Leikolat ihmemaassa

On varmaan ihmisiä jotka eivät tykkää Ismo Leikolan jutuista. Nimittäin he, jotka eivät ole niitä vielä kuulleet. Luulisin että kaikki muut niistä tykkäävät. Niinpä Ismon ja vaimonsa Angelikan kirjoittamalle kirjallekin luulisi löytyvän lukijoita. 

Kirja kertoo siitä kun Leikolan pariskunta muuttaa Los Angelesiin Ismon voitettua maailman hauskin ihminen -kilpailun. Vaimo ei ole mukana turistina, vaan he tekevät koomikon työt yhdessä, ainoastaan lavalla heistä näkyy vain toinen. 

Amerikan ihmemaa osoittautuu ensi metreillä byrokratian ihmemaaksi: kodin perustaminen on äärimmäisen vaikeaa ja hidasta muualta tulleelle. Esimerkiksi pankissa tai lääkärissä asiointi tai niinkin arkinen askare kuin imurointi on suomalaisnäkökulmasta absurdin hankalaa. Ura etenee kuitenkin, välillä pienin, välillä isoin askelin. Suurin askel on Conan O’Brienin shown viisiminuuttinen ass-juttu. Vain yhdestä asiasta puhuminen on poikkeuksellista ja iso riski, mutta se osoittautuu kannattavaksi ja avaa valtavasti uusia ovia, muun muassa yksityislentokoneeseen. 

Kirjassa kerrotaan kahdesta asiasta: pariskunnan asettumisesta uuteen maahan ja koomikonuran etenemisestä, sekä Suomen ja Yhdysvaltojen vertailusta. Kumpikin on mielenkiintoista, eihän kukaan suomalainen ole aikaisemmin Yhdysvalloissa näin menestyksekkäästi stand upia tehnyt. Ja huomiot kulttuurieroista ovat teräviä ja moniulotteisia. 

Suo, kuokka ja Hollywood on oikein sujuvaa tekstiä, ja sitä lukee nopeasti ja mielikseen. Tekstissä tavoitellaan leppoisaa sävyä sijoittelemalla puhekielisiä sanoja sinne tänne, mutta eihän sellainen sekoittelu oikein toimi. Olisi kannattanut lukea enemmän, esimerkiksi vaikka vain Satu Rämön kirjoja, joissa vertaillaan Suomen ja Islannin asioita suomalaisen näkökulmasta. Kirjat kirjoitetaan kirjakielellä, puhe hoituu puhekielellä. Sekoituksesta syntyy vain ei-niin-sujuvaa tekstiä ja aloittelevan kirjoittajan vaikutelma - mitä kirjoittajat tietysti kirjojen maailmassa ovat. 

Toinen kritiikin kohde ovat keittöfilosofiset ja -psykologiset jaksot, joissa mietiskellään esimerkiksi mielipiteiden olemusta tai politiikkaa. Ne olisi voinut jättää pois. Tai sitten kirjoittajien olisi pitänyt lukea ensin muutama kymmenen aihetta käsittelevää kirjaa ettei ihan mutulla tarvitse mennä. 

Suo, kuokka ja Hollywood ei ole erityisen hauska kirja: jos haluat nauraa, katso YouTubesta Ismon videoita, niitä on siellä aika paljon. Mutta tämä kirja on mainittuine puutteineenkin erittäin kiinnostavaa ja viihdyttävää lukemista. 

Angelika ja Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Siltala

Raamattua lukeva pirukin voi yllättyä

Lars Sundin Missä musiikki alkoi oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018, ja takakannen mukaan "tekstissä raikaa popmusiikki". Pitäähän sellainen teos lukea. 

Musiikinopettajana luen tietenkin musiikkia käsitteleviä kirjoja kuin piru Raamattua. Se ei johdu ilkeydestä vaan siitä yksinkertaisesta havainnosta että hirvittävän moni kirjailija on jättänyt musiikkia koskevat faktat tarkastamatta. Vaikka sama taitaa koskea mitä tahansa erikoisalaa. 

