Idea lihaksi

Suomen Kuvalehdessä arvioitiin pari viikkoa sitten mielenkiintoiselta vaikuttanut kirja. On hienoa elää ajassa jossa kirjan saa käteensä heti kun arvio on luettu loppuun. 

Islantilaisen Frida Isbergin Merkintä kertoo ajasta, jolloin psykologit ovat ottaneet vallan. On kehitetty myötätuntoa mittaava testi, jolla pyritään tekemään maailmasta tai ainakin Islannista parempi paikka. Jos ja kun potentiaaliset rikolliset löydetään jo ennen kuin mitään rikoksia on tapahtunut, yhteiskunta on kaikille parempi. Ne, jotka pääsevät testistä läpi, saavat merkinnän. Ne, jotka eivät pääse, saavat ilmaista apua myötätunnottomuuteensa psykologeilta. 

Asetelma on herkullinen. Kauniilla ajatuksilla kun tuppaa olemaan kääntöpuolensa, niin tässäkin. Merkitsemättömät ja ne, jotka eivät halua tai uskalla mennä testiin, vajoavat toisen kastin kansalaisiksi ja syrjäytyvät yhä pahemmin. Merkityt asuvat erillään merkitsemättömistä, ja työpaikat eriytyvät. Kaikki jakautuu kahtia.

Isberg ei kuitenkaan kirjoita yleiskuvausta, vaan yksilöiden kohtaloita, arkisia tapahtumia tuossa herkullisessa asetelmassa. Hän kirjoittaa taitavasti, jokaisella hahmolla on omanlaisensa ääni, ja tietenkin heidän kohtalonsa risteävät. Isberg myös luottaa lukijaan, hän ei selittele liikoja. Ongelmaksi muodostuu hahmojen määrä, en pysynyt kaikessa aina kärryillä. Jos kirjan lukisi yhteen pötköön tämä ei ehkä olisi ongelma ollenkaan.

Erityisen kierteen kirja sai, kun kävimme juuri kuukausi sitten Islannissa. Minä olen kävellyt tuota katua jota tuo hahmo tuossa kävelee! Se on hieno tunne.

Tässä kirjassa idea tulee tekstin kautta lihaksi, ja sehän se on kirjallisuuden ydinasioita.

Frida Isberg: Merkintä

Suom. Tapio Koivukari

WSOY

Postmodernismi oli ja meni

Luin pari viikkoa sitten Paul Austerin New York -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Niiden jälkeen piti hiukan ottaa happea ennen kuin tartuin kolmanteen osaan.

Kaksi ensimmäistä osaa herättivät lähinnä ärsytyksen ja riittämättömyyden tunteita, eikä kolmas tietenkään poikkea niistä. Muutenhan trilogian yhtenäisyys olisi mennyttä. 

Lukittu huone kulkee pitkään aivan normaalin tarinankerronnan reittejä ja tapoja. Päähenkilö on journalisti, joka saa haltuunsa kadonneen nuoruudenystävänsä jäämistön ja toiveen siitä, että hän kävisi läpi tämän ystävän jälkeensä jättämät käsikirjoitukset. Käsikirjoitukset osoittautuvat hyviksi, ja ne julkaistaan. Päähenkilö rakastuu kadonneen ystävän vaimoon, menee tämän kanssa naimisiin ja adoptoi pariskunnan pojan. Alkaa siis elää toisen henkilön elämää, samaa tematiikkaa on ollut trilogian aikaisemmissakin osissa. Tapahtuu vielä muutakin, joka edelleen kulkee aivan tavallisen tarinankerronnan reittejä. 

Mutta koska ollaan postmodernin kirjallisuuden ytimessä, jossa pitää rikkoa kerrontaa ja sen keinoja, Auster laittaa puolivälin jälkeen palapelin rikki. Ja niin kuin asiaan kuuluu, hajottamista kommentoidaan tekstissä. 

”Sillä minun nähdäkseni juuri mikä tahansa tekee tarinan kertomisen niin vaikeaksi. Kun mitä tahansa voi tapahtua - juuri silloin sanat alkavat pettää.”

”’Ei ole pakko uskoa. Enhän minä muuta tee kuin kerron tarinaa. Sinun sopii uskoa mitä haluat.’”

