keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Nyt kolahti

Laura Honkasalon kirjoja olen pitänyt silmällä. Jotain löytyy omasta hyllystä ja jotain olen sijoittanut luettavien listalle. Oli jälleen ilo törmätä omassa lähikirjastossa uutuuskirjaan, jonka ensimmäinen lukija sain olla! Laura Honkasalon Perillä kello kuusi on ollut tässä samalla viikolla isosti näkyvissä mm. kirjan ja ruusun päivänä, mikä oli mukavaa, kun kirja oli itsellä samaan aikaan kesken.



Kirja on ollut tuossa pöydällä luettuna nyt jo muutaman päivän ja kynnys blogata on korkea. Mitä voin sanoa kirjasta, joka kolahti niin, että on vaikea siirtyä seuraavaan kirjaan, kun 60-luvun tunnelma leijuu edelleen yllä? Iso syy sille, että kirja sai aikaan niin vahvan reaktion minussa, on se, että olen itse 60-luvun suuri fani. Laura Honkasalo osasi kuvata aikakautta niin aidosti, että se oli jo huikeaa. Kuten ennenkin olen maininnut, pidän tarkoista ympäristön kuvauksista: taloista ja kodeista, sisustuksista, pukeutumisesta ja kaikenlaisesta elämän kuvaamisesta ulkoisten tunnusmerkkien kautta. Laura Honkasalo on mestari siinä touhussa!

Perillä kello kuusi kertoo perheestä. Se kertoo lähisuvusta ja etenkin kahdesta vahvasta naisesta, jotka osaavat analysoida elämäänsä ja olla roheita, tehdä rohkeita ja erilaisia päätöksiä elämästään.

Mistä nautin kirjassa eniten? Pidin kovasti tarinasta, vahvoista naisista ja hankalista miehistä. Sekin osa kirjaa jäi vahvasti elämään, mutta minulle kirjan paras anti oli tapa, jolla Honkasalo toi aikakauden tunnelman elämään. Tänään sattumalta bongasin instagramista Otavan tililtä Laura Honkasalon sitaatin:

"Hain tunnelmaa ja sisustuksia vanhoista sisustuslehdistä."

Laura Honkasalo lienee kuitenkin tehnyt paljon tarkempaakin taustatyötä, sillä tunnelmien, sisustusten, pukeutumisen ja käyttäytymisen kuvaus oli tarkkaakin tarkempaa. Tai siltä tuntuu, sillä on pakko myöntää, että oma 60-luvun elämän autenttinen kokemukseni kesti hiukan yli kolme kuukautta, jonka jälkeen alkoi 70-luku ja jatkoin ensimmäistä ikävuottani.  On kuitenkin pakko myöntää, että kiintymykseni 60-luvun ja 70-luvun alkuun ilmenee myös siten, että keräilen aikakauden huonekalu- ja sisustuskuvastoja. Sisustuslehtiä ja pukeutumiskuvastoja löytyy hyllystä myös. Niihin jaksan uppoutua aina uudelleen ja Honkasalon kirja toimikin minulle eräänlaisena hyppynä kuvastojen koteihin aidoilla ihmisillä höystettynä. Ihanaa!

Luin kirjan liian nopeasti. Viimeisiä pariakymmentä sivua säästelin ja luin sivun, kaksi tunnissa. Ihan liian äkkiä se loppui. 

Kenelle tätä suosittelen? Vahvoille naisille. Naisia ymmärtämään opetteleville miehille. Kaikille, jotka haluavat syventää retroiluharrastustaan. Ihana kirja. 

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava




tiistai 28. huhtikuuta 2015

En muuten saanut

Kirjan ja ruusun päivä on ihmiselle hyväksi. Kissojemme vegaanisten taipumusten vuoksi jouduin korvaamaan ruusun kukanmuotoisella suklaalla, mutta kirjoja kissat eivät vielä syö. Sain Tainalta Petja Lähteen tuoreen teoksen Jumala on muuttanut kaupunkiin. Tuoreus piti tosin netistä tarkistaa, kun kirjassa ei ole minkäänlaista vuosilukua. Miksei?



Evästykseksi kirjaan sain tiedon, että saat tästä hiukan kevyempää lukemista. En muuten saanut. Jumala on muuttanut kaupunkiin on rankka kertomus ihmisistä, joilla kenelläkään ei mene hyvin. Sijaitaan maaseudulla, siitä kirjan nimi. Tarina kattaa yhden päivän tapahtumat, jotka kulminoituvat lopussa dramaattiseen törmäykseen. Takautumien kautta päivä laajenee elämiksi.

