Mistä kaikesta voisi pitää

Mielensäpahoittajia luen mielelläni. Tuomas Kyrön muu tuotanto ei kuitenkaan ole aina saanut varauksetonta hihkuntaa aikaan. 

Kyrön tuorein teos, Kirjoituskonevaras etenee sujuvasti, kyllä kokenut kirjoittaja saa tekstin soljumaan. Kyrö kirjoittaa: ”Olen vältellyt suoraa omaelämäkerrallisuutta ja mieluummin ujuttanut omat kokemukseni romaanihenkilöille.” Sillä tavoin hyvää proosaa tehdään. Tässä on toisin, tässä mennään suoran omaelämäkerrallisuuden keinoin. 

Siksi teoksen kaunokirjalliset ansiot ovat melko vähäiset: Kyrö kirjoittaa sekalaisia havaintojaan elämästä, politiikasta, matkoistaan, kouluajoistaan. Kokonaisuus on sitten näiden sekalaisten osien summa. Ehkä tämä on sitä muodikasta autofiktiota, vaikka mitään varsinaista fiktiota tässä ei olekaan. Autoa vain. Ihan mielenkiintoista, mutta ei sen kummempaa. 

Lukemisen keveyteen on selvästi pyritty ja siinä onnistuttu, mutta pitääkö sitä näin alleviivata, että lukujen välissä on isoja valokuvia ja tekstin keskellä nostoja niin kuin lehtijutuissa nykyään on tapana? On kevyttä, on, uskotaan. 

Kirjaa voi silti suositella, koska siinä on hauskoja juttuja ja oivaltavia tiivistyksiä. ”Ihminen on se mistä hän pitää, mutta hän ei tiedä, mistä kaikesta voisi pitää.”

Erikoista on ettei Kyrö juurikaan käsittele kirjansa nimen kirjallista merkitystä: sitä, miten kirjoittaminen on aina jonkinsorttista varastamista. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

WSOY

Kinnusen uusin

Tommi Kinnunen tunnetaan huikean taitavana kirjoittajana, erityisesti menneiden aikojen pienten ja vähäosaisten ihmisten kuvia hän on piirtänyt kolmessa aiemmassa romaanissaan. 

Ei kertonut katuvansa jatkaa samaa linjaa, ja tuo myös uutta Kinnusen kirjailijuuteen. Kirjan aihe on lähellä Kauko Röyhkän Maan korvessa kulkevi -romaania: kummassakin tavalliset ihmiset kulkevat toisen maailmansodan aikaisessa Lapissa. Röyhkän teos sijoittuu vuoteen 1944, Kinnunen pistää vuodella paremmaksi. 

 Viisi naista kävelee keväällä 1945 Norjasta käsivarren kautta poltetun Lapin läpi. Kotiin he ovat kaikki matkalla, päähenkilö Irenen määränpäänä on Kuusamo. Aluksi ollaan hetki saksalaisten leirissä Pohjois-Norjassa, ja sieltä sitten alkaa "vaellusromaani", niin kuin kirjan nimiölehdellä kerrotaan. Muoto toimii hienosti, ovathan monet klassikot vaellusromaaneja, vaikkapa Lolita, jota ei ensimmäisenä sellaiseksi miellettäne. 

Matkan varrella naiset kohtaavat monenlaisia ongelmia, nälkää ja kylmyyttä ja epäystävällisyyttä, ja siitä Kinnunen fokusoi hienosti ihmisen mieleen. Ongelmista suurin ei ole sota vaan se, millaisiksi sota on naiset muuttanut. Paljaaksi ajellut päät paljastavat heidät "saksalaisten huoriksi", vaikka heillä on ollut ihan oikeat ja kunnialliset toimenkuvat aikaisemman asevelimaan palveluksessa. Saksalaiset ovat hävinneet sodan ja polttaneet Lapin, ja samalla naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi. Millaiseen elämään he voivat palata, voivatko lainkaan palata? Osaako kukaan enää elää normaalia elämää? Raskaan matkan aikana alkaa tuntua, että perille pääseminen saattaa olla vielä pahempaa kuin matkan kurjuudet. 

