torstai 17. maaliskuuta 2022

Mies on koominen kun se on tosissaan

Jo toisen kerran Teatteri Akselissa viikon sisään! Lauantaina sai ensi-iltansa Pullo cavaa ja aurinkoa, tänään torstaina olimme Maaninkavaaran ennakkonäytöksessä.

Näissä näytelmissä toteutuu sukupuolten tasa-arvo: ensin mainitussa naiset nauravat, jälkimmäisessä miehille nauretaan. Sillä harva asia on yhtä koominen kuin mies, joka on tosissaan. Saattaa olla, että Kari Hotakainen on joskus sanonut näin. 

Hotakainen ja etenkin Juoksuhaudantie tulee kutsumatta mieleen Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta. Päähenkilö on mies, jolla on pakkomielle, ja sehän se on lystikästä kun sen oikein sanoiksi saattaa. Martti Huttunen menettää poikansa Jarkon, josta isä on koittanut valmentaa Suomen seuraavaa pitkänmatkan juoksun olympiamitalistia. Jarkon sisko Heidi päättää auttaa murtunutta isäänsä ryhtymällä juoksemaan, isän valmentamana tietenkin. Isän harjoittelumetodit ovat maanisen armottomia, mutta Heidi päättää kestää kunnes ei enää kestä. Seinää koristaa Kaarlo Maaningan kuva. 

Teksti on hauskaa ja traagista yhtä aikaa, ja Kauno Takaraution ohjaus toimii erinomaisesti. Löysää ei ole missään, repliikit ja kohtaukset seuraavat toisiaan erittäin rivakassa rytmissä - ja siellä missä pitää hidastaa, niin tehdään. Takarautio on lisännyt Samuli Reunasen dramatisointiin kadonneen pojan osuutta huomattavasti, ja se tuntuu toimivan hyvin. 

Näyttelijät tekevät komeaa työtä, juuri sopivan pienesti. Etenkin Vilja Aavikko on nappivalinta Heidin rooliin, hän on kaikin puolin uskottava sekä juoksijana että haaveilevana teininä. Isää näyttelevä Marko Pollari osoitti jo taannoisessa Pieni raha -näytelmässä loistavat kykynsä, ja hän irrottaa monet mehevät naurut. Muukin ensemble on hienosti tehtäviensä tasalla. 

Maaninkavaara

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus Kauno Takarautio


tiistai 15. maaliskuuta 2022

Kurtisaanin kuvitellut yksityiskohdat

Ninon de Lenclos oli 1600-luvun Ranskan tunnetuin kurtisaani. Suomeksi hänestä ei ole julkaistu yhtään mitään, mutta Riikka-Maria Rosenbergin vuosi sitten julkaistu Ninon - rakkauden mestari paikkaa ansiokkaasti tilannetta.

Kovin tarkkaa lähdeaineistoa ei Ninonin elämästä ole jäänyt, mutta Rosenberg kuvittelee komeasti. Kirja on siis fiktiivinen elämäkerta, ja aivan kuin kaikissa vähemmän fiktiivisissä elämäkerroissakin kaikki yksityiskohdat ovat Rosenbergin käsialaa. Sellaista elämä on, yksityiskohdat eivät tapaa tallentua.

Rosenbergin kieli on hienoa, ja aikakauden tavat ja miljööt tulevat erinomaisesti esiin. Hän on tutkinut aihetta historioitsijana jo kymmenen vuoden ajan, joten ei ihme että kaikki on kohdallaan. Kielestä olisin ottanut kaikki lauseenvastikkeet pois, ne tökkivät muuten sujuvassa tekstissä. Kukaan kokenut kaunokirjailija kun ei niitä käytä. 

Teoksen rytmi toimii myös, ja Ninonin pitkän elämän varrelta on poimittu juuri sopiva määrä tapahtumia. Tarina etenee, ja onnet ja onnettomuudet vuorottelevat niin kuin pitää. Ninonin oppineisuutta korostetaan pitkin matkaa, mutta yhdessäkään dialogissa tai muussakaan se ei oikein käy ilmi. Tärkein eli naisen oikeus päättää kehostaan, elämästään ja sen yksityiskohdista sen sijaan tulee erinomaisesti esiin. 

Kaikkein kummallisinta on se, että Wikipediassa Ninonin sanotaan syntyneen vuonna 1620, myös ranskankielisillä sivuilla. Rosenbergin tekstissä syntymävuosi on 1623, eikä hän kerro mitään siitä, miksi Wikipedia on väärässä - jos näin on. Rosenbergin mukaan Ninonilla, jonka oikea etunimi oli Anne, oli nuorena kuollut sisko, jonka nimi oli myös Anne, ja joka syntyi 1620. Ehkä tämä selittää asian, ehkä ei. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta elämäkertaa lukiessa koko ajan tulee tehneeksi laskutoimituksia siitä, minkä ikäinen päähenkilö milloinkin on. 

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon - rakkauden mestari

Teos 


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Ihanat naiset

Hei mies, viekö sinun vaimosi sinut katsomaan näytelmää, jota mainostetaan lauseella ”ihanat naiset, tämä on teille”? Näytelmää, joka kertoo neljästä kuusikymppisestä naisesta, jotka lähtevät matkalle Portugaliin juomaan cavaa. 

Minun vie. Tällä tavalla:

Oikeasti minua ei kovin raskaasti tarvitse taivutella, Teatteri Akselissa kun on koettu monia hienoja teatterihetkiä. Ja vaikka en todellakaan kuulu tämän näytelmän kohderyhmään, ilta sujui mukavasti ja viihdyin.

Naiset puhuvat paljon. He puhuvat ihanasta etelänlämpimästä ympäristöstä, pirskahtelevista juomistaan, ja tietenkin miehistä. Mutta he puhuvat myös ikääntymisestä, siitä kuinka loppuelämä olisi hyvä viettää. Hyvää ei ole riutuminen ankeassa yksiössä. Hyvää on yhdessäolo ja erilaisille nautinnoille altistuminen. Siksi he harkitsevat muuttoa Portugaliin. Haasteita tuottaa tietenkin raha, ja keskinäiset suhteet kiristyvät myös. 

Näytelmän dramaturgia toimii hienosti, naisten keskinäistä sanailua rikotaan juuri sopivalla tavalla erilaisin keskeytyksin. Odotuksia luodaan, jotain on aina odotettavissa ja piilossa. Roolitukset toimivat, hahmot ovat sopivasti erilaisia ja samanlaisia keskenään. Aika dramaattisia ollaan, asioihin reagoidaan isosti, mutta sekin kuuluu asiaan. 

Alkupuolella ollaan hiukan kliseisiä, mutta näytelmän edetessä kyllä naurattaa oikeasti. Jos tuntisin Tyttökultia tai Sinkkuelämiä, sanoisin varmaan että tässä on jotain samaa kuin niissä. Kovin syvälliseksi ei heittäydytä, mutta kepeys ja viihteellisyys ovatkin tämän näytelmän avainarvot. 

Pullo cavaa ja aurinkoa

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus: Emmi Louhivuori