maanantai 18. helmikuuta 2019

Puoli kirjaa Kalliosta

Ultra Bra oli ainutlaatuinen ilmiö suomalaisessa musiikissa, ja Hartwall Arenan kolme keikkaa joulukuussa 2017 todistivat, ettei bändiä ole totisesti unohdettu.


Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja ylsi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, eikä ihme. Sekin on hyvä. Ei yhtä ainutlaatuinen kuin kuvaamansa bändi, mutta erinomaisen hyvin kirjoitettu. Sen tietää esimerkiksi siitä, että kirja on äkkiä luettu.

Kirja ei ole yhtä maksimalistinen kuin Ultra Bran musiikki, ja se on hyvä. Tekstiä on saman verran kuin asiaakin, löysää ei ole. Ulkoasuun on panostettu: värikuvat ja hiukan parempi paperilaatu kertovat intohimosta kvaliteettiin, niin kuin laulaja Terhi Kokkosen sukulaismies, säveltäjä Joonas Kokkonen asian ilmaisisi.

Tarina alkaa Hartwall Arenan keikoilta ja palaa sitten kaiken alkuun. Soittajien nuoruusvaiheita käydään läpi niin seikkaperäisesti, että siihen kuluu puoli kirjaa. Ja niin on hyvä, koska ydinporukka, sen musiikilliset preferenssit ja maailmankuva ovat kaikki peräisin noilta vuosilta, Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Tarina etenee kronologisesti, joten sitä on helppo seurata. Vaikka yleisiäkin asioita tietysti setvitään, Similä ja Vuorela antavat ihmiselle paljon tilaa: jokainen bändin jäsen pääsee ääneen, ja anekdootteja on paljon. Mielenkiintoisia juttuja riittää, niin kuin esimerkiksi se, että Sinä lähdit pois on syntynyt Ismo Alangon ideoimassa Neuroviisut-tapahtumassa, vain muutaman tunnin aikana. Anni Sinnemäen ja Kerkko Koskisen tehtäväksi oli annettu tehdä biisi, joka kertoo erosta ja jossa on lause "yön viimeinen drinkki vaihtuu aamiaiseksi".

Vaikuttaa siltä, että sama pakottomuus ja helppous on leimannut melkein koko Ultra Bran tuotantoa, ja niinhän se taitaa hyvässä popmusiikissa olla, että hyvä syntyy helposti sitten kun olosuhteet ja kemiat ovat oikeat. Enemmän, paljon enemmän aikaa on käytetty sovituksiin ja levyjen tuotantoon, ja tässä lieneekin kaikki, mitä hyvän popkappaleen reseptistä voidaan yleisesti sanoa.

Kirjasta käy hienosti ja perusteellisesti myös ilmi se, miksi Ultra Bra ei enää voi tehdä uutta musiikkia. Kaikki on jo tehty. Onneksi suuri osa soittajista jatkaa yhä musiikin parissa.

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra bra. Sokeana hetkenä
WSOY

perjantai 1. helmikuuta 2019

Maailma ei vastaa hyvään

Löysimme Teatteri Akselin muutama vuosi sitten, ja siellä on sittemmin tullut käytyä ahkerasti: Ihmisellinen mies näkyy olevan jo yhdestoista käyntimme Akselin lämpimänintiimeissä tiloissa.


Erityismielenkiintoa tässä näytelmässä herättää tekstintekijä, Sirkku Peltola näyttää taitavan tällaisen mittakaavan draaman paremmin kuin kukaan. Aiemmat Peltolat Akselissa, Pieni raha ja Tyttö ja varis, olivat komeita onnistumisia.

Ihmisellinen mies ei ehkä ole aivan Pienen rahan kaltainen täysosuma, mutta hieno näytelmä joka tapauksessa. Se kertoo Raine Kukkiasta (Hannu Rinne), hyväsydämisestä hissukasta, joka tahtoo kaikille hyvää siitä huolimatta että maailma ei aina vastaa hyvään hyvällä. Raine on eronnut pitkästä liitosta ja muuttaa poikansa ja tämän perheen paikkakunnalle ollakseen enemmän läsnä näiden elämässä. Mies on täynnä hyvää tahtoa, mutta kommunikointi ei aina ole aivan helppoa. Roolitus on kohdallaan, Rinne täyttää isot saappaansa uskottavasti.

Raine saa työpaikan ja menestyy työssään, mutta omaa haavettaan matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan hän ei saa toteutetuksi, koska muiden auttaminen syö hänen matkakassansa. Kaivattu yhteys lapsenlapseen kuitenkin syntyy, ja siinä on tarinan ydin: perhesuhteita tärkeämpiä asioita maailmassa ei ole.


Dialogi on tuttua Peltolaa: ohipuhumista, pois putoilevia sanoja ja lauseita, asioiden sotkemista, sanomatta jättämisiä. Tragediaahan siitä syntyy. Näytelmän kokonaisuudessa isoon rooliin nousee kuitenkin komiikan kirvoittama kontrastisuus. Mainio Marko Pollari heittäytyy hauskan Kalevi Kärpäsen rooliin kuin humalainen järveen juhannuksena. Ensi-iltayleisö sai höröttää lähes kaikelle mitä Pollari suustaan päästi, ja hänen gestiikkansa sopi rooliin täydellisesti.

Ohjaaja Kauno Takarautio on oivaltanut olennaisen: tätä kontrastia pitää ruokkia. Siksi hän ajaakin molempiin suuntiin täysillä: haikeutta lisätään laulujen sävelin, ja komiikka viedään absurdiin tappiinsa saakka. Hauskimmankin hetken takana lymyää kuitenkin surumielinen perusvire.

Lavastusratkaisu on erikoinen, lähes koko ajan näyttämöllä tapahtuu kahdessa paikassa yhtä aikaa. Rainen tarina edessä, ja takana elämänhallintansa menettänyt Annu puuhastelee omia pieniä toimiaan, kunnes tarkennetaan Annun sähköttömään kotiin.

Sivuroolitkin on miehitetty ja naisitettu onnistuneesti, kaikki ovat uskottavia sekä ulkoisesti että ilmaisullisesti. Rainen pojan perhe toistelee olevansa onnellinen, vaikka puhe menee huudoksi tämän tästä. Minerva Kallioniemi (näin arvelen, käsiohjelma kun ei valitettavasti tarkenna kuka on kuka) tekee komean roolin teiniangstisena lapsenlapsena Raisana, ja Aatos Mickelsson ja Elina Lehtonen Petterinä ja Iiriksenä nahistelevat ja rakastavat ja kärsivät niin kuin keski-ikäiset vanhemmat tekevät. Muutamat näyttämörytmin yksityiskohdat kaipaavat vielä hiomista, pieniä ajatuskatkoja tulee ja sen sellaisia, mutta asia korjaantunee kunhan näytelmä saa lisää esityksiä. Niitä on luvassa maaliskuulle asti.

Ihmisellinen mies
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8