Episodiromaania ei saisi lukea episodisesti. Ainakin tämä lukukokemus kärsi kovasti siitä, että lukemiseeni tuli taukoja - jouduin vaikka kuinka monta kertaa palaamaan taaksepäin ja kertaamaan jo lukemaani, kun yksityiskohdat olivat jättäneet työmuistini ja hahmoja on aika monta. Loppupuolisko meni kerralla, ja se oli nautinnollinen. Tarina on synkkä ja kohtalot kovia, mutta valoakin näkyy.

Rakenne on hyvä, kieli vielä parempaa. Erilaisia kertojaääniä on paljon, ja kieli on usein kauniin kohosteista semmoisella sopivalla tavalla: "Hän kulki läpi seinien, ja kun isä oli tarpeeksi harmaa, hän hävisi kokonaan, jätti jälkeensä tuolit, joilla oli istunut." Kauneuden vastapainoksi pitää tietty olla äijähauskaa: "Toni on roudannut sadankahdenkymmenen kilon ruhonsa terassille ja röhnöttää puutarhatuolilla, jonka eilen hajotti ja fiksasi jeesusteipillä. - - Jos se nojaa eteenpäin, ei näe mulkkuaan, aivojensa ainutta näkyvää osaa."

Suomipopin klassikoita kuten Juicea tai Hassisen konetta Lähde siteeraa ahkeraan. Sitaatit on hyvin valittu, ei liian ilmiselviä mutta ei liian kummallisiakaan. Koskettava, hieno kirja, suosittelen.

Petja Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin
WSOY

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Hömppähuijaus eli ihan kunnon kirja

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua houkutteli kirjakaupassakin, mutta onnekseni löysin sen kirjastosta. Eppu Nuotion kirjoista olen pitänyt kovasti ja päällimmäisinä mielessäni ovat oivat Pii Marin -dekkarit, joissa ei veri lennä.





Mutta minä rakastan sinua sijoittuu Turkuun. Jes, ajattelin. Mutta höh, koin, kun huomasin, että lukuunottamatta paria mainintaa, kirjan sijoittuminen Turkuun vaikuttaa onnenpyörä-tyyppiseltä valinnalta, kun joku kaupunki nyt vain piti valita. Turulla ei ole mitään roolia kirjassa ellei sellaiseksi lasketa alkukohtausta Portsassa, ja mainintoja muutamista paikoista (Kakolanmäki, Turun tuomiokirkko, kaupunginteatteri). Loppupuolella kirjaa unohdin täysin, että kirja sijoittuu kotikaupunkiini. Ei sillä ole mitään vaikutusta kirjan hyvyyteen, mutta mietin monesti, että mikä on saanut kirjailijan valitsemaan nimetyn kaupungin kirjan tapahtumille. Pii Marin -dekkarithan sijoittuvat johonkin kuviteltuun länsisuomalaiseen kaupunkiin, joka voisi myös olla Turku tai turunomainen kaupunki, mutta nimeä kaupungilla ei ole.

Kirjan kansi näyttää hömpältä ja nimihän on ihan siirappia. Mutta kirja ei ole, ei hömppää eikä siirappia. Takakannen tekstissäkin mainitaan monta kliseetä (petetty ja jätetty, avioero, kohtalon sormi, epätoivo ja mutkat matkassa), mutta kirja on paljon enemmän. Minä luin kirjan kuvauksena keski-ikäisen naisen, rauhallisen ja tasaisen sellaisen, elämästä ja sen saamasta käänteestä.

Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään kamalaa eikä synkkää. Ei myöskään mitään suuresti riemullistakaan. Eilen ystäväni totesi eräästä nyt erinomaiset arvostelusta saaneesta kirjasta, että "miksi kaiken täytyy nykyisin olla niin synkkää". Mutta minä rakastan sinua ei ole synkkä kirja. Se on hitusen surumielinen, mutta toiveikas ja oikeastaan aika onnellinen kirja.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Otava


tiistai 21. huhtikuuta 2015

Päällimmäisiksi paremmat

Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies on epätavallinen tarina. Miehen silmään tulee herpesvirus ja samaan syssyyn bakteeri, jotka yhdessä tuhoavat miehen kasvot. Ajoittain näyttää siltä että bakteeri on kuolemaksi, mutta Oksanen selättää sen. Kasvoista ei kuitenkaan tule entisenlaisia, naisesta tulee ero, elämä vajoaa aallonpohjaan, mutta Oksanen ei anna periksi vaan palaa takaisin työhönsä ja elämäänsä. Tarina on tosi, ja kaikki tapahtui vain vähän aikaa sitten.



Kasvojen menettäminen on sekä konkretiaa että metafora: kun kasvot ovat niin erikoisen näköiset kuin Oksasella, kommunikointi ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa on vaikeaa ellei mahdotonta, ja seurauksena on häpeää.

