata, Stella
Niina With: Joko taas, Stella
Myllylahti

Kummallinen sekoitus

Anna Jansson on tuttu varsin realistisista Gotlantiin sijoittuvista Maria Wern -dekkareistaan, joita on nähty Suomen televisiossakin elokuvaversioina. Dekkarit ovat kaukana hömpästä ja siksi yllätyin kun näin kirjakaupan uutuustiskillä viime vuoden puolella Anna Janssonin chick-lit -tyyppiseksi väritetyn Amorin kiehkurat -kirjan.

Kirjaston pikalainana bongasin kirjan viikko sitten ja pitihän se napata mukaan.

En päässyt ihan puoliväliin asti kun olin jo vähällä luovuttaa. En tajunnut kirjan jujua ollenkaan. Se vaikutti kummalliselta, kankealta harlekiinin ja huonon chick-litin sekoitukselta. Onneksi jaksoin pidemmälle, sillä sitten dekkaristi sai vallan ja tarinaan tuli hiukan rikostakin. En siltikään voi näin jälkeenpäin sanoa, että kirja olisi ollut kiva tai että sitä olisin jäänyt pohtimaan kaiholla. Kummallinen sekoitus on ehkä paras luonnehdinta, johon kykenen.

Päähenkilö on fiksuhko nainen, joka kuitenkin höpsähtää omassa elämässään ja sen lisäksi kampaanjan työnsä ohessa yhdistelee amor-tyyppisesti asiakkaitaan pariskunniksi. Haukotus.

Anna Jansson on muuten ammatiltaan sairaanhoitaja erotuksena monista muista ruotsalaisista dekkaristeistä. Camilla Läckberg on ekonomi ja Viveca Sten juristi.

Jos pidät Anna Janssonin fiksuista dekkareista, unohda tämä. Jos pidät ihmissuhteista, hömpästä ja keveydestä, voit kokeilla. Yleensä en kirjoita kirjoista, joista en ole pitänyt (siksi enempi hehkuttelen näissä blogiteksteissäni), mutta nyt en voinut jäädä hiljaa.

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus
suomentaja Vappu Vähälummukka

On kiva yllättyä positiivisesti

Lukemattomien kirjojen pino huojuu huojumistaan niin yöpöydällä kuin viereisen kaapin päälläkin. Olohuoneen puolella on lisähyllyjä, jotka laitettiin seinään syksyllä, koska ne alkuperäiset 25 hyllymetriä ovat jo täynnä. Välillä yritän tehdä lakkoja ja vannon, etten hanki lisää luettavaa ennenkuin jokin tietty pino on luettu. Kirjastossa käyn muka vain palauttamassa kirjoja. Viime lauantainakin yritin tehdä niin. Raision kirjastossa jokerilainat (pikalaina) ovat heti palautusautomaatin vieressä. Tuskaa. Viime lauantaina Tomi jäi odottamaan autoon, kun lähdin palauttamaan paria kirjaa. Ihan vaan vilkaisin taakseni ja siinähän oli hauskaksi välipalaksi ajattelemani Mama mojo Laura Paloheimolta.

Etukäteen tiesin, että kirja on chick-litiä, minkä ajattelin sopivan mainioksi välipalaksi hiukan raskaahkon Hän valitsi nimekseen Merril Hintikan ohessa (siitä toisella kertaa, siinäpä opus).

Laura Paloheimon aiempaa tuotantoa en tunne, mutta olen jonkin aikaa seurannut häntä instagramissa (ja hän minua) omalla ja blogimme ig-tileillä. Hänen ig-tyylinsäkin on ihastuttavan hömppä ja kirjan luettuani mietin, miten tarkkaan se hömppyys on mietittyä vai onkohan hänessä itsessään osa tätä Mama mojon Juliaa.

Kirjassa on 328 sivua, mikä on aika mainio määrä tarinalle, joka imaisi mukanaan. Juu, luin kirjan päivässä, sillä mitään raskastahan lukeminen ei ollut ja myönnän nauraneeni ääneen.

