tiistai 9. helmikuuta 2021

Rockin suurin synti

Suomalainen Plus -sähkökirjapalvelusta voi tehdä yllättäviä löytöjä. Mato Valtosen, Moog Konttisen ja Kjell Starckin kirja Kun Suomi-rock puri ja löi näytti mielenkiintoiselta ja muusta tarjonnasta poikkeavalta. On jotenkin ironista että luin tämän kotikutoisuuden ylistyksen nimenomaan sähkökirjana.

Kirja ei kuitenkaan kerro musiikista. Onneksi ei, koska rockista ei musiikillisesti kenelläkään ole sellaista kerrottavaa joka riittäisi kirjaksi asti. Rock ei ole musiikkitieteen vaan sosiologian heiniä, ihan niin kuin kaikki popmusiikki. 

Kirja kertoo Moog Konttisen ja Mato Valtosen nuoruusvuosista bänditouhujen pyörteissä, ja siinä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja erityisesti ajankuvaa. Kontra ja Sleepy Sleepers olivat tuon ajan isoimpia nimiä Suomessa, ja juttuja olisi tietenkin paljon enemmän kuin mitä näiden kansien väliin mahtuu - Sleepy Sleepersistä juttuja löytyy lisää esimerkiksi Jytinää Eestissä -kirjasta. 

Kirjassa katsotaan sinne minne nenä sattuu näyttämään, tarinat polveilevat aivan villisti, eikä minkäänlaista punaista lankaa ole, paitsi nuo sanotut nuoruusvuodet. Esimerkiksi Kjell Starckin isän Mossen kohdalla voidaan sanoa että ollaan jo melko etäällä otsikosta. Äidinkielenopelta ei pisteitä heruisi, mutta kirja lienee tekijöidensä näköinen. Eipä siitä editoinnista ja punaisesta langasta kyllä haittaakaan olisi ollut, mutta tilkkutäkkinäkin tätä kyllä jaksaa lukea jos ja kun oma nuoruusaika osuu edes hiukan tuonne samoille nurkille. Minulla osuu, Kontran ja Sleepy Sleepersin levyt ovat varhaisnuoruuteni ja musiikillisen heräämisen keskeistä soundtrackia. 

Se missä tekijät eniten erehtyvät, on se, että he vakavissaan kuvittelevat juuri oman nuoruutensa musiikin olevan jotain pysyvää ja muuta parempaa. 

Siihen syntiin lankeaa meistä jokainen. 

Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck: Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho

Bazar


lauantai 6. helmikuuta 2021

Lamppu syttyy

Jos ajattelet filosofien olevan kuivakkaa ja elämästä vieraantunutta väkeä, kannattaa aloittaa heihin tutustuminen Timo Airaksisesta, joka oli ennen eläköitymistään professori Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella.  

Airaksisen Onnellisuuden opas (2006) on lukemistani kirjoista toistaiseksi ainut onnellisuudesta kertova teos, jossa on oikeasti sanottu aiheesta jotain. Se on: elämä on prosessi, joka jolkottaa jatkuvasti johonkin suuntaan. Onnellisuus löytyy projekteista, jotka aloitetaan ja saadaan valmiiksi. Niin kuin vaikka hyvän kirjan lukeminen. 

Juuri ilmestynyt Himon ilo kertoo sekin onnellisuudesta, mutta vain hyvin vähän. Fokus on seksissä. Ensin pohditaan kuinka aiheesta sopii puhua, ja päädytään Simo Salmisen Pornolaulun metodiin: sanotaan sana niin kuin se on. 

Airaksinen kysyy kirjassa kysymyksiä, joista osa näyttää itsestäänselviltä ja osa hankalilta, aivan niin kuin filosofiassa on aina tehty. Miksi seksiä täytyy olla? Mitä on himo? Mitä on seksuaalinen halu? Mikä on hyvää seksiä, mikä pahaa? Homoseksistä Airaksinen kirjoittaa paljon, ja perversioista ja parafilioista myös. Lopuksi katsotaan tulevaisuuteen ja nähdään siellä pelottavia näkymiä. 

Ja niin kuin filosofian kirjoissa usein, vastauksia ei välttämättä löydy. Pohdintaa kylläkin, ja selkeää sellaista. Aivan kaikkea en ymmärtänyt, mutta enimmäkseen Airaksinen kirjoittaa hyvin helppolukuista tekstiä, jonka ymmärtää kuka tahansa. 

Esimerkiksi käy vaikka se, miksi joillekin homous on niin kovin vaikea asia hyväksyä. Jos toisten seksi ja seksitavat inhottavat, on tullut asettaneeksi itsensä yleisöksi väärään esitykseen. Heteron ei ole hyvä asettua homoparin yleisöksi, tai lasten omien vanhempiensa yleisöksi. Seuraavan kerran kun joku ahdasmieli paheksuu sinulle jonkun homoutta, aseta hänet hänen omien vanhempiensa yleisöksi. Saattaa olla että lamppu syttyy. Tai sitten ei. 

Timo Airaksinen: Himon ilo

Bazar