Kirja on jaettu kolmeen osaan Danten Jumalaisen näytelmän mukaan. Helvetti on taistelu bakteeria vastaan. Kiirastuli kertoo siitä, mitä tapahtuu kun yrittää palata elämään muuttuneiden kasvojen kanssa. Oksanen panee päivät päälletyksin, päällimmäisiksi paremmat: Paratiisissa viimein punnitaan kokonaisuus ja Oksanen kertoo, kuinka paljon hyvää murheen keskeltä lopulta löytyy. Tärkeimmäksi elämässä nousevat lapset, he antavat heikoimmalla hetkellä sen lopullisen syyn jatkaa elämää. Häpeästä on mahdollista päästä yli ja ympäri. Rakenne on tiukka, se toimii. Eikä ihme, Oksanen on ammattimies.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat synkkääkin synkempää kerrontaa. Omat vaikeudet tuovat Oksasen mieleen muita elämän kipukohtia, etenkin oman äidin kuoleman. Murheen alhossa ryvetään täysillä, mutta onpa siihen aihettakin - Oksasen ei tarvitse liioitella, kun draamaa kirjoittaa julma bakteeri.

Viimeinen luku on täydellinen katharsis, lähes runollinen elämän ja arjen, nyt-hetken ylistys. Kaunis teksti ei ammu yli, vaan puhdistaa. Hieno kirja.

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies
WSOY


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Nauraminen on ihanaa!

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoa olemme kahlanneet läpi blogissakin, kuten moni on huomannut. Teatteri on nyt tiivistänyt yhteistyötä meidän turkulaisten bloggareiden kanssa ja pääsimme taannoin visiitille kulissien taakse. Mainio visiitti, kiitos siitä vielä näin blogin kauttakin.

Tomi ennätti kirjoittaa viime perjantain Breaking the Waves -ensi-illasta, josta nautimme kovasti. Tarina oli raju, esitys on hieno ja koskettava ja näyttelijät ylittivät odotukset. 16-vuotias poikani seurasi esitystä mummin kanssa eri riviltä enkä nähnyt hänen reaktioitaan kaikkein hurjimpiin kohtiin, mutta synkimmäksi näkemäkseen hän sen mainitsi, ja hän on istunut teatterissa jo monet vuodet (isovanhempiensa seurana ensi-illoissa). 

Saimme liput myös Tampereen työväenteatterin vierailunäytäntöön Mielensäpahoittaja ja poika ja sinne suuntasimme tuulisena eduskuntavaalipäivänä. Aamulla luin sähköpostistani, että esitykseen olisi saanut äkkilähtönä lippuja melkein puoleen hintaan ja mietin, että vaalipäivänä väki kenties keskittyy muuhun. Väärässä olin. Logomoon kävellessämme kulki kansaa samaan suuntaan kovastikin ja tupa oli täynnä. 




Tämä Mielensäpahoittaja ja poika oli meille kolmas samoista kirjoista koostettu näytelmä. Aiemmin olemme nähneet Aboa Vetuksen pihalla Miniän ja Linnateatterin version Mielensäpahoittajasta, mainioita molemmat. Juuri viikko sitten katsoin äitini ja kahden nuorimman lapseni kanssa Mielensäpahoittaja-elokuvan mökillä ja suurin nautinto oli 8-vuotiaan raikuva nauru sekä hänen osuvat kommenttinsa ja kysymykset. Pitkään olen miettinyt kuopuksen pohdintoja siitä, miten kukaan haluaa elää menneisyydessä. Kiintoisa näkökulma. 

Seijan Holman dramatisointi Tuomas Kyrön kirjojen Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Miniä pohjalta on moitteeton. Vaikka tarinat olen lukenut moneen kertaan ja nähnyt ja kuullut kerta toisensa jälkeen, naurattavat jutut aina vaan. Kuten koko yleisöä. Perjantain rankkuuden ja synkkyyden jälkeen oli mukava katsella samalla näyttämöllä herttaista keittiötä ja nauraa. Lattialämmitys. Jaakko Teppo. Peruna. Eskortti. Yleisö nauraa hekotti. Takanamme istuva pariskunta tosin keskusteli näytelmän käänteistä varsin kovaan ääneen ja rouva selitti parhaat kohdat varmuuden vuoksi miehelleen, jotta tämäkin tiesi nauraa oikeille asioille. Ehkä pariskunta oli sama, jolla oli pari vuotta sitten Kirsikkapuistoa katsoessaan taskumatti ja vissypullo katsomossa. (Emme mekään sitä selvin päin olisi katsoneet loppuun. Siksi lähdimmekin väliajalla silloin pois, kun ei ollut sitä taskumattia. Viime aikoina ei ole tarvinnut edes pohtia, lähtisikö väliajalla kotiin,  kun teatterin taso on niin paljon parantunut.)

