Hämärää ja pölyistä psykologista jännitystä - ihanaa!

Gillian Flynnin kolme kirjaa ovat ilmestyneet Suomessa käänteisessä järjestyksessä. Ensimmäisenä saimme lukea Kiltin tytön, josta ilmestyi viime vuonna elokuvakin. Kirja sai kovasti julkisuutta, mutta kaiken meuhkaamisen jälkeen olin hiukan pettynyt, mistä blogikirjoituksenikin kertoi.

Paha paikka oli minulla seuraavana lukuvuorossa ja siitä pidinkin paljon enemmän, suorastaan paljon. Se on Flynnin teoksista keskimmäinen.

Teräviä esineitä on Gillian Flynnin palkittu esikoiskirja, joka löytyi jokerilainaan (=pikalainaan) lähikirjaston uutuushyllystä. Ah, mitä synkkyyttä! Kirja oli luettava parilla lukukerralla, sillä se tosiaan vei mukanaan. Kirjan päätyttyä olin pitkän aikaa aivan poissaoleva ja ääneen huokailin, miten huikea lukukokemus Teräviä esineitä oli. Tomi ihmetteli, että mikä siinä nyt niin ihmeellistä oli ja hassua tässä on se, etten oikein osaa selittää sitä.

Kirja on synkkä, todella synkkä, mutta ei pelkästään aihepiiriltään. Kirjan hahmot ovat joko ahdistavia tai kieroutuneita. Päähenkilö, nuori toimittaja Camille Preaker, palaa vuosien tauon jälkeen kotikaupunkiinsa kirjoittamaan kahden nuoren tytön murhasta. Camillen äiti on kylmä ja tunteeton, sairaalla tavalla. Vanhat koulukaverit ovat pariutuneet keskenään ja etulehdessä mainittu Stepfordin vaimot tulee kyllä mieleen.

Pikkukaupunki on vain ahdistava. Näin mielessäni kaiken harmaana, pölyisenä ja hämäränä, ja sellaisena mielsin kirjan tunnelman ja se lienee päällimmäisin ajatuksenikin kirjasta, hyvässä mielessä kuitenkin. Päähenkilö inhoaa itseään ja lääkitsee oloaan toistuvilla bourbon-lasillisilla ja voi huonosti. (Siitä taas tulee suurinpiirtein Vares mieleen.)

Pahassa paikassa päähenkilöt olivat inhottavia eikä Teräviä esineitä tee tässäkään poikkeusta. Kun kirja päättyi, piti viimeiset parikymmentä sivua lukea uudelleen samalta istumalta, sillä loppu oli niin häkellyttävä vaikka kirja tavallaan osoitteli oikeaan suuntaan monta kertaa. Mutta silti.

Kirjan lukemisen jälkeen pidin pari päivää taukoa, sillä en vain kyennyt heti aloittamaan uutta kirjaa. Jos pidät hyvin kirjoitetusta ja intensiivisestä psykologisesta jännityksestä ja vinksahtaneista hahmoista, suosittelen synkästi ja lämpimästi!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä
WSOY

Hyvä tarina, kustannustoimittajalle terveisiä

Kustannus Aarni on uusi kustantamo, ja Pasi Luhtaniemen Viattomat yksi sen ensimmäisistä julkaisuista. Viattomat on Luhtaniemen toinen psykologinen jännitysromaani, Atenan kustantamaa esikoista en ole lukenut.

Psykologiset jännärit eivät ole minun lemppareitani, joten en koe erityisen hyvin osaavani suhteuttaa Viattomia lajityypin muihin edustajiin. Mutta kaikki tuntuu olevan kohdallaan: uskottavat henkilöhahmot, raikas järvenrantamiljöö, luonteva kerronta, ja ennen muuta otteessaan pitävä juoni. Murhaajaahan tässä tietenkin etsitään, ja lopussa tarina tiivistyy niin, että hotkaisten piti lukea. Henkilögalleria on sopivan suppea muistettavaksi, mutta mahdollisia syyllisiä silti monta - ja vihjeet herkullisesti annosteltu.