Kirja sijoittuu enimmäkseen Pietarsaareen, ja heti alussa tulee paljon kadunnimiä. Lukijaa kiinnostaa, onko miljöö keksitty vai onko Pietarsaaressa oikeasti tuon nimiset kadut. Ensimmäisenä mainitaan Suurkatu. Jahas, Google Mapsin mukaan sellaista ei ole Pietarsaaressa, miljöö on siis fiktiivinen. 

Eikäku. 

Miksi suomentaja ei ole vaivautunut edes toiseen painokseen katsomaan oikeasti karttaa: Pietarsaaren Storgatan on suomeksi Isokatu. Eipä ala hyvin tämä lukukokemus. 

Sitten tulee niitä musiikkilapsuksia. Sivulla 149 mainitaan "efektivahvistin", joka lienee päätevahvistin. Sivulla 159 puhutaan Marshall JPM-vahvistimesta, jonka jokainen kitaraan kajonnut tietää JMP:ksi. Sivulla 252 sydän lyö "yhdeksäsosia", jollaisia ei musiikissa ole (tämä saattaa tosin olla tahallinen tehokeino). Jimi Hendrix soittaa Woodstockissa "hurjaan ylävireeseen viritetyllä" kitaralla - minun korviini hänen kitaransa on tuolla keikalla hiukan alavireinen. 

Pikku juttujahan nuo ovat. Niitä enemmän mietityttää se, kuinka kerronta loikkii kummallisesti sinne tänne ja palaa samoihin aiheisiin yhä uudelleen. Kunnes sivulla 270 lukee: "Minähän olen käsitellyt aihetta jo aiemmin ja palaan siihen aivan varmasti vielä uudelleen ihan sen sinfoniamuodon mukaisesti, jota yritän kertomuksessani noudattaa". 

Ei hemmetti, tämä kirjahan on aivan nerokas. 

Kirjassa on neljä osaa, kuin sinfoniassa, ja se todellakin käsittelee teemojaan ja aiheitaan juuri niin kuin sinfonioissa käsitellään: niihin palataan, niitä muunnellaan ja katsellaan eri kulmista. Ja kerronta on todella maukasta ja sujuvaa, tarinat mielenkiintoisia, ja kokonaisuus imee komeasti. Kyllä tiesi Finlandia-esiraati mitä teki kun nosti tämän ehdokkaaksi. 

Ja niin olen myyty. 

Missä musiikki alkoi kertoo säveltäjä Alf Holmin kasvamisesta lapsuuden ja nuoruuden läpi, 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Mutta kuten viiden ja puolensadan sivumäärä antaa olettaa, siinä kerrotaan paljon muusta ja muista. Pikkukaupungin ihmiset ovat pääosassa: säveltäjän perhe, hänen ystävänsä, hänen rakastettunsa, bändikaverit ja ties ketkä. 

Alf osoittautuu erityisen lahjakkaaksi, ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Äiti ei kuitenkaan anna periksi opettajien suosituksille pojan lähettämisestä musiikkiopintoihin, ja niin Alf päätyy jättämään kaiken potentiaalinsa käyttämättä. Ujouden takia Alf ei edes liity bändiin vaikka on muita taitavampi soittaja. 

Lopulta Alf päätyy kuitenkin Juilliardin pääsykokeisiin ja yllätyksekseen pääsee sisään. Siitä alkaa uusi elämä New Yorkissa, uusi rakkauskin syttyy. Monenlaisia vastuksia kuitenkin kertyy kaikkien hahmojen eteen, niin kuin elämässä tapaa käydä. Ja muut hahmot saavat koko ajan hekin paljon tilaa tarinassa. 

Kertoja on nimettömäksi jäävä, epäilemättä monessa kohtaa kirjailija Lars Sundia muistuttava mies, Alfin luokkakaveri. Hän käy kirjoituskurssia mutta joutuu pettymään. Ratkaisu toimii loistavasti, sivustakatsojan havainnot ovat tarkkoja ja erityisen eläviä. Rakkaus nuoruuden ajan musiikkiin on meissä kaikissa, ja siksikin tämä kirja toimii niin älyttömän hienosti. Lukijan iästä huolimatta. 

Ja se alussa parjaamani suomennoskin on oikeasti erinomainen. 

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Suom. Laura Jänisniemi

Teos & Förlaget