Niin, Mielensäpahoittaja ja poika on vallan mainio näytelmä. Esko Roine Mielensäpahoittajana on Antti Litjan veroinen murehtija. Aimo Räsänen poikana sopii mielestäni paremmin pojaksi kuin elokuvassa poikaa esittävä Iikka Forss. Tai ainakin hän sopii paremmin siihen mielikuvaan, joka minulle on tullut pojasta kirjojen perusteella. Iikka Forss on enempi hipsteri, tosin Mielensäpahoittajan maailmassa kuka tahansa riisiä syövä ja teetä juova kuuluu hipsteri-kategoriaan. 

Mielensäpahoittaja ja poika on siis Tampereen Työväen teatterin vierailunäytäntö Turun kaupunginteatterin Logomo teatterissa. Jos haluaa nauttia laadukkaasta tamperelaisteatterista (sitähän se yleensäkin on, laadukasta), kannattaa kiirehtiä, sillä jäljellä on enää kaksi näytäntöä 3.5. Suosittelen, sillä naurua ei voi elämässä koskaan olla liikaa. 

Mielensäpahoittaja ja poika
Turun kaupunginteatteri, yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri ja EP-tuotanto
Rooleissa Esko Roine ja Aimo Räsänen




lauantai 18. huhtikuuta 2015

Humanismin vaikuttava ylistys

Informaatioteorian mukaan puhe, jonka sisältö on ennalta arvattavissa, ei sisällä informaatiota ja on siksi arvotonta. Lars von Trier tietää tämän, ja siksi hän puhuu (silloin harvoin kun puhuu) yllättäviä ja epätavallisia asioita. Kuten että Dogvilleä kirjoittaessaan hän joi pullon vodkaa päivässä, ja tällä metodilla koko teksti syntyi huikean nopeasti, alle kahdessa viikossa. Tai että raitistuminen on tuhonnut hänen luovuutensa.




Voivathan nuo olla tottakin, mutta sillä ei ole mitään väliä, pääasia että puhe on mielenkiintoista ja erilaista. Samasta lähteestä kumpuavat von Trierin elokuvat, hän sanoo työskentelevänsä mieluiten "äärimmäisten aiheiden parissa". Breaking the Waves -elokuva valmistui 1996, ja nyt Turun kaupunginteatteri on tuonut sen Logomon näyttämölle.



Trieristä ja hänen ajatuksistaan pitää puhua paljon Breaking the Wavesin yhteydessä, koska tässä näytelmässä juoni on keskiössä. Perjantaina ensi-iltansa saaneen näytelmän ohjaaja Mikko Kouki sanoo ohjaamisen olleen niin vahva kokemus, että se on valvottanut öisin. Vahva kokemus välittyy myös yleisön puolelle: Breaking the Waves hyökkää järjestäytynyttä uskontoa kohti surullisena, järkyttävänä, rajuna, melankolisena, humanistisena, romanttisenakin. Vaikuttavana.

Päähenkilö Bess (Helmi-Leena Nummela) elää Skotlannissa ahdasmielisen uskonnollisessa kylässä, ja avioliitto Janin (Taneli Mäkelä) kanssa tarjoaa hänelle mahdollisuuden päästä toisenlaiseen elämään. Mutta Skotlannin karu rannikko ei tietenkään ole mikään strömsö, joten tragediaa pukkaa. Von Trier sanoo halunneensa kokeilla "täysin epäuskottavaa juonta", mutta mielestäni juonen uskottavuus tai epäuskottavuus on sivuseikka, kun se toimii. Uskonnon lisäksi pohditaan muitakin isoja asioita: hyvyyttä, rakkautta, seksuaalisuutta, mutta päällimmäiseksi jää humanismi, usko ihmiseen.

Näytelmän kirkossa ei ole kelloja, koska tekstin mukaan kirkko ei tarvitse ihmiskätten töitä Jumalaa ylistämään. Teoksen huippukohdassa taivaalle ilmestyy kaksi kirkonkelloa, joista Jan sanoo, että siellä on Bess. Trier sanoo, että kaiken yllä ei ole uskonto, vaan ihminen. Rakastava, epätäydellinen ihminen.

Melkein kaikki yllä oleva on sanottu käsiohjelmassa. Miksi siis pitäisi vaivautua katsomaan näytelmä?

Koska se on vaikuttava. Koska siinä kerrotaan nuo asiat tavalla, johon sanat eivät yllä, tavalla, johon vain teatterin moniaistillinen kokemus ylettyy. Näyttämökuva on upea, kaiutetut puheäänet, 70-luvun alun musiikki ja taitavat näyttelijät rakentavat upean kokonaisuuden. Ohjaus on tuttua Koukia: löysää ei ole, homma etenee napakasti ja rytmi on kohdallaan koko ajan.

Kaupunginteatteri on aloittanut yhteistyön bloggareiden kanssa: pääsimme viime viikolla katsomaan näytelmän ensimmäistä läpimenoa ja nyt siis ensi-iltaan. Hienoa.