Päähenkilö on 34-vuotias Julia, joka viettä kesää ensimmäisen lapsensa kanssa yhdistäen äitiyttä ja oman kaupan pyörittämistä. Tunnen kovasti lämpimiä tunteita kaikkia pikkuputiikkeja kohtaan ja kirjan kaikki päähenkilön omaan kauppaan tai muistoihin mumminsa kaupasta liittyvät kohdat luin ja nautin. Juu, hömppäähän tämä, mutta kun olin lukenut kirjaa reiluun puoliväliin, totesin, että tarina ei ole ihan suoraviivainen eikä ennalta-arvattava vaan kirjailijan kehittämät juonenkäänteet ovat aika mainioita ja tarina jolkottaa lisäten kierroksia.

Kirjan kieli on elävää, kirjoitus- ja kielioppivirheitä en bongannut ja dialogikin on varsin sujuvaa. Onko Laura Paloheimolla eväitä tulla vaikkapa kotimaisten chick-litien ilkkaremekseksi, sen näyttää aika, mutta sellainen vaikutelma tästä voi tulla.

Jos pidät kirjasta, joka naurattaa, käsittelee lapsiperhettä, parisuhdetta, vauva-arkea, työn ja perheen yhdistämistä, nauraa trendeille niitä kuitenkin erinomaisesti ymmärtäen ja hihittää monelle muullekin asialle, nappaa tämä viikonlopun iloksi.

Laura Paloheimo: Mama mojo
Otava

Tämä on sinulle, jos olet joskus ollut yt-neuvotteluissa, it-alalla tai palannut äitiyslomalta töihin

Myllylahden kustantamat dekkarit ovat olleet piristysruiske viimeisen vuoden aikana lukemien dekkarien joukossa. Juu, olen jumittunut etenkin gotlantilaismaisemiin, mutta on ollut hauska tutustua uusiin dekkaristeihin ja tapahtumapaikkoihin.

Myllylahdelta bongasin Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti -nimisen kirjan ja sain siitä arvostelukappaleen. Chick-litiä olen lukenut suomeksi kovin vähän, mutta nyt siihen siis tarjoutui taas tilaisuus, mikä oli hauskaa.

Odotuksia ei takakannen lisäksi kovin paljon ollut, mutta tarina lähti jolkottamaan hyvää tahtia heti. Kirjassa äitiyslomalta palaava it-asiantuntija löytää itsensä yt-neuvotteluiden keskeltä samalla kun puolison hankala täti aiheuttaa ongelmia. Kun tuo täti - siis tämä Ilmestyskirjan täti - osoittautuu samassa työpaikassa työskenteleväksi (firmojen yhdistymisen jälkeen), on kaikki koohotus huipussaan.

Itsekin muutamat yt-neuvottelut it-alalla läpikäyneenä samaistuin perhevapailta palaavaan naisihmiseen helposti ja nautin nimenomaan tarkoista kuvauksista työpaikalta. Olin aiemmin työssäni tekemisissä paljonkin pienien ja keskisuurten it-alalla toimivien yritysten kanssa ja sieluni silmillä näin entisiä tuttuja tuossa kirjassa.

Sen sijaan skitsoilu tuon täti-ihmisen kanssa tuntui vähän hassulta ja tätiin liittyvä loppu oli sellainen, että mieli tekisi pyytää kirjaan vaihtoehtoinen loppu. No, koska se jäi hyvin mieleen, se oli varmaankin oikeanlainen loppu juuri tähän kirjaan.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että "romaani kuvaa terävästi kovan työkulttuurin vaikutuksia tavallisen ihmisen elämään" ja se tosiaan pitää paikkansa. Suosittelen kirjaa kaikille ex-kollegoille Nokialta ja niille, jotka ovat joskus olleet burnoutin partaalla. Sen sijaan en osaa sanoa, onko kirjasta iloa niille, jotka painivat hankalien sukulaissuhteiden parissa tai joille liian läheinen suku on painolasti. Chick-littinä tämä on ehkä fiksummasta päästä mutta kuitenkin viihdyttävä. Lukeminen ei ollut suorittamista.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti

Pienet kirjat loppuvat kesken

Ensivaikutelmani kirjoista on ennenkin perustunut ulkokirjallisiin asioihin. Nyt, kun bongasin Riikka Pulkkisen uutuuden Jyrkkälän kirjaston karusellista kahden viikon jokerilainana, oli ensimmäinen ajatukseni pettymys. Kirja on kovin pieni. Pieni ja ohuenoloinen (174 sivua). Voiko sellaista edes lukea, kun se loppuu kuitenkin kesken. Ja keskenhän se loppuikin, yhdeltä yöllä, kun kirja piti lukea lähes kerralla.

