tiistai 28. kesäkuuta 2022

No jaa

Luin Tom Phillipsin kirjan ihmisten tekemistä mokista. Se oli hyvä. Siksi luin Phillipsin seuraavankin kirjan.


Tämä kirja kertoo valehtelemisesta tai totuuden välttelystä ihmiskunnan eri vaiheissa. 

Se ei ole erityisen hyvä kirja. Varmaankin kustantaja on ensimmäisen teoksen hyvän vastaanoton jälkeen mennyt tyytymään tylsempiin juttuihin. Eipä siitä sen kummempaa, luin sen loppuun.

Tom Phillips: Totuus - paskapuheen lyhyt historia

Tammi


lauantai 25. kesäkuuta 2022

Muutkin mokaa

Tiedätkö mitä on polyvesi? Entä mitä ovat N-säteet? Kuka on Thomas Midgley Junior?

Näihin kysymyksiin saat vastauksen luettuasi brittiläisen Tom Phillipsin kirjan Ihmiset - näin munasimme kaiken. Niiden lisäksi saat kuulla ison määrän erittäin mielenkiintoisia juttuja, joista et ole todennäköisesti kuullutkaan. 

Mokaaminen on inhimillistä, me kaikki teemme niin. Toiset mokat ovat isompia kuin toiset. Phillips käyttää paljon tilaa hallitsijoihin ja sotiin, ja niin tietenkin tällaisen otsikon alla pitääkin. Paljon pahempaa munaamista ei ole kuin sodan aloittaminen. Ongelma josta Phillips ei kuitenkaan puhu on se, että juuri tuon mokan tekemällä pääsee historiankirjoihin. Ja se on epäilyksettä yksi niistä syistä, miksi Putin toimii niin kuin toimii. Kaikki tuntevat hänet nyt, ja sotimalla hän jää historiaan jykevämmin kuin sotimatta. 

Mitä jos historiankirjoihin ja kollektiiviseen muistiin kirjattaisiinkin vain ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat jotain, ja tekevät hyvää? 

Tuo on tietysti jo olemassa, sitä kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Se on liian monille jotain vähempiarvoista kuin ”oikea” historia. Parempaa odotellessa lueskelemme uutisia, joissa Putin on taas päähenkilö. 

No, on yksi vielä sotaakin pahempi munaamisen muoto. Se, kuinka huonosti olemme kohdelleet ainoaa kotiplaneettaamme. Siihen Phillips kirjan päättää, ja hyvä niin. Kuinka onnistumme pelastustöissä, sen aika näyttää. 

Mutta sodat, hallitsijat ja ekokatastrofi ovat jokseenkin tylsää luettavaa. Siksi Phillipsin kirjan parasta antia ovat kertomukset vähän pienemmän tason mokista ja mokailijoista. Alussa mainittu Thomas Midgley Junior on sellainen.

Midgley ei ollut kemisti. Se ei estänyt häntä 1910-1920-luvuilla tutkimasta auton moottoreita vaivannutta nakutusta. Hän kokeili kaikenlaisia lisäaineita bensiinin sekaan lisättäväksi. Jodi oli ensimmäinen joka toimi, mutta se oli liian kallista. Sitten löytyi kaksi muuta nakutuksen estävää ainetta: lyijy ja etanoli. Etanolilla oli paljon etuja, muun muassa sen tekemisen helppous ja halpuus. Mutta etanolilla oli yksi haitta: sitä ei voinut patentoida. Lyijyn sen sijaan saattoi patentoida, ja silloin siitä sai rahaa, kolme senttiä per gallona. Niinpä koko maailma ajeli lyijybensiinillä, kunnes 70-luvulla havahduttiin ongelmiin. Jotka tietenkin olivat tiedossa koko ajan, mutta 70-luvulla niiden peittely ei enää onnistunut. 

Lyijybensan keksimisen jälkeen Midgley tutki kylmälaitteita, jotka olivat tuolloin erittäin vaarallisia tai hankalia. Hän keksi freonin. 

Näiden kahden keksinnön yhteisvaikutuksena pitkistä ajoreissuista tuli ilmastointilaitteilla varustetuilla suorituskykyisillä autoilla realistinen ja viihtyisä vaihtoehto. Ilmastointi levisi myös elokuvateattereihin ja kasvatti filmien suosiota ajanvietteenä 30-luvun lamakaudella. Voi sanoa, että Thomas Midgley keksi Los Angelesin, kaupungin joka pyörii autoilla ja ilmastoinnilla ja on elokuvabisneksen tyyssija.

Tom Phillips: Ihmiset - näin munasimme kaiken

Tammi


keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Huvituksen kartano ja muuttuva yhteiskunta

En tiennytkään että BookBeat osaa kertoa minulle kun sieltä etsimäni vielä ilmestymätön kirja ilmestyy. Nytpä tiedän, kätevää. 