Breaking the Waves
Käsikirjoitus Lars von Trier, David Pirie ja Peter Asmussen
Ohjaus Mikko Kouki
Rooleissa mm. Taneli Mäkelä, Helmi-Leena Nummela, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson ja Miska Kaukonen

Turun Kaupunginteatteri, Logomo


keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Paras kirjallisuus syntyy pienistä asioista

Jari Tervon tuore Pyrstötähti on osa isoa tarinaa, fiktiivistä elämäkertaa. Esikoinen ja Revontultentie kertoivat päähenkilö-Jarin lapsuudesta ja varhaisesta nuoruudesta, eikä koulupoika-ajoista vieläkään päästä: nyt neljätoistavuotias kirjoittaa muistelmiaan, äitinsä neuvosta "pienistä asioista".



Ja näin on hyvä. Paras kirjallisuus syntyy pienistä asioista. Tervon teksti on jälleen nasevaa, oivaltavaa, ajateltua, tuoretta. Ironia ja lämpö ovat balanssissa, pienen pojan ääneen kuuluvat lukuisat lapsenomaiset toistot, välillä taas teksti tuntuu liiankin oivaltavalta pienen pojan suuhun. En valita yhtään, koska lukeminen on koko ajan kivaa.

Näin kivaa: "Einstein päätteli magnesiumia lipokkaassa lämmitettyään, että kaikki on suhteellista. Se oli meidän mielestä laimea tulos. Jori Malmsten lauloi sävelradiossa, että elomme tää huolineen ja murheineen, väliaikaista kaikki on vaan. Se on täsmälleen sama tulos kuin Einsteinilla, mutta ilman mitään tutkimusta. Malmsten laulaa nenäänsä. Sinne kun laulaa, kaikki kuulostaa mollilta."

Huonointa kirjassa on, että se on niin pieni, loppuu liian pian. Mutta oikeasti se onkin vain yksi luku Tervon jättiläismäisessä hankkeessa, tällä etenemistahdilla kirjailija on eläkeiässä ennen kuin päähenkilö keski-iässä. Rakenteensa puolesta teos ei ole kummoinen, vain sarja sattumuksia, mutta rakennettakin pitänee punnita osana jatkumoa, ei yhden niteen mittakaavassa.

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY


torstai 9. huhtikuuta 2015

Tuttua ja turkulaista

Harri Winter on turkulainen esikoiskirjailija. Tai tarkkaan ottaen ei enää, sillä hänen toinen kirjansa on juuri ilmestymässä, mutta lukiessani tätä esikoista pari kuukautta sitten ei muusta ollut tietoa.





Hyvät pahat pojat sijoittuu varustamomaailmaan. Sehän on turkulaisille tuttua, täällä asustelemme meren vierellä ja ruotsinlaivat ovat enemmän kuin tuttuja. Lapsena tunsin Tukholman paremmin kuin Helsingin, sen verran vilkkaasti siellä matkatoimistossa työuransa tehneen isäni kanssa matkailimme. Varustamot ovat tuttuja myös oman poikani laivaharrastuksen ansiosta.

Kirjan alkusivuilla istutaan Maarianhaminan Merenkulkumuseon ravintola Nauticalin kabinetissa. Tuttu paikka lukuisilta Ahvenanmaan matkoilta. Ravintola, siis, kabinetti vähemmän. Sen jälkeen siirrytään Turkuun ja Tuureporin kouluun (jolla nimellä moni ikäisemme turkulainen tuon koulun hyvin tuntee). Toki kirjassa seikkaillaan Maarianhaminan ja Turun (harmittavan pieni rooli) lisäksi myös Helsingissä, mutta minulle tutuista paikoista lukeminen antaa aina mainion lisäsäväyksen.

Kirjan tarinassa More Justice -niminen organisaatio kiristää varustamolta rahaa pommiuhkauksella ja varustamo maksaa. Myöhemmin organisaatio puuhastelee lisää. Osa operaatioista osoittautuu "oikeutta vääryyttä kärsineille" -tyyppiksiksi, kuten järjestön nimikin kertoo.



Tarinassa ei ole mitään suurta tai erityisen erottuvaa. Kansainvälisiä rahasiirtoja, ison rahan rötöksiä ja perinteisiä patruunoja. Sellaista hiukan pienemmän mittaluokan remestelyä. Esikoisteokseksi tämä oli kuitenkin vallan mainio ja lisäkiitoksen saa varustamomaailman luonteva ja todentuntuinen kuvaus, mikä lienee ollut Viking Linen entiselle operatiiviselle johtajalle helppoa.

Luen mielelläni Harri Winterin seuraavankin kirjan ja toivon, että jälleen saan lukea jotain Turkuun liittyvää. Esikoisteoksen sain arvostelukappaleena kustantaja Myllylahdelta.