”Sanat olivat kaikki tuttuja mutta näyttivät silti olevan oudossa yhteydessä, ikään kuin niiden lopullinen tarkoitus olisi kumota toisensa. Enpä voi sitä muutenkaan kuvata.”

Niinpä niin. On hyvä, että trilogia tuli luettua, jonkun piti tällaisetkin tarinat kertoa. Mutta se, että tällaista postmodernia kirjallisuutta ei enää kukaan kirjoita tai ainakaan julkaise, kertoo varmaankin kaiken olennaisen. Ehjä ja suljettu tarina ei kuollut vaikka niin joskus epäiltiin, ei edes taidekirjallisuudessa. 

Paul Auster: Lukittu huone (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Tammi

Aforismikielinen romaani, loistavaa!

Niko Hallikaisesta en tiennyt yhtään mitään, ja täsmälleen saman verran tiesin hänen kirjastaan Suuri Märkä Salaisuus. Jostain tuntemattomasta syystä otin sen luettavakseni. Ensimmäiset lauseet menivät hiukan ohi, kunnes ymmärsin, että tässä on nyt jotain ihan erilaista. 

Tätä kirjaa pitää nimittäin lukea monin verroin hitaammin kuin muita kirjoja. Kieli on aivan uskomattoman rikasta ja oivaltavaa, tämä jos mikä on kaunokirjallisuutta. Hiukan Mikko Rimmisen tapaan, mutta ei uudissanoilla vaan ihan tavallisilla sanoilla, niitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla yhdistellen. Suuri Märkä Salaisuus on kuin romaanin valepukuun kiedottu aforismikokoelma, tuhat mietelmää, jotka peräkkäin aseteltuina muodostavat yhtenäisen tarinan. Ja joita voi halutessaan lukea kuin aforismeja.

Esimerkiksi näin Hallikainen kirjoittaa:

”Tila on kartellun näköinen.”

”Sohvalta äiti kysyy multa lattialla, kauan tota huutoo on oikeen jatkunu.”

”Silmäilen peilikuvaani hiljaa joka päivä kuin ainoaa epäiltyä.”

”Hirveimmätkään kivut ja unelmoiduimmat toteutukset eivät pysäytä sitä.”

”Mä tiedän jo nyt liikaa mun kokooni nähden vaan en ymmärrä mistään suuremmasta tarpeeksi.”

”Hän ei näytä enää ikäiseltään vaan varallisuudeltaan.”

”Kun toivon jotain hyvää, sitä ei ikinä tapahdu mulle, ja kaikkeen jää kaipauksen verran tyhjää tilaa.”

Ja niin edelleen. Eikä Hallikainen sorru tyhjänpäiväisyyksiin tai latteuksiin yhdessäkään lauseessa.

Kaupunginosat ovat postinumerokoodeja, ihmiset nimetään harrastusten tai englannintunneilla annettujen englantilaisnimien kautta. Nämäkään valinnat eivät tunnu kikkailulta vaan luontevalta.  

Tarinasta tai aiheesta en ole vielä sanonut mitään, koska tällaisen kielen rinnalla ne ovat toisarvoisia. Mutta eivät ollenkaan arvottomia nekään. Kertoja on nuori poika, ja tarina kattaa hänen peruskouluikänsä. Eihän kukaan peruskoululainen tällaiseen kieli-ilotulitukseen oikeasti kykene, mutta teksti on silti aivan uskottavaa. 

Aiheena on huono-osaisuus. Poika on köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi, ja hän kasvaa yksinäisyydessä. Kun äiti on yöt töissä, poika katsoo kotona televisiosta elokuvia, juo limsaa ja syö karkkia. Alkoholisoitunut isä yrittää luoda sidettä poikaan, mutta siitä ei tule mitään. Pojalla on unelmia, joille käy samoin: mikään ei käy toteen. Pienenä lohdun tuo sokeri, teininä sitten alkoholi. Tarina on erittäin surullinen, ja tosi. 

Hallikaisen kielen takia ainakin minulle jäi kirjasta riemullinen tunne. Laatu syntyy vaivannäöstä, ja sitä tässä on ylitsepursuava määrä.

Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus

Otava