Kustannustoimittajan työssä olisi sen sijaan voinut olla tarkempi. Useilla sivuilla on sanottu sama asia tai ilmaus kahteen kertaan, eikä kyse ole selvästikään tahallisesta, kerrontaan rytmiä tuovasta toistosta. Esimerkiksi sivulla 138 sanotaan: "Virta, jonka rantaan olin ajautunut, oli vuosituhansien ajan kuljettanut Anatolian vuoriston hedelmällistä lietettä kohti etelää", ja jo seuraavassa virkkeessä että "Muutama sata kilometriä ennen Persianlahden pohjukkaa se - - laski hedelmällisen lietteensä kahden virran väliselle tasangolle".

Ja faktojenkin kanssa olisi syytä olla tarkkana: sivulla 44 Sibeliuksen ja Järnefeltin lisäksi mainitaan romantiikan ja kansalllisen heräämisen säveltäjä Aaro Merikanto.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni

Kiltti tyttö ja ongelma

Gillian Flynnin Kiltti tyttö sai huimat hehkutukset ilmestyttyään. Se mainittiin lähes jokaisessa naistenlehdessä viime kesän paikkeilla. Olin päättelevinäni, että kyseessä on Tapaus: tämä kirja on niin erilainen / hyvä / koukuttava, että se on pakko lukea. Kirjaston varauslaskuri näytti kolminumeroista lukemaa, mikä yleensä on aika hyvä indikaattori kirjan haluttavuudesta. Ei nyt ihan tommikinnusmaisia lukemia, mutta yli sata nyt kuitenkin. Suositun netflix-sarjan Orange is the new black päähenkilökin lueskeli Gone girliä vankilan ulkoilupihan nurmella. Tuotesijoittelu ainakin toimi.

Toivoin ja sain kirjan syksyllä lahjaksi ja ajattelin ahmivani sen sairaslomalla tuosta noin vaan. Siinä ei sitten käynytkään ihan niin. Kirja ei mitenkään napannut heti pauloihinsa. Luin pari sivua, kappaleen, puoli kappaletta silloin tällöin. Aikaakin olisi ollut. Ihan jo nolotti: lahjakirja, jota olin kovasti toivonut. Sitten päätin "suorittaa" kirjan (näin kutsumme kirjoja, jotka vaan täytyy lukea, vaikka ei oikeastaan huvittaisi, mutta keskenkään ei kehtaa jättää).

Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja on kyllä oikein hyvä. Niin, niin. Ei siis upea eikä ehdottomasti luettava, mutta oikein hyvä. Sivulla 244 pääsin siihen sisälle (onneksi sivuja on 447, joten pääsin vielä nauttimaankin) ja sen jälkeen tarina veikin. Mutta enpä muista aiemmin lämmitelleeni minkään kirjan kanssa ihan noin pitkälle.

Päähenkilöt ovat huikeita. Se lienee tämän kirjan valtti. Naispäähenkilö on oikeastaan niin kamala akka, että argh (tämä ei ole mikään kaamea juonipaljastus) ja miespäähenkilö on... no, vätyksenoloinen, mutta kaiketi sympaattinen. Neuroottisen ja pilalle hemmotellun rouvan ja tämän puolison elämästä paljastuu salaisuuksia toisensa jälkeen eikä mikään ole tietenkään siten kuin oletetaan tai pitäisi olla tai aluksi on sanottu.

Niin. Luin kirjan. Loppuun asti. Ja se loppu... Niin, se taitaa olla yksi kirjan vahvuuksista. Detaljeja en kirjasta enää muista (loppuun asti lukemisesta on jo tovi), mutta tunnelmat muistan hyvinkin vahvasti, samaten tietynlaiset ahdistukset ja pohdinnat, joita kirja lukijassaan herättää. En innostunut yhtä paljon kuin kirjan esittelytekstien lukijat, vaikka olisin halunnut. Olen lukenut monta koukuttavampaakin psykologista jännäriä ja parisuhdekertomusta. Ehkä en vain pitänyt päähenkilöistä?

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
WSOY