Harri Winter: Hyvät pahat pojat
Myllylahti


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Miksi se loppui jo?

Jos kirja on paksu, ruotsalainen ja rikosromaani, on minun se vaikea jättää hyllyyn. Vielä kun tekijästä paljastetaan, että hän on ollut käsikirjoittamassa Wallander-sarjaa, olin jo valmiiksi myyty. Luettuani voin vain todeta, että Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt lunastaa kaikki toiveet!



Kirjaa en ehtinyt lukea kuin parikymmentä sivua, kun huomasin tuttuja kuvioita. Silta! Ihana, koukuttava tv-sarja on tainnut innoittaa Stefan Ahnhemiä aika lailla eikä siinä ole mitään huonoa.

Tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Ruotsiin ja mukana touhuavat niin Ruotsin kuin Tanskankin poliisit, tosin tanskalaiset poliisit eivät saa kovin mairittelevaa roolia kokonaisuudessa. Juutinrauman silta vilahtaa toki tässäkin kirjassa pariinkin otteeseen.

Kirjassa palataan erään koululuokan yläkouluaikaisiin tapahtumiin, kiusaamiseen (mistä nopea takautuma juuri lukemaani Ihmepoikaan), sillä saman luokan oppilaita alkaa kuolla hyvin mielikuvituksellisin, symbolisin ja synkin konstein. Selväksi käy, että myös murhaaja on samalta luokalta. Murhaajan löytäminen on kiehtovaa, hän on taitava. 

Stefan Ahnhem osaa asiansa. 534 sivua loppuivat kesken, olisin lukenut toisen mokoman saman tien uudelleen. Päähenkilön, ruotsalaispoliisi Fabian Raskin, tarina jatkuu, sillä kyse on vasta trilogian ensimmäisestä osasta. Seuraava osaa ilmestyy Suomessa vasta vuonna 2016, mutta onneksi sen löytänee ruotsiksi jo aikaisemmin.



Tässä kappaleessa on juonipaljastus: Niin, yhtymäkohtia Siltaan löytyy runsaasti, mikä suurelle Silta-fanille on lähinnä mukavaa, mutta - nyt seuraa hienoinen juonipaljastus tai -vilautus - kun poliisin oma lapsi kaapataan, teljetään pieneen tilaan ja tämä on tukehtua, on kohtaus jo suorastaan kopio. Tällä kertaa tanskalainen naispoliisi kuitenkin klaaraa tilanteen ajoissa ja tekohengittää pojan takaisin elämään. Ehkä kohtaus on terapeuttinen, sillä Sillassa Saga ei kykene pelastamaan Martinin poikaa ja minua se ainakin on jäänyt vaivaamaan. 

Jos siis jäit koukkuun Siltaan, pidät takuuvarmasti Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt -kirjasta!

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
WSOY






Koulussa on vikaa, sanoo Finlandiamies

Vuoden 2014 Finlandia-voittaja tuli luettua loppuvuodesta, ja sen innoittamana piti tietysti tutustua Jussi Valtosen aikaisempaankin tuotantoon.



Siipien kantamat (2007) kertoo Juhani Koskelasta, keski-ikäisestä lukion äidinkielenopettajasta. Juhani on epäonnistunut ihmissuhteissaan ja epäilee korvanneensa ne fiktiivisillä suhteilla, kirjojen parissa. Kunnes hänen oppilaakseen tulee Marianne, kaunis ja älykäs ja lukeva nuori nainen. Lolita-kuvio on vanha, mutta Valtonen tekee henkilöistään eläviä ja samastuttavia.

Valtonen on keski-ikäinen mies, joten ei yllätä, että hän osaa hyvin kuvata keski-ikäistä miestä. Mutta hänen kykynsä kuvata koulumaailmaa tarkasti yllättää, koska Valtonen ei ole opettaja.

Minulle Siipien kantamat kertoo kolmesta asiasta.

1. Kyynistyvä keski-ikäinen mies, sehän olen minä.

2. Koulun nykymenossa on vikaa. Opettajat tasoittelevat oppilaiden tien mahdollisimman sileäksi, juuri mitään ei sovi vaatia. Valtosen kirjassa kolmekymmentä vuotta sitten jenkkeihin muuttanut kansakoulunope on vanhanaikaisuudessaan luetuttanut Mariannella pinon klassikoita, kun taas Suomessa on hoidettu vapaavalintainen proosateos katsomalla Da Vinci -koodi elokuvana.
Juuri päättyneissä yo-kirjoituksissa sama ilmiö näkyi tosielämässä näin: koe on suunniteltu erilaisia ihmisiä varten niin, että nopeimmat voivat tehdä sen kolmessa tunnissa, ja jos menee kauemmin, saa istua kuusikin tuntia. Sairastapauksissa annetaan lisäaikaa kaksi tuntia. Parikymmentä vuotta sitten muutamalle, nyt yli kymmenelle prosentille lukiolaisista. Parinkymmenen vuoden päästä toivottavasti kaikille, ettei tule paha mieli.