Jyrkkälän lähikirjasto on toinen Turun lempparikirjastoistani. Sen aukioloajat ovat vain kovin poukkoilevat. Onneksi kännykässä on kätevä Turku-palveluopas, josta parilla näpäytyksellä voi kirjastojenkin aukioloajat tarkistaa. Haluan ehdottomasti käyttää näitä pieniä lähikirjastoja ja Jyrkkälän kirjastonhoitajakin on mukava. Taannoin hänen kanssaan käymäni lyhyt keskustelu Turun puretut talot –kirjasarjasta on jäänyt lämpimästi mieleen. Martin kirjaston entisen tilan ohi en voi edelleenkään ajaa ilman, että pala nousee kurkkuun. Parhaani tein kymmenen vuotta sitten.

Chick lit kuuluu minulla lukemistoon ulkomaanmatkoilla, jolloin lentokoneeseen voi ottaa mukaan vain a) valmiiksi kesken olevan taatusti luettavan kirjan tai b) kepeää chick litiä englanniksi. Matkoilla kirjoja pitää olla riittävästi mukana. Mielessä on vielä se Atlantin ylitys, jolloin kone teki yllättävän teknisen välilaskun Osloon ja matka venyi. Lukeminen loppui keskellä Atlanttia paljon ennen Chicagoa ja myöhässä olleen lennon takia piti kiirehtiä San Josen lennolle juosten enkä saanut ostettua mitään lukemista jatkolennollekaan. Siksi ostan nykyisin lentokentiltä aina lukemista mukaan, koskaanhan ei voi tietää.

Chick lit on vaikea laji, taidettiin uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kirjoittaa viitaten nimenomaan Riikka Pulkkisen uusimpaan. Sophie Kinsellat lienee kaikki käännetty suomeksi, mutta alkuperäiskielellä niihin tulee ihan oma vivahteensa eikä se tuolloin ole vaikuttanut ollenkaan vaikealta lajilta.

Muutama viikko sitten olin osallisena keskustelussa, jossa Riikka Pulkkista ruodittiin. Tai no, käsiteltiin. Tätä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän –kirjaa ei vielä kukaan ollut lukenut, mutta hänen aiempiin teoksiinsa liitettiin termi ”riikkapulkkismi”. Tämä uusin lienee nyt kuitenkin niin erilainen kuin aiemmat, joten ismeihin en törmännyt.

Meidän blogimme teksteistä on turha etsiä pitkiä juonikuvauksia eikä sellaista ole luvassa tässäkään. Iiris Lempivaara eroaa pitkäaikaisesta avomiehestään kirjan alussa. Hän potee eroa syvästi ja sopivan vainoharhaisesti, kunnes lopettaa potemisen suurin piirtein sormia napsauttamalla. Iiris on koulupsykologi, joka ymmärtää ihmismielestä keskivertoa enemmän, mikä tuo hauskan sävyn tapahtumiin. Deittien kuvaukset olivat hykerryttäviä ja fiksujakin, ja niiden valossa pakollisten korkokenkäshoppailujen ymppääminen kirjaan tuntui vähän hassulta. Chick litien peruskamaa on kaikenlainen neuroottinen luottokortin vinguttelu. Sitä tähänkin oli siis pitänyt juuri kenkien ja mekkojen osalta kirjoittaa, mutta vinguttelun perimmäinen merkitys ei niin avautunut. Tai kenties se sittenkin on kaikkien naisten perinteisin sielunhoitokonsti?

Sivuhahmoista Marja-Liisa on riemastuttava. Deitit ovat hahmoja, joita voi bongailla vaikkapa kahvilassa istuessaan, niin aitoja ne ovat. Kaljuponnari ja Keanu on kuvattu täydellisyyttä hipoen.

Mitä kirjasta jäi käteen? Pakkoko sitä aina on jäädä jotain syvällistä pohdittavaa loppuiäksi? Kirjan funktio voi mainiosti olla arjesta irtoaminen ja nauraminen. Sitten voi jälleen pudota omaan syvälliseen arkeensa eli ns. tavalliseen elämään ja miettimään vastaantulijoista, kuka täyttää Kaljuponnarin ominaisuudet.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava

*** Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kätevästi Bookysta.  ***