Ristiriitaisista asetelmista ja mietteistä syntyy komea kuva pienistä ihmisistä suurten mullistusten kynsissä, ja millaisella kielellä! 

Uutta ja erilaista aiempiin Kinnusen romaaneihin on rikas luonnon kuvaus, tässä kirjassa ollaan sillanpääläisen maalauksellisissa tunnelmissa todella usein. Maisema on tietenkin eri kuin Sillanpäällä, mutta kieli on huikeaa. "Aili ei enää tehnyt eroa itsensä ja metsän välillä, vaan kaikki oli samaa sykkivää elämää. Hän eli pienten havunneulasten kärjissä ja puolukanvarsien lehdissä. Hänen hengityksensä humisi honkien latvustoissa ja sydän hakkasi tikkana lahokannosta toukkia." Tai: "Purojen solina sekä sammalten tuoksu kulkivat hänen lävitseen. Hän kuunteli heitä seuraavien kuukkeleiden huutoja ja tarkkaili metsän kasvien hajuja, tunsi kasvoillaan ilman virtauksen ja erotti suljettujen luomiensa läpi puiden varjot. Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa."

Aiemmat romaaninsa Kinnunen on nimennyt niin, että ne on helppo muistaa ja erottaa kaikista muista maailman nimistä: Neljäntienristeys, Lopotti, Pintti. Tätä nimeä en oppinut muistamaan ennen kuin sain kirjan päätökseen. On se hieno ja osuva nimi, mutta veikkaan että moni tulee kävelemään kirjakauppaan muistamatta sitä. Eiköhän se sieltä löydy ihan vaan "Kinnusen uusin" -nimelläkin. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Wsoy

Kirjeitä kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja politiikasta

Nyt olen parin kuukauden ajan ollut Suomalainen Plus -palvelun asiakas, ja tyytyväinen sellainen. Tätäkään kirjaa en olisi muuten ehkä tullut lukeneeksi. 

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat minulle ensisijaisesti ne kirjailijat, joiden kirjoissa musiikkiasiat ovat kohdallaan. Muiden kirjoissa yleensä eivät. Vaikka väärät faktat eivät kaada mitään tekstiä, oman alan virheet ärsyttävät vaikka kuinka yrittäisi leppoistaa suhtautumistaan.

7 +7 ei kuitenkaan kerro musiikista kovinkaan paljon. Kirjoittamisesta enemmän, ja monesta muusta asiasta. Itkonen ja Westö lähettelevät kirjeitä toisilleen verkkaisessa tahdissa, ja puolentoista vuoden kirjeenvaihdon tulos on tässä. 

Kirjan mielenkiintoisimpia aiheita minulle ovat ne, jotka sivuavat romaanien syntyä ja reseptiota. Myös autofiktion olemusta pohditaan, Knausgårdin vaikutusta kaikkeen kirjoittamiseen. Paljon pohditaan ilmastonmuutosta, lentämistä, perhettä, lapsia, vanhempia, vanhenemista. Siis ajan kulumista, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kirja kantaa hyvin mittansa verran. Ainoastaan ne kohdat, joissa politiikka on ykkösaiheena, eivät sytytä minua. Syykin on selvä: politiikkakeskustelut ovat usein mallia "tarttis tehdä jotain" - paljon mielenkiintoisempaa on lukea siitä, mitä on oikeasti tehty kuin mitä ehkä pitäisi tehdä. Siksihän nämä herrat ovat tekijöiksi valitut, että he ovat saaneet aikaan jotain: hienoa kirjallisuutta. 

Juha Itkonen ja Kjell Westö: 7 +7. Levottoman ajan kirjeitä

Otava