3. Opehuoneen puolella on vikaa. Tai oikeammin, opehuoneen yläpuolella on liikaa joutilaita virkamiehiä, jotka innovoivat kehitysvisioita. Ja kasvatustieteilijöitä, joiden pääasiallinen tehtävä on todistella, että kasvatustiede on ihan yhtä hieno ja uskottava tieteenala kuin muutkin, eiks vaan. Vuosikymmenien, jopa -satojen saatossa hioutuneisiin menetelmiin ja käytäntöihin ei uskota, vaan uudistua pitää. Niinpä Valtosen luomassa opehuoneessa opettajat pantiin kirjoittamaan "prosessikuvausta", jossa puhuttiin "ohjatuista oppimiskokemuksista ja luokkamuotoisista oppimistapahtumista (tunnit), joissa korostui opetuskeskustelullinen vuorovaikutus (opettaja puhuu), tai jotka saatiin vuorovaikutteisuuden avulla toiminnallisiksi (katsotaan videota). Koulun ulkopuolista työskentelyä (läksyt ja esitelmät) toteutettiin sekä opettaja- (läksyt) että oppilasjohtoisesti (esitelmät)."

Remu Aaltonen sanoisi tuohon, että Lissun lässyn luupi luu.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Kerroskiisseli, joka jää mieleen

Pääsiäiseksi hain kirjastosta lukemista ja uutuuskarusellissa mielenkiintoni herätti paksu kirja. Kirjailijan nimi, Jojo Moyes, ei sanonut mitään, toki olin nimen nähnyt useasti naistenlehtien kirja-arvosteluissa, mutta toistaiseksi emme olleet kohdanneet. Kirjan muhkea koko (476 sivua) vaikutti hyvältä ja takakannen "Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina" kuulosti juuri siltä vastapainolta, jota tarvitsin hieman synkähkön lukuputken katkaisuun.

 

Takaliepeessä kerrotaan kirjailijan olevan samanikäinen kuin minä ja Tomi (syntynyt 1969). Tämä kirja on hänen kansainvälinen läpimurtonsa, josta on tekeillä elokuvakin. Kannatti siis yrittää.

Kirja sijoittuu pieneen englantilaiseen kaupunkiin, mikä on oikein tunnelmallista. Päähenkilöt ovat neliraajahalvaantunut mies ja hänelle avuksi pestattu nuori tyttö. Asetelma on kovin samanlainen kuin ranskalaisessa elokuvassa Koskemattomat (Intouchables), joka on minun ja lasteni suosikkeja.

Mitään suurta ja mullistavaa kirjassa ei ole. Se on hyvin kirjoitettu, kieli on sujuvaa, myös käännös. Kirja on kuin pehmoinen kerroskiisseli, jota on helppo syödä. Lopussa päästään pääasiaan ja loppuratkaisu onkin ehkä kuitenkin hiukan yllättävä.

Vaikka kerroskiisselit harvemmin jäävät mieleen, on tämän kirjan ansio juuri tuo loppuhuipennus, josta en pihahda mitään. Samalla huomasin pohtivani, mitä itse tekisin jos olisin halvaantunut vailla toivetta parantumisesta.

Jojo Moyesilta on ilmeisesti ilmestynyt useampikin kirja, joten voipi olla, että kesälomalla riippumatossa luen lisää, jos synkeiden murhien keskellä tarvitsen hattaraa.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää 
Gummerus




sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Iso kokoko autuas?

Tämä on hyvä kirja.

Satu Piispa-Hakalan Pieniä sankaritekoja on hänen esikoisensa, ja tuoreen Kustannus Aarnin ensimmäisiä julkaisuja. Pieniä sankaritekoja on episodiromaani, jonka päähenkilö on Anna, ekoaktiivinen nuori nainen, jolla on monenlaisia ongelmia ja joka yrittää osaltaan muuttaa maailmaa pienien tekojen kautta.



Jokaisessa luvussa kertoja ja tilanne on eri, mutta tarina etenee silti tiukasti, liikoja karkailematta, sillä Annan avulla lukija pysyy koko ajan kyydissä ja kartalla. Kertojien äänet ovat sopivasti erilaisia keskenään ollakseen luontevia, mutta kerronta pysyy kuitenkin maltillisissa raameissa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja elämänmakuisia.

Puolentoistasadan sivun mitta tarkoittaa, että rönsyt on karsittu, hyvä niin. Toisaalta olisin jaksanut lukea tätä paljon pitempäänkin. Ehkäpä se, että on tullut luettua useampikin tiiliskivi viime aikoina, on vääristänyt odotuksiani. Finlandia-palkintokin meni isolle kirjalle. Mutta eihän iso koko ole mitenkään autuaaksitekevä: Hesarissa arvioitiin juuri Ian McEwanin Lapsen oikeus, jossa kookkaiden bestsellerien tekijä palaa alkuaikojensa tiiviimpään ilmaisuun.