Huvitus on omenalajike. Se on kehitetty Huvituksen kartanossa Yläneellä. Huvituksen kartanon tytöt ei kerro omenoista, vaan tyttökodista, joka toimi tuossa samaisessa kartanossa 1943-1994. Kirjoittaja Jaana Skyttä ei tyttökodissa ole ollut, mutta hänen sisarensa Outi on. Siskonsa lisäksi Jaana Skyttä löysi haastateltaviksi kuusi tyttökodin kasvattia, ja aineistoa on löytynyt tutkimuksista ja arkistoista. 

Tarinat ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ne keskittyvät 60- ja 70-luvuille. Vielä silloin ajat olivat sellaiset, että esimerkiksi fyysiset rangaistukset eivät olleet tuomittavia, mutta homoseksuaalisuus sen sijaan oli. Niinpä tyttökodin toimintatavat olivat jokseenkin sadistiset nykypäivän näkökulmasta katsottuna. 

Uusi tulija laitettiin pesemään portaita, ja ”työterapia” ei ollut terapiaa, vaan pelkästään työtä, jota kaikkien oli pakko tehdä, kuusi päivää viikossa. Toki tiukkaan aikatauluun pakottaminen varmaan teki hyvää syrjäytyneille nuorille, mutta aika lohdutonta meno tuolla oli. Käytössä oli pistejärjestelmä, jossa hyvistä teoista hiukan palkittiin, ja pahoista teoista vastaavasti menetettiin pisteitä. Nykynäkökulmasta pisteitä sai se, joka ei näkynyt. Aina jos osoitti elämän merkkejä, siitä rangaistiin. Kohtuuttoman suuresti ja useimmiten muiden nähden.

Skyttä kertoo paljon tyttöjen taustoista, ja niin pitääkin. Enimmäkseen tytöt ovat rikkinäisistä kodeista, usein alkoholisoituneen yksinhuoltajan lapsia. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta aika paljon niitä huonoja.

Kirjalle olisi suonut vielä pari editointikierrosta, se on hiukan sekava. Ja se eksyy usein aiheisiinsa, esimerkiksi kun puheeksi tulee tippuri, aletaan selostaa wikipediatyylisesti perusasioita tuosta taudista. Nämä jutut olisi voinut jättää pois ja antaa tyttöjen puheelle vielä enemmän tilaa.

Kirjan suurin ansio on se, että siitä näkee, kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut parempaan päin. Skyttä ei sitä suoraan sano, mutta tämä johtopäätös on helppo tehdä. Jokainen opettaja tietää, että jos raivostuu luokassa, peli on menetetty, kokonaan. Huvituksessa raivostuminen oli jokapäiväinen toimintatapa. 

Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt

Like


torstai 16. kesäkuuta 2022

Läheisyys kiinnostaa

Colson Whiteheadista oli hetki sitten haastatteluja joka puolella, ja kovasti kehuivat. Kun kirja on vain parin klikkauksen päässä, se piti tietenkin lukea saman tien.


Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun alkupuolen New Yorkista. Päähenkilö Ray Carney myy huonekaluja 125. kadulla. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Elämä pyörii pienehköllä alueella Harlemissa, koska Manhattanilla pieneenkin alueeseen mahtuu paljon. Elämä on kohtalaisen hyvää, ja Carneyllä on unelmia paremmasta, niin kuin Amerikassa kaikilla kuuluu olla. 

Huonekalukauppiaalla on kuitenkin myös varjopuoli. Serkkunsa Freddien takia hän joutuu mukaan alamaailman asioihin, hän välittää varastettua tavaraa eteenpäin. Pienesti, mutta kuitenkin. Sitten tulee isompia rötöksiä eteen, ja ongelmia niiden mukana. Arki on koko ajan kuitenkin läsnä Whiteheadin tarinoinnissa, ja se on hienoa. Ajankuvaa on, erittäin tarkkaakin, mutta sopivan pienesti annosteltuna.

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee se, että kävelin noilla kulmilla kolme vuotta sitten. Niinhän aina on, läheisyys kiinnostaa. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kaunokirjallisuutta. 

Ja samaan hengenvetoon onkin ihmeteltävä, kuinka hienoa suomalainen kaunokirjallisuus on nimenomaan kaunokirjallisuutena. Englannin kielessä sama asia on vain fiction tai literature, kauneutta ei mainita ensinkään. Whiteheadin kielessä ei ole mitään erityistä siinä mielessä kuin vaikka Sillanpäällä tai Rimmisellä, ei sinne päinkään. Se on hyvää kieltä ja rakentaa maailmansa hienosti, mutta vielä täydemmän kaunokirjallisen nautinnon saan kotimaisen kirjallisuuden helmistä.

Jos olen väärässä, saa oikaista.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Otava