Ainoa, mikä Piispa-Hakalan teoksessa minua häiritsi, ovat siellä täällä vilahtavat mikkorimmismäiset uudissanat kuten "säpsyä": ne olisi voinut joko poistaa kokonaan tai sitten käyttää niitä enemmän, jolloin kokonaisuus olisi ollut ehjempi.

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustannus Aarni

torstai 2. huhtikuuta 2015

Jääkö mieleen?

Elias Koskimiehen Ihmepoika puhututti muistaakseni viime syksynä kirjamessujen aikoihin. Nyt sen vasta bongasin kirjastosta ja nappasin mukaan. Vaatimattoman pituinen kirja (191 sivua) vaikutti välipalalta ja nopeasti sen luinkin.



Jonas Gardellin trilogian (blogipostaukset tässä ja tässä) jäljiltä mielentilani nuoruuden erilaisuuden ja sen melskeissä tempoilun oli jo valmiiksi herkällä. Ihmepojassa tarina kiertää omalla tavallaan päähenkilön erilaisuuden ympärillä, mutta toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Pojan isä sairastuu ja perhe joutuu uudenlaisen tilanteeseen. Kaverit potevat omaa teiniyttään ja puuhaavat nuoruuden kotkotuksia. Aika normimeininkiä, etenkin kun kuvaus on 1980-luvulta.

Luin kirjan oikein mielelläni, se oli hauska ajankuvaus, mutta en osannut löytää mitään niin traumaattista päähenkilön elämästä, että se olisi jotain suurempaa. Tolppakorot ja erilainen pukeutuminen olivat taatusti 80-luvulla jotain outoa. Enää eivät olisi. Individualismi onneksi jyllää, vaikka tietysti nykyisinkin nuorisolla on tietyt normikaavat myös pukeutumisessa. Mutta toisaalta eri tavoin pukeutuneita ei pidetä ihan niin kummallisina kuin joskus. Tyttäreni ei laita kouluun tiettyä reppua, koska luokkakaverilla on jo samanvärinen eikä ole hyvä, jos on samaa. Hyvä, että sopii olla erilainen, mutta toisaalta parasta olisi, jos jokainen voisi valita reppunsa värin ihan vaan omien mieltymysten mukaan eikä muiden valintojen perusteella.

Kirjassa on paljon minulle hiukan vierasta pohjalaismurretta ja se onkin kirjan parasta antia.

Elias Koskimiehen Ihmepoika on hyvin kirjoitettu ja lempeä kirja, ja vaikka se ei lukiessa kolahtanut tuhatta ja sataa, olen aika varma, että se jää mielen perukoille ja palaa monesti ajatuksiin.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Hyvä tarina, kustannustoimittajalle terveisiä

Kustannus Aarni on uusi kustantamo, ja Pasi Luhtaniemen Viattomat yksi sen ensimmäisistä julkaisuista. Viattomat on Luhtaniemen toinen psykologinen jännitysromaani, Atenan kustantamaa esikoista en ole lukenut.



Psykologiset jännärit eivät ole minun lemppareitani, joten en koe erityisen hyvin osaavani suhteuttaa Viattomia lajityypin muihin edustajiin. Mutta kaikki tuntuu olevan kohdallaan: uskottavat henkilöhahmot, raikas järvenrantamiljöö, luonteva kerronta, ja ennen muuta otteessaan pitävä juoni. Murhaajaahan tässä tietenkin etsitään, ja lopussa tarina tiivistyy niin, että hotkaisten piti lukea. Henkilögalleria on sopivan suppea muistettavaksi, mutta mahdollisia syyllisiä silti monta - ja vihjeet herkullisesti annosteltu.

Kustannustoimittajan työssä olisi sen sijaan voinut olla tarkempi. Useilla sivuilla on sanottu sama asia tai ilmaus kahteen kertaan, eikä kyse ole selvästikään tahallisesta, kerrontaan rytmiä tuovasta toistosta. Esimerkiksi sivulla 138 sanotaan: "Virta, jonka rantaan olin ajautunut, oli vuosituhansien ajan kuljettanut Anatolian vuoriston hedelmällistä lietettä kohti etelää", ja jo seuraavassa virkkeessä että "Muutama sata kilometriä ennen Persianlahden pohjukkaa se - - laski hedelmällisen lietteensä kahden virran väliselle tasangolle".

Ja faktojenkin kanssa olisi syytä olla tarkkana: sivulla 44 Sibeliuksen ja Järnefeltin lisäksi mainitaan romantiikan ja kansalllisen heräämisen säveltäjä Aaro Merikanto.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni